Kunniasanalla.
Minut herätti -- tai oikeastaan meidät kaikki herätti, sillä minä näin
yksin vahdinkin hierovan silmiään -- sointuisa, ystävällinen ääni, jonka
kuulimme huutavan meille metsän reunasta.
"Hirsimaja, o-hoi! Täällä on tohtori!"
Ja tohtori siellä olikin. Vaikka äänen kuuleminen minua ilostuttikin,
niin ei iloni ollut vallan sekoittamatonta. Levottomana muistelin
sopimatonta ja salakähmäistä menettelyäni; ja kun nyt näin, mihin se
minut oli vienyt -- minkälaisten toverien pariin ja minkälaisiin
vaaroihin -- niin minua hävetti katsoa häntä kasvoihin.
Hän oli nähtävästi lähtenyt jo liikkeelle pimeän aikaan, sillä päivä oli
juuri valjennut; ja kun katsahdin ulos ampumareiästä, niin näin hänen,
kuten Silverin kerran ennen, seisovan puolisääreen sumussa.
"Tekö, tohtori! Koreinta -- huomenta teille, sir!" Silver huudahti
vastaan, silmänräpäyksessä virkeänä ja hyvää tuulta loistavana. "Aina
virkku ja varhainen, mutta niinpä sanotaankin, että aamuhetki kullan
kallis. George, heilutapa koipiasi, poikaseni ja juokse auttamaan
tohtori Livesey yli aidan. Kaikki voivat komeasti, nämä teidän
potilaanne -- kaikki ovat terveitä ja iloisia."
Niin hän puhui, seisten kummun laella, sauva kainalossa ja toisella
kädellään majan seinään nojaten -- kiireestä kantapäähän entinen John,
tapoineen ja puheineen.
"Meillä on täällä teille eräs yllätyskin, sir", hän jatkoi. "Muuan
vieras -- he, he! Uusi asukas ja täyshoitolainen, terhakka kuin
kissanpentu; nukkui kuin lastauspäällysmies, aivan Johnin rinnalla
--perä perää vasten, koko yön!"
Tohtori Livesey oli päässyt aitauksen yli ja lähelle majaa, joten minä
selvästi kuulin muutoksen hänen äänessään, kun hän kysäsi:
"Eihän vain Jim?"
"Jim juuri, ihka elävänä", Silver vastasi.
Tohtori pysähtyi sanaakaan virkkamatta ja kului kotvan, ennenkuin hän
näytti saavan takaisin liikuntakykynsä.
"Vai niin, vai niin", hän viimein virkkoi. "Työ ensin, sitten huvi,
kuten te itsekin sanoisitte, Silver. Katsastakaamme potilaitanne."
Hetken perästä hän saapui majaan, ja nyökäyttäen välinpitämättömästi
päätään minulle, hän ryhtyi sairaita vaalimaan. Hän ei näyttänyt
vähintäkään levottomalta, vaikka hän epäilemättä tiesi, että hänen
henkensä näiden salakavalien roistojen parissa riippui hiuskarvasta. Hän
jutteli potilailleen aivan kuin olisi ollut tavallisella sairaskäynnillä
rauhallisessa perheessä. Hänen käytöksensä epäilemättä vaikutti
miehiinkin, sillä he käyttäytyivät hänen seurassaan aivan kuin ei mitään
olisi tapahtunut -- aivan kuin hän yhä olisi ollut laivan lääkäri ja he
uskollisia merimiehiä.
"Te edistytte erinomaisesti, ystäväiseni", puhui hän miehelle, jolla oli
pää kääreissä, "ja jos kenellä on pelastuminen ollut täpärällä, niin oli
se teillä. Teidän kallonne taitaa olla vähintäin raudasta. No George,
kuinkas teidän laitanne on? Naama on toden totta komea; teidän maksanne,
mies kulta, on nähtävästi aivan ylösalaisin. Otitteko sitä lääkettä?
Ottiko hän lääkettä, miehet?"
"Otti, otti, aivan varmaan", Morgan vastasi.
"Näettekös, miehet; kun minä nyt kerran olen kapinallisten tohtori,
taikka vankien tohtori, kuten minä mieluummin sanon", Livesey puhui
kaikkein herttaisimmalla tavallaan, "niin pidän aivan kunnia-asianani
saada jokainoa mies säästetyksi Yrjö kuninkaalle -- Jumala häntä
siunatkoon -- ja hirsipuulle."
Rosvot katsahtivat toisiinsa ja nielivät vaieten tuon kirpeän
pistopuheen.
