Israel Hands.
Tuuli kääntyi nyt länteen, aivankuin toivomuksiamme noudattaen. Sitä
helpommin pääsimme purjehtimaan saaren luoteisesta kulmasta
Pohjoislahden suulle. Kun meillä ei ollut voimia ankkurin
käsittelemiseen emmekä uskaltaneet laskea alustamme rantaan, ennenkuin
vuoksi oli ehtinyt kohota vähän korkeammalle, oli meillä nyt aikaa yllin
kyllin. Toverini neuvoi, miten minun oli käännettävä laiva tuuleen.
Monen yrityksen jälkeen siinä onnistuinkin, ja me istuuduimme vaieten
toisen ateriamme ääreen.
"Kapteeni", virkkoi hän viimein, huulillaan yhä tuo entinen kiusallinen
hymynsä, "tuossa on tuo vanha toverini O'Brien; mitähän jos
heilauttaisimme hänet mereen. Minä en tavallisesti saivartele enkä
nytkään tunne tunnonvaivoja hänen suunsa tukkimisesta; mutta minusta hän
ei ole laivamme kaunistuksenakaan -- eikä kai teistäkään."
"Minun voimani eivät siihen riitä, eikä toisekseen se tehtävä minua
miellytä. Jääköön senvuoksi minusta nähden tuohon", virkoin.
"Tämä oli onneton laiva -- tämä _Hispaniola_, Jim", hän jatkoi silmää
iskien. "Tällä on ihan kuin jonkinlainen voima viedä mieheltä henki,
tällä _Hispaniolalla_ -- montakohan poloista merimiestä onkaan jo
joutunut surman omaksi siitä kun sinä ja minä astuimme laivaan
Bristolissa. En ole vielä niin sikamaisen huonoa onnea nähnyt, en
totisesti! Tuossa on nyt tuo O'Brien -- hän on kuollut, vai mitä? No
niin, minä en ole mikään oppinut mies ja sinä olet poika, joka osaat
lukea ja selitellä; sano nyt minulle suoraan, onko sinun mielestäsi
kuollut mies aivan ikuisesti kuollut vai palaako hän vielä elävien
pariin?"
"Sinä surmaat ruumiin, Hands, mutta et sielua; se sinun pitäisi jo
tietää", vastasin. "O'Brien on toisessa maailmassa ja katselee ehkä
sieltä meitä."
"Vai niin!" hän virkkoi. "Se on onnetonta -- vastustajan surmaaminen
näyttää siis olevan vain turhaa ajan hukkaa. Oli miten oli, ne henget
eivät taida sentään pienistä välittää, sen mukaan mitä minä olen nähnyt.
Mutta henget sikseen, Jim. Sinä olet puhunut minulle suoraan ja minä
olisin hyvin kiitollinen, jos sinä menisit tuonne kajuuttaan ja toisit
minulle sitä -- sitä -- hitto vieköön! En saa nimestä kiinni; no niin
tuo minulle pullo viiniä, Jim -- tämä viina on liian väkevää minulle."
Mutta Handsin huono muisti näytti minusta luonnottomalta, ja mitä tuli
siihen, että hän joisi viiniä mieluummin kuin viinaa, niin sitä minä en
ollenkaan uskonut. Koko juttu oli tekemällä tehtyä. Hän tahtoi minun
poistuvan kannelta -- sen verran oli selvää. Mutta mikä tarkoitus siinä
piili, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Hänen silmänsä välttivät
aina katsettani; ne pälyivät sinne tänne, tarkastellen milloin taivasta,
milloin taas O'Brien vainajaan pälyen. Koko ajan hän hymyili ja näytteli
kieltään niin rauhattomana ja hämillään, että lapsikin olisi voinut
huomata hänen petosta hautovan. Minä olin kuitenkin heti valmis
vastaamaan, sillä minä älysin missä etevämmyyteni piili. Niin perin
tyhmältä mieheltä minä helposti kykenisin viimeiseen asti salaamaan
epäluuloni.
"Vai viiniä!" virkoin. "Sen parempi. Punaistako vai valkoista?"
"No niin, luullakseni se on aivan saman tekevä minulle, toveri", hän
vastasi; "kunhan se vain on väkevää eikä vähällä lopu."
"Olkoon menneeksi", vastasin. "Minä tuon portviiniä. Mutta kotvan sitä
saanen etsiä."
