Musta merkki uudelleen.
Miehet olivat neuvotelleet jonkun aikaa, kun muuan heistä palasi
takaisin majaan, ja tehden entiseen tapaan kunniaa, vaikka minun
mielestäni nyt vähän ivallisesti, pyysi saada hetkeksi lainata soihtua.
Silver lupasi, ja lähettiläs poistui jälleen jättäen meidät kahden
kesken.
"Sieltä tulee tuulta, Jim", virkkoi Silver, joka nyt puheli minulle
perin ystävällisesti ja tuttavallisesti.
Minä käännyin likimmälle ampumareiälle ja katsoin ulos. Suuren nuotion
jätteet olivat jo palaneet niin lopuilleen ja valaisivat niin himmeästi,
että minä käsitin, miksi liittolaiset soihtua tarvitsivat. He olivat
asettuneet puolitiehen aukeata rinnettä yhteen ryhmään; muuan piteli
soihtua ja toinen oli polvillaan joukon keskessä. Viimeksimainitun
kädessä näin puukon välähtelevän monivärisenä kuun ja soihdun valossa.
Kaikki muut istuivat hiukan kumarassa aivan kuin seuraten hänen
puuhiaan. Samalla huomasin, että hänellä oli paitsi puukkoa, myöskin
kirja käsissään. Siinä vielä ihmetellessäni, miten näissä oloissa niin
omituinen esine oli heidän käsiinsä joutunut, polvistunut mies nousi
jälleen pystyyn ja koko seurue läksi yhdessä tulemaan majaa kohti.
"Siellä ne nyt tulevat", minä virkoin ja vetäydyin entiseen asentooni,
sillä en katsonut arvolleni sopivaksi, että he majaan palatessaan
tapaisivat minut heitä tarkastelemasta.
"Anna heidän vain tulla -- anna vain tulla", Silver keveästi vastasi.
"Minulla on vielä yksi pommi heitä varten säilössäni."
Ovi aukeni ja kaikki viisi miestä seisahtuivat ensin oven suuhun kuin
pelästyneet lampaat ja tyrkkäsivät sitten yhden joukostaan esiin.
Toisissa olosuhteissa olisi ollut perin hassunkurista katsella miten hän
hitaasti eteni, empien jokaisella askeleella, mutta pitäen aina nyrkkiin
puristettua oikeata kättään edessään.
"Marssi päälle, mies", Silver huudahti. "En minä sinua elävältä syö.
Anna tänne se, nahjus. Minä tunnen säännöt, lähettiin en koske."
Näistä sanoista rohkaistuneena mies sai vauhtia askeleihinsa ja
annettuaan kädestä käteen jotain Silverille, luikki vielä nopeammin
takaisin toveriensa luo.
Kokki katsahti esineeseen, jonka oli saanut.
"Musta merkki! Arvasinhan sen", hän virkkoi. "Mistä te olette paperia
saaneet? Hoh -- halloo! kas niin -- tämä ei onnea tuota! Te olette
ottaneet ja leikanneet tämän raamatusta. Kuka hullu on raamattunsa
repinyt?"
"Siinä sen nyt kuulette!" Morgan puhui -- "siinä sen kuulette! Enkös jo
sanonut? Enkös sanonut, ettei siitä hyvä seuraa."
"Kas niin, kylläpä te nyt olette kohtalonne sangen varmaan naulinneet",
Silver jatkoi. "Luulenpa totisesti teidän nyt hirteen menevän. Kuka
maitosuu se raamattua viljelee?"
"Dick se oli", muuan virkkoi.
"Vai Dick! Silloin on Dickin parasta turvautua rukouksiin", Silver
puhui. "Hän on onnensa turmellut, on kuin onkin."
Mutta nyt se talisilmäinen miehenroikale puuttui puheeseen.
"Säästä lorusi, John Silver", hän virkkoi. "Tämä miehistö on antanut
sinulle mustan merkin vakavassa tarkoituksessa aivan sääntöjen mukaan;
käännä nyt vain sen toinen puoli, kuten säännöissä sanotaan, ja katso
mitä siihen on kirjoitettu. Sitten voit puhua."
