Vihollisen leirissä.
Soihdun punertava loimu, valaistessaan hirsimajan sisustaa osoitti
tosiksi pahimmatkin aavistukseni. Mökki varastoineen oli merirosvojen
hallussa; tuossa oli viinatynnyri, tuossa sianliha ja leivät aivan
ennallaan, mutta vangeista ei näkynyt merkkiäkään, ja se kasvatti
pelkoni kymmenkertaiseksi. En voinut tätä muuten selittää kuin että
kaikki olivat surmatut, ja sydäntäni kouristi soimaus, etten ollut
jäänyt paikalleni kuollakseni heidän rinnallansa.
Merirosvoja oli mökissä kaiken kaikkiaan kuusi; muut olivat saaneet
surmansa. Jalkeilla oli viisi pöhöpuna-naamaista, humalaisesta unestaan
äkkiä herätettyä roikaletta. Kuudes oli kohottautunut vain
kyynärpäittensä varaan. Hän oli kalpea ja verinen side hänen päässään
osoitti, että hän oli äskettäin haavoittunut ja että haavan sitomisesta
oli vieläkin lyhempi aika kulunut. Mieleeni muistui mies, joka suuren
rynnäkön aikana oli kuulamme satuttamana paennut metsään, ja minä
arvasin saman miehen nyt olevan edessäni.
Papukaija istui höyheniään pöyhistellen Pitkän Johnin olkapäällä. John
itse näytti minusta tavallista kalpeammalta ja totisemmalta. Yllään
hänellä vielä oli sama hieno verkakauhtana, jota hän rosvojoukon
lähettiläänä meitä puhutellessaan oli käyttänyt, mutta savinen lieju ja
pensaikon terävät piikit olivat jo muuttaneet sen ulkoasultaan perin
kurjaksi.
"Kas vain", hän virkkoi, "siinähän on Jim Hawkins, kautta puisen
koipeni, ja aivan kuin olisi taivaasta tipahtanut! No terve tulemaasi,
totisesti!"
Näin sanoen hän istuutui viinatynnyrille ja rupesi panemaan tupakaksi.
"Lainaappa vähän sitä pärettä, Dick", virkkoi hän ja lisäsi sitten
saatuaan piipun palamaan, "kiitos, poikaseni; pistä nyt soihtusi
halkopinon rakoon. Ja te, herrani, älkää kainostelko -- ei teidän
tarvitse seisoa herra Hawkinsin edessä, hän ei pahastu, sen takaan,
vaikka istuttekin. Kas niin, Jim", jatkoi hän piippuansa painellen,
"täällä sinä nyt olet ja John-vanhus on tulostasi aivan mielissään. Minä
näin jo ensi silmäyksellä, että sinä olit ovela poika, mutta tämä käy
sentään aivan yli ymmärrykseni."
Tähän minä luonnollisesti en vastannut mitään. He olivat asettaneet
minut selkä vasten seinää, ja siinä nyt seisoin tirkistäen toivoakseni
hyvinkin urmakkana Silveriä suoraan silmiin, vaikka sydäntäni
kouristelikin mitä synkin epätoivo.
Silver vetäsi levollisena savun pari piipustaan ja jatkoi sitten:
"Kun sinä nyt kerran olet täällä, niin kerron sinulle vähän siitä, mitä
mielessäni liikkuu. Minä olen, suoraan sanoen, aina pitänyt sinusta,
sillä sinä olet nokkela poika ja minun itseni perikuva niiltä ajoilta,
jolloin olin nuori ja sorja. Minä olen aina tahtonut sinun liittyvän
meihin, tulevan osalle yritykseemme ja kuolevan gentlemannina, ja nyt
sinulla, poikaseni, ei muuta neuvoa olekaan. Kapteeni Smollett on veikeä
merimies -- minkä minä milloin tahansa olen valmis myöntämään -- mutta
ankara kurinpitäjä. 'Velvollisuus on velvollisuus', sanoo hän, ja
oikeassa hän onkin. Kapteenia sinun siis on varottava. Tohtorikin on
sinulle äkeissään -- 'kiittämätön nulikka', sanoi hän, ja asemasi on
kaiken kaikkiaan tällainen: sinä et voi palata takaisin omiesi luo,
sillä he eivät sinua seuraansa huoli; ja ellet sinä ypöyksin muodosta
kolmatta laivaseuruetta, mikä pitemmän päälle tuntunee perin kolkolta,
niin on sinun liityttävä kapteeni Silveriin."