Näin sanoen minä laskeuduin alas rappusia niin suurella kolinalla kuin
suinkin aikaansain, sieppasin kengät jaloistani, juoksin käytävän
toiseen päähän, kapusin ylös keulakajuutan portaita ja kurkistin
kannelle. Tiesin, ettei hän odottaisi näkevänsä minua siellä, mutta olin
kuitenkin mahdollisimman varovainen. Ja pahimmatkin epäluuloni
osoittautuivat tosiksi.
Hän oli kohottautunut käsiensä ja polviensa varaan, ja vaikka sääreen
nähtävästi kovasti koskikin liikkuessa -- sillä kuulin hänen vaivoin
voihkinan pidättävän -- niin ryömi hän kuitenkin hyvää kyytiä kannen
yli. Parissa minuutissa hän oli ylähangan vesireikien luona ja kaivoi
eräästä köysikasasta esiin pitkän puukon, taikka, paremmin sanoen,
lyhyehkön tikarin, joka oli kahvaa myöten veressä. Hän tarkasteli sitä
hetkisen, leuka päättäväisesti eteenpäin työnnettynä, koetti kärkeä
kämmeneensä ja, piiloittaen sitten aseen poveensa, ryömi takaisin
entiselle paikalleen.
Enempää minun ei nyt tarvinnutkaan tietää. Israel kykeni liikkumaan, hän
oli nyt asestettu, ja koska hän oli nähnyt niin paljon vaivaa
päästäkseen seurastani vapaaksi, niin olin minä selvästi tarkoitettu
uhriksi. Mitä hän senjälkeen aikoi tehdä -- ryömiäkö yli saaren
Pohjoislahdesta suon keskeiselle leiripaikalle, vaiko laukaista pitkän
Tomin luottaen siihen, että hänen omat toverinsa ensiksi tulisivat hänen
avukseen -- sitä minä luonnollisesti en voinut arvata.
Tunsin voivani kuitenkin luottaa häneen yhdessä asiassa, koska meidän
molempien edut siinä kävivät yhteen, ja se oli kuunarin saattaminen
satamaan. Kumpikin meistä halusi saada sen suojaan rannalle ja niin
sijoitetuksi, että se tarpeen tullen olisi mahdollisimman vähällä
vaivalla ja vaaralla jälleen irroitettavissa. Ja minä päättelin, että
siksi kunnes tämä oli tehty, minun henkeni kyllä oli turvattu.
Samalla kuin aivoni selvittelivät näitä seikkoja, ei ruumiinikaan ollut
toimettomana. Minä olin luikkinut takaisin kajuuttaan, pistänyt kengät
jälleen jalkoihini ja umpimähkään kaapannut jonkun viinipullon käteeni.
Palasin nyt tuomisineni jälleen kannelle.
Hands makasi aivan samassa asennossa kuin lähtiessänikin,
kokoonlyyhistyneenä ja silmäluomet alaspainuneina, aivan kuin olisi hän
ollut liian heikko, valoa sietääkseen. Minun palatessani hän kuitenkin
katsahti ylös, napsautti hyvin tottuneesti pullosta kaulan poikki ja
otti aika siemauksen, virkkaen vanhaan tapaansa: "onneksi olkoon!"
Sitten hän oli hetkisen aivan hiljaa, kunnes veti esiin tupakkarullan ja
pyysi minua leikkaamaan siitä itselleen mällin.
"Leikkaapa tuosta kiemura minulle", hän virkkoi, "sillä minulla ei ole
veistä, ja vaikka olisikin veitsi, niin tuskinpa olisi voimia. Ah, Jim,
Jim, pelkäänpä tehneeni lehmänkäännöksen. Leikkaa minulle mälli, joka
sangen varmaan lienee viimeiseni, poikaseni, sillä luulenpa olevani
lähdössä pitkälle kotimatkalle."
"Mällin leikkaan", virkoin, "mutta jos olisin sinun housuissasi ja
arvelisin tilani niin huonoksi, niin rukouksiin turvautuisin, kuten
kristityn miehen sopii."
"Miksi?" hän kysäsi, "sanopa minulle, miksi."
"Miksikö?" huudahdin. "Hetkinen sitten kyselit minulta kuolleista. Sinä
olet uskostasi luopunut, sinä olet elänyt synneissä, valheissa ja
veritöissä. Tuossa jalkojesi juuressa makaa parhaallaan mies, jonka olet
surmannut, ja sinä kysyt minulta 'miksi.' Kautta Jumalan laupeuden,
Hands, etkö jo käsitä?"