"Dick ei voi oikein hyvin, sir", muuan virkkoi.
"Vai ei!" tohtori vastasi. "Tulepa tänne, Dick, ja näytä kieltäsi. Siinä
se, en ihmettelekään, ettei hän voi hyvin! Miehen kieli säikäyttäisi
ranskalaisenkin. Yksi kuumesairas entisten lisäksi!"
"Kas niin", Morgan virkkoi, "sen nyt sai, kun raamattunsa pilasi."
"Sen se nyt sai -- teidän sanaanne -- kun oli oikea aasi", tohtori
vastasi; "ja kun ei ollut älyä sen vertaa, että olisi kyennyt erottamaan
puhtaan ilman myrkystä ja kuivan maan haisevasta ruttorämeestä. Minä
pidän aivan varmana -- vaikka se luonnollisesti onkin vain olettamus
--että te kaikki saatte veronne maksaa, ennenkuin saatte malarian
ruumiistanne. Laittaapa leirinsä rämeeseen! Silver, te aivan lyötte
minut hämmästyksellä. Te olette muita vähän viisaampi hullu;
mutta ei teillä näytä olevan aavistusta edes terveyssääntöjen
alkuperusteistakaan."
"Kas niin", hän lisäsi kun oli kaikkia hoidellut ja miehet olivat
kuunnelleet hänen määräyksiään niin hassunkurisen nöyrinä, kuin olisivat
he olleet köyhäinkoululaisia eikä verivelkaisia kapinoitsijoita ja
merirosvoja -- "kas niin, nyt riittää täksi päiväksi. Ja nyt minä
tahtoisin vaihtaa sanan pari tuon pojan kanssa, jos sallitte."
Hän nyökkäsi huolimattomasti päätään minuun päin.
George Merry seisoi ovella syleksien ja noituen jotain pahan makuista
lääkettä; mutta kuultuaan ensimmäiset tohtorin sanat hän tulipunaiseksi
karahtaen pyörähti ympäri ja karjasi kiroten: "Ei!"
Silver iski kämmenensä tynnyriin.
"Vaiti!" hän ärjäsi ja loi mieheen leimuavan katseen. "Tohtori", hän
jatkoi tavalliseen ääneensä, "minä ajattelin tässä samaa asiaa, kun
tiesin miten paljon te pojasta piditte. Me olemme kaikki täällä
kiitollisia teille ystävyydestänne ja luotamme teihin, juoden rohtojanne
kuin mitäkin rommia. Ja minä luulen keksineeni menettelytavan, joka
kaikkia tyydyttää. Hawkins, lupaatko minulle kunniasanallasi
aatelismiehenä -- sillä aatelismies sinä olet, vaikka köyhänä syntynyt
-- lupaatko kunniasanallasi, ettet pötki pakoon?"
Minä annoin mielelläni pyydetyn lupauksen.
"Nyt, tohtori", Silver puhui, "te kapuatte aitauksen tuolle puolen ja
sinne päästyänne minä tuon pojan sisäpuolelle. Luulisin teidän voivan
pakista paalujen lomitse. Hyvästi, sir, ja parhaimmat tervehdyksemme
junkkarille ja kapteeni Smollettille."
Tyytymättömyys, jonka vain Silverin hurjat silmäniskut olivat saaneet
tukahdutetuksi, puhkesi ilmiliekkiin heti kun tohtori oli poistunut
majasta. Silveriä syytettiin kaksinkertaisesta pelistä -- yrityksistä
hankkia itselleen yksityistä suosiota -- kanssarikollistensa etujen
syrjäyttämisestä -- sanalla sanoen juuri niistä juonista, joita hän
parhaillaan sommitteli. Asema näytti minusta niin päivän selvältä, etten
uskonut hänen kykenevän myrskyä asettamaan. Mutta hän oli toisia kaksin
verroin voimakkaampi, ja hänen viimeöinen voittonsa oli hankkinut
hänelle tavattoman vaikutusvallan miesten mieliin. Hän nimitteli heitä
aaseiksi ja pässinpäiksi, selitteli miten tärkeätä oli antaa minun
puhutella tohtoria, heilutteli karttaa heidän nenänsä edessä ja kysyi,
oliko heillä varaa rikkoa sopimus juuri samana päivänä kun heidän piti
lähteä aarretta etsimään.
"Ei, tuhat kertaa ei!" hän huusi, "me kyllä sopimuksen rikomme, kun aika
tulee, mutta sitä odotellessa minun täytyy petkuttaa tuota tohtoria,
vaikka olisi minun hänen saappaitaan viinalla voideltava."