Siihen asti oli kaikki hyvin. Toverini olivat siis kaikki elossa, ja
vaikka puolittain uskoinkin todeksi Silverin väitteen, että toverini
olivat pakoni tähden minuun suuttuneet, niin olin kuulemastani kuitenkin
enemmän mielissäni kuin huolissani.
"Minä en ota ollenkaan huomioon, että sinä olet meidän käsissämme",
Silver jatkoi, "vaikka siitä tosiasiasta ei mihinkään päästäkään. Minä
mieluummin voitan sinut todistelujen voimalla, sillä uhkailusta en ole
koskaan nähnyt mitään hyvää koituvan. Jos tarjous sinua miellyttää, niin
mitäpä muuta kuin yhdyt meihin, ja jos ei sinua miellytä, niin on
sinulla vapaus vastata kieltävästi -- kautta puukoipeni, voiko kukaan
kuolevainen merimies osaavammin puhua?"
"Onko minun siis vastattava?" minä kysyin vapisevalla äänellä. Silverin
ivailevat sanat herättivät minut tietoisuuteen minua uhkaavasta
hengenvaarasta; poskeni polttivat tulena ja sydämeni löi rajusti
rinnassani.
"Poikaseni", Silver virkkoi, "ei kukaan pakota sinua. Mieti rauhassa
asemaasi. Ei kukaan meistä sinua kiirehdi, toveri, aika kuluu, näes,
kuin siivillä sinun seurassasi."
"No niin", minä virkoin vähän rohkeampana, "jos minun kerran on
valittava, niin on minulla tietenkin oikeus saada tietää, mitä tämä
kaikki merkitsee ja miksi te olette täällä ja missä minun toverini
ovat."
"Mitäkö tämä kaikki edes merkitsee", murahti muuan merirosvoista;
"kunpahan edes joku sen tietäisi!"
"Ehkä sinä ystäväiseni, pidät kitasi kiinni, siksi kunnes sinua
puhutellaan", ärähti Silver miehelle. Sitten hän entiseen suopeaan
tapaansa vastasi minulle: "Eilisaamuna, mr Hawkins, aamuvartion aikana,
tohtori Livesey saapui neuvottelulippu kädessään. Hän sanoo: 'kapteeni
Silver, teidät on petetty. Laiva on tiessään'. Me olimme kai vähän
kallistelleet laseja ja ryyppyjen lomassa lauleskelleet. Sitä ei voine
kieltää. Ainakaan ei meistä kukaan satamaan päin silmäillyt. Mutta nyt
sinne silmäilimme, ja tuhat tulimmaista, hyvä laivamme oli kuin olikin
sen tiessään. En ole vielä konsaan nähnyt houkkioita niin noloina, sen
voit uskoa, kun sen sanon sinulle minä itse, joka olin kaikkein
noloimpana. 'Kas niin', tohtori virkkaa, 'hierokaamme kauppoja'. Me
hieroimme kaupat, hän ja minä; ja täällä nyt olemme, hallussamme
ruokavarat, viinat, hirsimaja, valmiiksi hakkaamanne polttopuut, ja jos
niin saan sanoa, koko siunattu laivamme kölistä ristipuihin saakka. Mitä
heihin tulee, niin ovat he pötkineet tiehensä; en tiedä missä he
oleksivat."
Hän imi taas rauhallisena piippuaan.
"Ja jotta sinä et rupeaisi nyt kuvittelemaan", jatkoi hän, "että
kauppamme koski sinuakin, niin kerron sinulle hänen viimeiset sanansa.
'Montako teitä on?' kysyn minä. 'Neljä', vastaa hän, 'ja yksi
haavoitettuna. Mitä siihen poikaan tulee, niin en tiedä, missä hän on,
senkin vietävä, enkä väiltäkään tietää', sanoo hän. 'Me olemme häneen
aivan kyllästyneet.' Niin kuuluivat hänen viimeiset sanansa."
"Siinäkö kaikki?" minä kysäsin.
"Ainakin kaikki, mitä sinä saat tietää, poikaseni", Silver vastasi.
"Ja nytkö minun on valittava?"