Minä puhuin vähän kiivaasti, kun muistin verisen tikarin, jonka hän oli
piiloittanut taskuunsa ja jolla hän aikoi minut katalasti murhata. Mutta
hän puolestaan otti huikean kulauksen viinipullosta ja lausui tavattoman
juhlallisesti:
"Kolmekymmentä vuotta olen minä meriä kyntänyt, nähnyt hyvää ja pahaa,
parempaa ja vielä pahempaa, kauniita ilmoja ja pahoja säitä, ruoan
loppuvan ja puukkojen heiluvan ja muuta vaikka minkälaista. Minä sanon
nyt sinulle, etten vielä koskaan ole nähnyt hyvää hyvyydestä koituvan.
Käy päälle; se on elämänohjeeni; kuolleet eivät pureksi, se on elämän
vakaumukseni -- amen, niin olkoon. Mutta kuules nyt", hän lisäsi äkkiä
vaihtaen äänensävyä, "me olemme jo tarpeeksi hullutelleet. Nousuvesi on
jo tarpeeksi korkealla. Sinun täytyy noudattaa käskyjäni, kapteeni
Hawkins, niin ohjaamme tuota pikaa aluksen satamaan."
Kaiken kaikkiaan oli meillä vain pari mailia purjehdittavana, mutta
tehtävä oli vaikea, kun väylä tähän pohjoiseen satamaan oli ahdas ja
matala ja sitäpaitsi antautui idästä länteen, joten alusta täytyi
nokkelasti käsitellä sisään päästäkseen. Luulen olleeni kätevä perämies
ja varma olen siitä, että Hands oli erinomainen luotsi, sillä me teimme
käännöksen toisensa perästä ja vältimme rantoja niin suurella
varmuudella, että sitä huvikseen katseli.
Tuskin olimme niemekkeet sivuuttaneet, kun olimme täydelleen maan
suojassa. Pohjoissataman rannat olivat yhtä sankkametsäisiä kuin
eteläisen satamankin, mutta lahti oli pitempi ja kapeampi ja näytti
enemmän joen suulta, mikä se oikeastaan olikin. Suoraan edessämme lahden
eteläpäässä me näimme melkein lopulleen lahonneen laivan hylyn. Se oli
ollut suuri kolmimastoinen alus, mutta oli jo niin kauan ollut alttiina
vaihtelevien ilmojen vaikutukselle, että se oli kokonaan peittynyt
paksuun ruohoverhoon, ja sen kannella kasvoi pensaita, jotka nyt olivat
täydessä kukassa. Näky oli masentava, mutta osoitti samalla, että satama
oli suojaisa.
"Kas vain", Hands virkkoi, "tämähän on suloinen sopukka näin maihin
laskea. Tasainen hietapohja, ei värettäkään vedenpinnalla, puita
ympärillä ja vanha alus kukkimassa kuin paras puutarha!"
"Ja kun kerran olemme maihin ajaneet", kysäsin, "niin miten saamme
aluksen jälleen irti?"
"Kysymys sekin", hän vastasi; "viet vain köyden maihin tuonne toiselle
rannalle laskuveden aikaan, sidot sen kiinni johonkin noista suurista
männyistä, tuot toisen pään takaisin ja sidot sen kiertovipuun ja odotat
nousuvettä. Kun sitten nousuvesi tulee, niin miehet vipua kiertämään ja
laiva luisuu vesille tuossa tuokiossa. Mutta nyt, poikaseni, pidä
varasi. Olemme perillä ja vauhti on liian kova. Ylemmäksi vähän -- kas
niin -- suoraan -- ylemmäksi -- hiukan alemmaksi -- suoraan suoraani"
Näin hän jakeli käskyjään ja minä tottelin henkeä pidättäen kunnes hän
äkkiä huudahti: "nyt, sydänkäpyseni, päin tuuleen!" Minä tein työtä
käskettyä, _Hispaniola_ kääntyi nopeasti ja läheni matalaa metsäistä
rantaa.