"Kiitos, George", kokki vastasi, "sinä olet aina ollut rivakka
toimissasi, ja säännöt sinulla on selvillä kuin kämmenelle
kirjoitettuina, George. No niin, katsotaanpa mitä tässä sanotaan! Ahaa!
'Erotettu' -- niinhän tässä on, vai mitä? Ja oikein koreasti
kirjoitettuna, aivan kuin präntättynä, totta totisesti! Sinunko
koukeroitasi, George? Niinpä vain, sinä olit pääsemässä aivan tämän
miehistön päsmäriksi. Pian sinusta kai tulee kapteeni, luulen mä. Mutta
oleppa hyvä ja ojenna tuota soihtua tänne päin. Tämä piippu ei ota
palaakseen."
"Hillitse kielesi", George virkkoi, "et sinä enää tätä miehistöä nenästä
vedä. Sinä olet sukkela mies, ainakin olet olevinasi, mutta nyt on
aikasi ohi ja sinä tahdot ehkä nyt laskeutua alas tuolta tynnyriltä ja
ottaa osaa vaaliin."
"Etkös sinä sanonut tuntevasi sääntöjä", Silver nuhtelevaisesti vastasi.
"Jos sinä et tunne niitä, niin tunnen ainakin minä. Minä odotan tässä
--muista näet, että olen vieläkin kapteeninne -- siksi kuin olette
syynne selittäneet ja sitten minä vastaan. Sitä ennen ei musta merkkisi
ole laivakorpunkaan arvoinen. Sen jälkeen -- sittenpähän näemme."
"Oho!" George vastasi. "Ei sinun tarvitse ollenkaan olla epätietoinen;
_me_ olemme kaikki selvillä asiasta. Ensiksi, sinä olet ajanut koko
tämän matkamme kantoon -- olet perin paksuniskainen mies, jos sen
uskallat kieltää. Toiseksi sinä päästit vihollisemme syyttä pakotta
vapaaksi tästä satimesta. Miksi he halusivat pois täältä? Minä en syytä
tiedä, mutta selvää on vain, että he halusivat pois. Kolmanneksi, sinä
et sallinut meidän hyökätä heidän kimppuunsa kun he poistuivat. Kas
niin, me ymmärrämme yskäsi, John Silver; sinä tahdot pelata
kaksinkertaista peliä, siinä sinun kieroutesi on. Ja sitten neljänneksi,
tuossa on tuo poika."
"Siinäkö kaikki?" Silver rauhallisesti kysäsi.
"Se riittäneekin", George vastasi. "Me joudumme kaikki nuoran jatkoksi
sinun hutiloimisesi vuoksi."
"No, kuule sitten, minä vastaan kaikkiin noihin neljään syytökseen,
kuhunkin erikseen minä vastaan. Vai ajoin minä matkamme kantoon? Tehän
kaikki tiedätte mitä minä tahdoin; ja te kaikki tiedätte, että jos niin
olisi tehty, niin olisimme me kaikki olleet _Hispaniolassa_ tuona yönä,
jok'ikinen sorkka ilmielävänä ja iloisina ja vatsat pullollaan sulia
herkkuja ja aarre laivan uumenissa! Mutta kuka asettui tielleni? Kuka
pidätti kättäni, joka oli laillisen kapteenin käsi? Kuka työnsi minulle
mustan merkin samana päivänä kuin maihin nousimme, ja alkoi tämän
tanssin? Ah, kaunista tanssia tämä onkin -- siinä olen yhtä mieltä
teidän kanssanne -- aivankuin rakkopillin tanssia köyden päässä
tuomiopihassa Lontoon kaupungissa! Mutta kuka tämän kaiken on aikaan
saanut? Eikö se ollut Anderson ja Hands ja sinä, George Merry! Ja sinä
olet viimeinen hengissä oleva tuosta rähisevästä koplasta; ja sinulla on
otsaa asettua kapteeniksi minun yläpuolelleni -- sinulla, joka koko
laivueen karille ajoit! Kautta vuoressa istuvan -- tämä jo vie mahdin
luisevimmaltakin kädeltä!"
Silver vaikeni, ja Georgen ja hänen toveriensa naamoista näin, etteivät
nämä sanat jääneet vaille vaikutusta.