"Ja nyt sinun on valittava, totta totisesti", Silver vastasi.
"No niin", vastasin, "en ole niin typerä, etten käsittäisi mikä minua
odottaa. Käyköön miten hullusti tahansa, siitä en välitä hituistakaan.
Minä olen nähnyt jo liian monen henkensä heittävän siitä pitäen kuin
teidän joukkoonne jouduin. Mutta pari seikkaa minulla on teille
sanottavana", puhuin minä vallan haltioissani, "ja ensimmäinen on tämä:
te olette pahassa satimessa; laiva on menetetty, aarre on menetetty,
miehiä on menetetty ja koko hankkeenne on mennyt myttyyn. Ja jos
tahdotte tietää ken sen kaiken on aikaan saanut, niin sanon teille että
-- minä se mies olen! Minä olin omenatynnyrissä sinä iltana, jolloin maa
saatiin näkyviin, ja minä kuulin sinun, John, ja sinun Dick Johnson, ja
Handsin, joka nyt on meren pohjassa, keskustelut ja kerroin jok'ainoan
sananne ennenkuin tuntiakaan oli kulunut. Ja mitä kuunariin tulee, niin
minä sen ankkuriköydet katkoin, ja minä ne laivaan jättämänne miehet
tapoin, ja minä laivan sellaiseen paikkaan vein, ettette te, ei
ainoakaan teistä, saa sitä enää nähdä. Minä sitä teille nyt nauran,
minulla ne nyörit alunpitäen ovat käsissäni olleet, enkä teitä pelkää
enempää kuin kärpäsiä. Tappakaa minut, jos haluatte, tai säästäkää.
Mutta yhden asian vielä teille sanon enkä sen enempää: jos henkeni
säästätte, niin menneet ovat menneitä; ja kun te olette oikeuden edessä
merirosvoiksi syytettyinä, niin pelastan teistä niin monta kuin vain
voin. Teidän nyt on valittava. Tappakaa vain vielä yksi ihminen itseänne
sillä yhtään hyödyttämättä, taikka säästäkää henkeni, säilyttääksenne
edes yksi todistaja pelastamaan teidät hirsipuusta."
Minä vaikenin, sillä suoraan sanoakseni olin aivan hengästynyt; mutta
kummakseni ei yksikään miehistä liikahtanut, vaan istuivat he kaikki
aloillaan töllistellen minuun kuin lampaat. Heidän vielä töllistellessä
minä lisäsin:
"Ja kuulkaapa te, herra Silver", virkoin minä, "minun luullakseni te
olette paras mies tässä seurassa. Jos hullusti käy, niin olisin teille
kiitollinen, jos mainitsisitte tohtorille, miten minä menettelin."
"Kyllä pidän mielessäni", Silver vastasi niin omituisella äänenpainolla,
etten kuolemaksenikaan voinut sanoa, nauroiko hän itsekseen pyynnölleni
vai tekikö rohkeuteni hyvän vaikutuksen häneen.
"Minä lisään vielä sanasen", virkahti sama mahonginruskea merikarhu
--Morgan nimeltään -- jonka olin nähnyt Pitkän Johnin ravintolassa
Bristolin satamassa. "Hän se oli, joka Mustan Koiran tunsi."
"Aivan oikein", laivakokki lisäsi. "Minä lisään, hitto vieköön, vielä
toisenkin sanasen! Tämä sama poika se vei kartan Billy Bonesilta. Kun
kaikki ympäri käy, niin on se Jim Hawkins, joka meidät on karille
ajanut!"
"Siis hän kuolkoon!" Morgan huudahti kiroten.
Ja paljastaen puukkonsa hän hypähti ylös kuin parikymmenvuotias
nuorukainen.
"Seis mies!" huudahti Silver. "Ken sinä olet, Tom Morgan? Vai luulitko
sinä olevasi kapteeni täällä? Kyllä minä hitto vieköön, sinulle opetan,
mikä sinä olet! Koetappa niskoitella edessäni, niin lähetän sinut sinne,
minne monen mamman poika on ennenkin mennyt -- toisinaan raakapuun
nokkaan, tuhat tulimmaista, ja toisinaan yli laidan, ja aina lopuksi
kalojen ruoaksi. Ei ole vielä elänyt miestä, joka vihani on nostattanut
ja sen perästä rauhassa elellyt, muista se!"