Sitten hän käski heitä sytyttämään nuotion ja kompuroi sauvoineen
olkapäähäni nojaten ulos majasta, jättäen miehet vallan hämilleen. Hän
oli pikemmin saanut heidät puhetulvallaan vaikenemaan kuin itse asiasta
vakuutetuksi.
"Hitaasti, poika, hitaasti", hän kuiskasi. "He voivat tuossa tuokiossa
juosta niskaamme, jos näkevät meidän kiirehtivän."
Hyvin hitaasti me nyt kahlasimme hietikossa tohtoria kohti, joka odotti
meitä paaluaidan toisella puolen, ja heti kun olimme hyvän kuulomatkan
päässä, Silver pysähtyi.
"Panettehan tämänkin muistiin, tohtori", hän puhui; "ja poika kertoo
teille, miten minä hänen henkensä pelastin ja jouduin senvuoksi
virkaheitoksikin, uskokaa se! Kuulkaas, tohtori, kun mies laskee niin
liki tuulta kuin minä nyt, ja panee alttiiksi ruumispahansa viimeisenkin
jäntereen -- niin ettehän pitäne liikana, jos puhutte jonkun hyvän sanan
puolestani! Pitäkää ystävällisesti mielessänne, että nyt ei ole kysymys
vain minun hengestäni -- tämän pojan henki on kysymyksessä kaupan
päälliseksi. Sanottehan minulle jonkun hyvän sanan, tohtori, ja annatte
minulle sääliväisyyden nimessä rohkeutta jatkaa tätä peliä?"
Silver oli kuin toinen mies, heti kun hän oli ulkona ovesta ja selin
tovereihinsa ja hirsimajaan. Hänen poskensa näyttivät painuneen kuopalle
ja ääni vapisi.
"Mitäs nyt, John! Ettehän ole peloissanne?" tohtori Livesey kysäsi.
"Tohtori, minä en ole mikään pelkuri -- en tuon vertaa!" vastasi hän
sormiaan näpsäyttäen. "Ja vaikka olisinkin, niin en sanoisi. Mutta minä
tunnustan koristelematta: hirsipuu minua pöyristyttää. Te olette hyvä
mies, ja rehti mies; parempaa miestä en ole tavannut! Ette varmaankaan
unhota, mitä hyvää minä olen tehnyt, ette unhota sitä enemmän kuin
pahoja tekojanikaan. Nyt minä vetäydyn syrjään -- kas näin -- ja jätän
teidät Jimin kanssa kahden kesken. Panettehan senkin muistiin, vai mitä,
sillä tilini on pitkä, totisesti!"
Näin sanoen hän perääntyi sen verran, ettei kuulisi puheluamme, istuutui
kannolle ja rupesi viheltelemään. Tuon tuostakin hän vähän käännähti
kannoillaan nähdäkseen milloin meitä milloin taas levottomia
tovereitaan, jotka kulkivat edestakaisin nuotion ja majan väliä,
sytytellen nuotiota ja kantaen majasta silavaa ja leipää aamiaiseksi.
"Vai täällä sinä, Jim, nyt olet", tohtori alakuloisesti puhui. "Mitä
olet kylvänyt, sitä sinun on niitettävä. Taivas tietäköön, ettei
sydämeni salli minun sinua moittia. Mutta sen verran minä sinulle sanon,
olipa se hyvästi tai pahasti: kun kapteeni Smollett oli terve, niin et
olisi uskaltanut poistua; ja kun hän oli sairas, eikä voinut sitä estää,
niin -- kautta pyhän Yrjön, se oli surkean pelkurimaista!"
Minä tunnustan, että siinä minulta pääsi itku. "Tohtori", sopersin,
"säästäkää minua. Olen jo tarpeeksi itseäni soimannut; elämäni on joka
tapauksessa mennyttä, ja jo aikoja sitten olisin surmani saanut, jollei
Silver olisi minua suojellut. Ja uskokaa minua, tohtori, minä uskallan
kuolla -- ja myönnän sen ansainneenikin -- mutta kidutusta minä pelkään.
Jos he rupeavat minua kiduttamaan..."
"Jim", tohtori keskeytti, äänessään aivan toinen sävy, "Jim, tätä minä
en voi sallia. Hyppää ylös, niin juoksemme henkemme edestä."
"Tohtori", vastasin, "minä annoin sanani."