"Siinä vastausta ensimmäiseen pykälään", Silver jatkoi pyyhkien hikeä
otsaltaan. Hän näet oli puhunut voimalla, joka pani koko mökin
tutisemaan. "Totta totisesti, sydäntäni vallan etoo, kun teille täytyy
puhua. Teillä ei ole järkeä eikä muistia, ja minä ihmettelen mitä teidän
mammanne ajattelevat, kun sallivat teidän merelle lähteä. Merelle!
Onnenpoikia! Kraatareiksi teitä luulisi!"
"Jatka, John", Morgan virkkoi. "Mitäs muihin pykäliin sanot?"
"Vai muihin pykäliin!" John vastasi. "Mokomatkin pykälät! Te sanotte,
että matkamme on hutiloitu. Tuhat tulimmaista, kunpa käsittäisittekin,
_miten_ pahasti se on hutiloitu, niin avautuisivat silmänne! Me olemme
niin lähellä hirsipuuta, että niskani vallan jäykistyy, kun sitä
ajattelen. Olettehan niitä nähneet: riimussa roikkuvat, lintuja
ympärillä, merimiehet sormellaan osoittelevat, kun vuoksen mukana ohi
kulkevat. 'Kuka tuo on?' muuan kysyy. 'Tuoko? Sehän on John Silver.
Tunsin miehen hyvinkin', toinen vastaa. Ja sinä kuulet vielä riimun
kalisevan, kun jatkat matkaasi ja joudut toisen pojan luo. Siinä nyt
ollaan joka sorkka, kiitos siitä hänelle ja Handsille ja Andersonille ja
teille muille aaseille. Ja jos nyt tahdotte kuulla vastaukseni
neljänteen pykälään, tuosta pojasta, niin kautta puukoipieni, eikö hän
ole lunnaamme? Pitäisikö meidän lunnaamme tuhota? Ei miehet, en
ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi meidän vihoviimeinen
pelastuksemme. Tappaako tuo poika? En minä ainakaan, toverit! Ja kolmas
pykälä.
"Ehkä te ette panekaan siihen mitään arvoa, että oikea oppinut tohtori
käy teitä katsomassa joka päivä -- sinua, John, muserrettuine kalloinesi
-- ja sinua, George Merry, jota vielä muutama tunti kuume kouristeli, ja
jonka silmät vielä tänä hetkenä ovat kuin talinapit. Ja ehkäpä ette
sitäkään tiedä, että tulossa on avustusretkikunta? Mutta tulossa se on
eikä kauan viivykään, ja sittenpähän näemme kuka on mielissään, kun on
lunnaat tarjottavana. Ja mitä tulee toiseen pykälään, eli siihen, minkä
vuoksi minä sopimuksen tein, niin -- tehän itse polvillanne ryömien
pyysitte minua sen tekemään -- polvillanne ryömien te luokseni tulitte,
niin pelästyneitä olitte -- ja te olisittekin nälkään kuolleet, ellen
olisi sopimusta tehnyt -- mutta sehän on pikku seikka! Katsokaa tuota
--siinä on selitys!"
Ja hän heitti lattialle paperin, jonka heti tunsin -- saman, keltaiselle
paperille piirretyn, kolmella punaisella ristillä varustetun kartan,
jonka olin löytänyt öljykangaskääröstä kapteenin arkun pohjalta. Miksi
tohtori sen oli Silverille antanut, sitä en kyennyt itselleni
selittämään.
Mutta jos se oli minulle selittämätön, niin näytti kartan ilmestyminen
olevan miehille aivan uskomaton ilmiö. He hyökkäsivät sen kimppuun kuin
kissat hiiren niskaan. Se kulki kädestä käteen, ja päättäen niistä
voimasanoista ja huudahduksista ja lapsellisesta naurun rähäkästä, jolla
he sen tutkimista säestivät, niin olisi voinut luulla, etteivät he
ainoastaan itse aarretta hypistelleet, vaan myöskin olivat jo aarteineen
turvassa merellä.
"Katsokaa", muuan puhui, "tuo on Flintin käsialaa, totta totisesti. J.F.
ja koukero alla ja viiva koukeron poikki, aivan niin kuin hän aina
piirsi."
"Kovin hauskaa tuo kaikki", George virkkoi, "mutta miten me aarteen pois
kuljetamme, kun ei ole laivaa?"