Morgan pysähtyi, mutta toiset murisivat kuuluvasti.
"Tom on oikeassa", muuan virkkoi, "Minua on jo tarpeeksi pidetty
kannuskurissa", toinen lisäsi. "Itse hiisi minut vieköön, jos sinun
kelkkaasi lähden, John Silver."
"Tahtoiko joku teistä päästä minusta?" Silver ärjäsi kurottautuen
tynnyrinsä päällä etunojaan ja pidellen yhä kytevää piippua oikeassa
kädessään. "Suu puhtaaksi -- ette kai mykkiä ole! Olisinko minä elänyt
nämä vuodet nähdäkseni nyt elämäni loppupuolella, että joku juoppolalli
heittää nokkansa pystyyn ja asettuu syrjäkarin minun tielleni? Tavan
tunnette, olettehan ainakin omasta mielestänne onnenpoikia. Kas niin,
minä olen valmis. Kohottakoon puukkonsa se ken uskaltaa, niin totta
totisesti minä katson -- hänen sydänverensä väriä ennenkuin tämä piippu
on tyhjäksi palanut."
Miehistä ei yksikään liikahtanut eikä vastausta kuulunut.
"Tuo on niin teidän laistanne", Silver jatkoi pistäen piipun suuhunsa.
"On oikein ilo katsella teitä. Kunnon otteluun ei teissä ole miestä.
Mutta ehkä te selvää puhetta ymmärrätte? Minä olen täällä kapteeni
vaalin nojalla. Minä olen täällä kapteeni, koska olen uljain mies hyvän
penikulman piirissä. Te ette tahdo tapella onnenpoikien tapaan; silloin,
hitto soikoon, teidän on toteltava! Nyt sen kuulitte! Minä pidän tuosta
pojasta, terhakampaa poikaa en vielä ole tavannut. Hän vastaa paria
teidänlaistanne rottaa, ja minä sanon nyt: minä tahdon nähdä sen miehen,
joka häneen uskaltaa koskea! -- sen vain sanon ja se on totinen sana."
Seurasi pitkä äänettömyys. Seisoin suorana seinään nojautuen ja sydämeni
löi vielä kiivaasti, mutta rinnassani alkoi jo toivon säde kajastaa.
Silver istui selkäänsä seinään nojaten, piippunysä suupielessä ja kädet
ristissä rinnalla, rauhallisena kuin paras kirkkovieras, mutta silmät
lakkaamatta pälyen rauhattomiin miehiin. Nämä puolestaan vähitellen
vetäytyivät mökin etäisimpään nurkkaan, ja heidän kuiskaileva
keskustelunsa soi korvissani yhtämittaisena sohinana. Tuontuostakin joku
heistä kohotti päätänsä ja soihdun punertava loimu valaisi hetkiseksi
heidän jännitettyjä kasvonpiirteitään; mutta he eivät suunnanneet
katsettaan minuun, vaan Silveriin.
"Teillä näyttää olevan paljon sanottavaa sydämellänne", Silver virkkoi
ruiskahuttaen pitkän syljen kauas permannolle. "Antakaa kielen laulaa
tai laskekaa tuuleen."
"Luvallanne sanoen, sir", muuan miehistä vastasi, "te olette hiukan
omavaltainen muutamiin sääntöihin nähden; ehkä te tahdotte muut
tarkemmin huomioon ottaa. Tämä miehistö on tyytymätön; tämä miehistö ei
tyydy maalinaulasta soppaa keittämään; tällä miehistöllä on oikeuksia
kuten muillakin miehistöillä, sen rohkenen sanoa; ja teidän omien
sääntöjenne nojalla minä otaksun, että me saamme puhella keskenämme.
Pyydän anteeksi, sir, koska myönnän teidät tällä hetkellä vielä
kapteeniksi, mutta minä käytän oikeuttani ja menen ulos neuvotteluun."
Ja tehden komeasti kunniaa tuo pitkä, ilkeännäköinen, talisilmäinen,
noin viidenneljättä ikäinen mies käveli tyynesti ovelle ja hävisi siitä
ulos. Toinen toisensa perästä seurasivat muut esimerkkiä, tehden kukin
kunniaa ja lausuen jonkunlaisen anteeksipyynnön. "Sääntöjen mukaisesti",
lausui muuan. "Keulaneuvottelu", virkkoi Morgan. Näin he kaikki
poistuivat majasta jättäen Silverin ja minut kahden kesken.