"Tiedän, tiedän", hän huudahti. "Sitä emme enää voi muuksi muuttaa. Minä
otan kaikki syykseni, torat ja porut, häpeät ja häväistykset -- mutta
tänne en voi sallia sinun jäävän, Jim! Hyppää! Yksi ainoa hyppäys, niin
me olemme tiessämme ja juoksemme kuin kauriit."
"Ei, tohtori", minä vastasin; "te tiedätte vallan hyvin, ettette te itse
tekisi, ette te, ei junkkari, eikä kapteeni; enkä minäkään tahdo sitä
tehdä. Silver luotti minuun, minä annoin sanani, ja takaisin minä menen.
Mutta te ette antanut minun puhua loppuun, tohtori. Jos he rupeavat
minua kiduttamaan, niin saattaisi tapahtua, että tulisin ilmaisseeksi
missä kuunari on, sillä minä sain kuunarin käsiini, osaksi
onnenkaupalla, ja se on nyt Pohjoissatamassa, sen etelärannalla aivan
nousuveden rajassa. Veden puoliväliin laskeuduttua se on aivan kuivalla
maalla."
"Kuunariko!" tohtori huudahti.
Minä kerroin hänelle nopeasti seikkailuni ja hän kuunteli minua vaieten.
"Näyttää kuin olisi kohtalon sormi tässä mukana", hän virkkoi
lopetettuani. "Aina se olet sinä, joka henkemme pelastat, ja luuletko
sinä, että me ehdolla millään sallimme sinun joutuvan surman suuhun? Se
olisi huono palkinto, poikani. Sinä keksit salaliiton; sinä löysit Ben
Gunnin -- paras löytö mitä koskaan olet tehnyt tai tulet tekemään,
vaikka kymmeniä yhdeksän eläisit. Ah, kautta Jupiterin -- Ben Gunnista
muistuu muutenkin mieleeni! Siinä se yllätys on ilmielävänä! Silver",
hän huusi, "Silver! -- Minä annan teille pienen neuvon", jatkoi hän, kun
kokki oli tullut lähemmäksi; "älkää pitäkö liian kiirettä sen aarteen
suhteen."
"Ymmärrän, sir; teen voitavani, mikä ei ole paljon", Silver vastasi.
"Luvallanne sanoen minä voin pelastaa omani ja pojan hengen vain
aarretta etsimällä, pitäkää se mielessänne."
"Vai niin, Silver", tohtori virkkoi, "jos niin on asian laita, niin
annan vielä yhden neuvon: huutakaa, kun sen löydätte!"
"Näin meidän kesken sanoen, sir", Silver vastasi, "tuo on liian paljon
ja liian vähän sanottu. Mitä teillä on mielessä, miksi te jätitte
hirsimajan, miksi te annoitte minulle sen kartan -- tästä kaikesta
minulla ei ole aavistustakaan; ja kuitenkin olen minä noudattanut
määräyksiänne silmät ummessa ja saamatta sanaakaan toivon
elvyttämiseksi! Mutta tämä ei käy, tämä on jo liiaksi. Jos te tahdotte
sanoa suoraan, mikä teillä on mielessä, niin sanokaa se. Minä jätän
silloin peräsimen."
"En sano", tohtori myhäillen virkkoi, "minulla ei ole oikeutta sanoa
enempää. Se ei ole minun salaisuuteni, nähkääs Silver; muuten minä,
totta puhuen sanoisin kaikki. Mutta minä menen teidän suhteenne niin
kauas kuin uskallan mennä, ja vielä hiukan kauemmaksikin, sillä jos
kapteeni ei minua siitä höyhennä, niin silloin minä pahasti erehdyn!
Ensiksi minä annan teille vähän toivoa: Silver, jos me molemmat pääsemme
hengissä tästä sudenkuopasta, niin teen minä parhaani pelastaakseni
teidät väärää valaa tekemättä."
Silverin kasvot loistivat ilosta.
"Totisesti te ette voisi puhua koreammin, herrani, vaikka olisitte oma
äitini", hän huudahti.
"Se on ensimmäinen myönnytykseni", tohtori jatkoi. "Toinen on neuvova:
Pitäkää poika aina vieressänne, ja kun apua tarvitsette, niin huutakaa.
Minä menen nyt sitä teille etsimään, ja apuni on itse osoittava, etten
turhia puhu. Hyvästi, Jim."
Tohtori Livesey puristi kättäni paalujen lomitse, nyökäytti päätään
Silverille ja poistui nopein askelin metsään.