Silver hypähti nopeasti seisaalleen ja tukien kättänsä seinään huudahti:
"Nyt minä sinua varoitan, George! Vielä sanakin lorujasi, niin joudut
minun kanssani tekemisiin. Mitenkö? Tietäisinkö minä! Sinun pitäisi se
tietää -- sinun ja niiden toisten, jotka asioihin sekaantumalla
hävititte minulta kuunarin, senkin vietävät! Mutta te ette kykene neuvoa
keksimään, sillä teillä ei ole älyä enempää kuin torakoilla. Mutta
kohteliaasti sinä osaat puhua, ja sinun täytyy, George Merry; paina se
mieleesi!"
"Se on selvää", ukko Morgan virkkoi.
"Selvää! Luulisinpä todellakin!" kokki jatkoi. "Te hävititte kuunarin;
minä löysin aarteen. Kummalla on siinä ansiot puolellaan? Ja nyt minä,
hitto vieköön, eroan! Valitkaa nyt kapteeniksenne kenen haluatte; minä
olen saanut siitä jo tarpeekseni!"
"Silver!" miehet huusivat. "Barbecue aina ja alati! Barbecue
kapteeniksi!"
"Vai sellainen on ääni kellossa?" kokki huudahti, "George, luulenpa,
että sinun täytyy odottaa toista tilaisuutta, toveri; ja kiitä onneasi,
etten ole kostonhimoinen. Mutta se ei ole tapaistani. Ja nyt, toverit,
mitä tällä mustalla merkillä nyt tehdään. Sillä ei ole nyt paljon
virkaa, vai mitä? Dick on turmellut onnensa ja repinyt raamattunsa,
siihen taitaa kaikki supistua."
"Kyllä kai se sentään suudeltavaksi kelpaa, vai mitä?" mutisi Dick, joka
nähtävästi oli levoton kirouksesta, jonka teollaan oli ansainnut.
"Revitty raamattu!" Silver vastasi ivallisesti. "Vielä mitä. Sillä ei
ole virkaa enempää kuin arkkiveisulla."
"Eiköhän sentään?" Dick huudahti melkeinpä ilostuneena. "No niin,
parempihan sekin on kuin ei mitään."
"Tuossa, Jim, sinulle harvinaisuus", Silver virkkoi antaen lapun
minulle.
Se oli muodoltaan ympyriäinen. Toinen sivu oli painamaton, lappu kun oli
viimeisestä lehdestä; toisella puolen oli värssy tai pari
Ilmestyskirjasta -- muiden muassa seuraavat sanat, jotka erityisesti
muistiini painuivat: "Ulkopuolella ovat koirat ja murhaajat." Painettu
puoli oli mustattu noella, joka jo alkoi karista pois ja noeta sormiani.
Toiselle puolen oli samalla aineella kirjoitettu yksi ainoa sana:
"Erotettu." Tuo harvinaisesine on nyt edessäni, mutta kirjoituksesta ei
paperissa enää näy minkäänlaista muuta jälkeä kuin pieni naarmu, joka on
kuin kynnellä vedetty.
Siihen loppuivat sen yön seikkailut. Kukin sai kulauksen viinaa, ja pian
olimme kaikki asettuneet jälleen levolle. Silverin kosto rajoittui
siihen, että pani George Merryn vahdiksi ja uhkasi häntä kuolemalla,
jollei hän velvollisuuttaan täyttäisi.
Kesti kotvan ennenkuin minä uneen vaivuin, ja taivas tietää, että
minulla olikin riittävästi ajattelemisen aihetta miehestä, jonka olin
surmannut, perin vaarallisesta asemastani ja ennen kaikkea siitä
merkillisestä pelistä, johon Silverin näin antautuneen. Hänhän piti
toisella kädellään kapinallisia koossa ja toisella tavoitteli kaikkia
mahdollisia ja mahdottomia keinoja hieroakseen sovintoa ja pelastaakseen
kurjan henkensä. Hän nukkui nyt rauhallisesti, kuorsaten äänekkäästi;
mutta niin kelvoton mies kuin hän olikin, tunsin sääliä häntä kohtaan
ajatellessani niitä peloittavia vaaroja, jotka häntä ympäröivät, ja
häpeällistä hirsipuuta, joka häntä odotti.