Silloin kokki otti nopeasti piipun suustaan.
"Kuules nyt, Jim Hawkins", hän virkkoi tuskin kuultavasti kuiskaten,
"sinun loppusi on nyt tuiki lähellä, ja, mikä pahempi, kidutuskaan ei
ole kaukana. Ne aikovat panna minut viralta. Mutta muista, minä seison
rinnallasi kävi miten kävi. Se ei ollut aikomukseni, ennenkuin sinä
puhuit suusi puhtaaksi. Minä olin epätoivossani heittää turmaan koko
miesjoukon ja joutua itse hirteen kaupan päälliseksi. Mutta minä
huomasin sinussa oikean mieheni. Minä sanoin itselleni: Sinä seisot
Hawkinsin puolella, John, ja Hawkins seisoo sinun puolellasi. Sinä olet
hänen viimeinen korttinsa ja, vie sun hitto, John, hän on sinun
viimeinen korttisi! Selkä selkää vasten, tuumailin minä. Pelasta
todistajasi, niin hän pelastaa kaulasi!"
Minä aloin jo yskän ymmärtää.
"Tarkoitatteko, että kaikki on hukassa?" kysäsin.
"Tuhat tulimmaista, tarkoitan totisesti!" hän vastasi. "Laiva on
mennyttä, kaula on mennyttä -- siinä asema koristelematta. Heti kun
katsahdin lahdelle enkä siellä enää nähnyt kuunaria, niin -- no niin,
minä olen jäykkäniskainen jukuli, mutta silloin tarmoni läksi. Mitä
tuohon joukkueeseen ja heidän neuvotteluunsa tulee, niin he ovat
pähkähulluja ja roistoja joka sorkka. Minä pelastan henkesi -- jos voin
-- heidän käsistään. Mutta huomaa Jim -- ei mitään ilmaiseksi -- sinä
pelastat Johnin hirsipuusta."
Minä jouduin aivan hämilleni; hänen pyyntönsä tuntui minusta aivan
mahdottomalta -- olihan hän vanha merirosvo, oikea ryövärin perikuva.
"Minkä voin, sen teen", vastasin.
"Sovittu!" Pitkä John huudahti. "Sinä puhut miehen lailla, ja tuhat
tulimmaista, keinoja minulla on!"
Hän kompuroi soihdun luo ja sytytti jälleen piippunsa.
"Ymmärrä minua oikein, Jim", hän puhui tynnyrilleen palatessaan.
"Minulla on päätä, on kuin onkin. Minä olen junkkarin puolella nyt. Minä
arvaan, että sinä olet saanut viedyksi laivan jonnekin turvaan. Miten
sen olet aikaan saanut, en tiedä, mutta turvassa se vain on.
Arvattavasti Hands ja O'Brien vaihtoivat väriä. _Niihin_ miehiin en ole
koskaan oikein luottanut. Huomaa nyt, mitä sanon. Minä en kysele, enkä
halua muiden kyselevän. Minä tiedän milloin leikki on lopussa, totisesti
tiedänkin, ja minä tunnen pojan, jossa on miestä. Ah, sinä, joka olet
nuori -- sinä ja minä olisimme yhdessä voineet jotain saada aikaan!"
Hän laski tynnyristä viinaa tinatuoppiin.
"Etkös maista, toveri?" hän kysäisi; ja kun kielsin, niin hän jatkoi:
"No niin, minä otan sitten itse naukun, Jim. Minä tarvitsen vähän
mielenrohkaisijaa sillä pahat pulmat meitä odottavat. Mutta pulmasta
puhuessani, miksi se tohtori antoi minulle kartan, Jim?"
Naamani osoitti niin selvään minun kysymyksestä ällistyneen, että hän
huomasi enemmät kyselyt turhiksi.
"Niin, niin, kyllä hän kartan minulle antoi", selitti hän. "Ja siinä
piilee jotakin, aivan varmaan siinä piilee jotakin, Jim, -- hyvää tai
pahaa."
Hän kulautti uuden ryypyn ja pudisti suurta, vaaleatukkaista päätään
aivan kuin mies, joka odottaa pahinta.