Viimeiset jännittävät käänteet estivät vähän minua pitämästä Handsia
yhtä tarkasti silmällä kuin tähän asti olin tehnyt. Nytkin oli mieleni,
odottaessani laivan törmäävän rantaan, niin jännitettynä, että minä
kokonaan unhoitin uhkaavan vaaran ja seisoin, ylähangan kaidetta vastaan
nojautuneena, katsellen laivan keulasta sivuille leviäviä pieniä
laineita. Olisin joutunut surman suuhun vähääkään puolustautumatta,
ellei äkkiä joku ääni olisi minua herättänyt ja saanut minut kääntämään
päätäni. Kuulin ehkä kolauksen tai näin hänen varjonsa liikahtavan,
taikka oli se vain vaistomainen tunne -- miten tahansa, kun katsahdin
sivulleni, niin siinä oli jo Hands puolitiessä tulossa minua kohti,
tikari koholla oikeassa kädessään.
Taisimme molemmat huudahtaa, kun katseemme yhtyivät, mutta kun minun
huutoni oli kauhun parahdus, niin karjaisi hän kuin vihainen härkä.
Samassa silmänräpäyksessä hän hyökkäsi eteenpäin ja minä hyppäsin
syrjään paetakseni keulaan. Samassa päästin käsistäni peräsimen, joka
vinhasti pyörähti ylähankaan. Tämä pelasti henkeni, sillä peräsimenvarsi
iski Handsia rintaan ja pysäytti hänet hetkeksi.
Ennenkuin hän ennätti iskusta tointua, olin jo päässyt turvaan nurkasta,
jossa hän oli aikonut minut yllättää, ja minulla oli nyt koko kansi
käytettävänäni. Suurmaston luona minä pysähdyin, vedin taskustani
pistoolin ja tähtäsin häneen levollisena, vaikka hän oli jo kääntynyt ja
tulossa uudelleen kimppuuni. Minä painalsin liipasinta, lukko laukesi,
mutta leimausta ei näkynyt eikä pamausta kuulunut: sankkiruudin oli
merivesi liuottanut kelvottomaksi. Minä kirosin huolimattomuuttani.
Miksi en ollut jo hyvissä ajoin uudelleen ladannut aseitani? Silloin en
olisi ollut kuten nyt vain pakeneva lammas tuon teurastajan edessä.
Oli vallan ihmeellistä, miten nopeasti hän liikkui, vaikka olikin
haavoitettu. Harmahtavat hiukset olivat valahtaneet kasvoille, jotka
vihan vimmassa punoittivat kuin punaisin lippu. Minulla ei ollut aikaa
koettaa toista pistooliani eikä ollut siihen haluakaan, kun arvasin
senkin olevan yhtä kelpaamattoman. Sen heti selvästi älysin, ettei minun
pitänyt häntä yhäti paeta, sillä silloin hän olisi pian teljennyt minut
keulaan, samoin kuin hän hetki sitten oli vähällä saada minut perässä
yllätetyksi. Jos kerran sellaiseen satimeen jouduin, niin vallan
varmasti hänen verinen tikarinsa oli viimeinen, jota iäisyyden tällä
puolen saisin tuntea. Minä asetin käteni vasten suurmastoa, jolla oli
riittävästi paksuutta, ja odotin jokainen hermo jännitettynä.
Kun hän huomasi, että minä aioin mastoa kiertäen välttää häntä, niin
hänkin pysähtyi, ja hetkinen pari kului epäilyihin hänen puoleltaan ja
vastaaviin liikkeihin minun puoleltani. Se oli samaa leikkiä, jota niin
usein olin kotinurkissani leikkinyt, mutta totta totisesti ei sydämeni
liene koskaan tässä leikissä niin hurjasti lyönyt. Se oli kuitenkin
pojan leikkiä ja minä ajattelin kylläkin pitäväni siinä puoleni
vanhahkoa merimiestä vastaan, jonka sääri lisäksi oli haavoitettu.
Rohkeuteni rupesikin nousemaan niin nopeasti, että minä aloin jo
miettiä, miten tämä leikki oli loppuva; ja vaikka tiesin voivani sitä
kauankin pitkittää, en kuitenkaan nähnyt mitään lopullisen pelastumisen
mahdollisuutta.
Asemamme oli tällainen, kun _Hispaniola_ äkkiä iski rantaan, huojahti,
karisi hetkisen hiekassa ja kallistui sitten ajatuksen nopeudella
oikealle, kunnes kannen kaltevuus oli ainakin 45 astetta ja vesi pursusi
sisään kaiteen aukoista, muodostaen aikamoisen lammikon kaiteen ja
kannen kulmaukseen.
Me lensimme kumpikin silmänräpäyksessä kumoon ja kierimme yhdessä laivan
toiseen laitaan punalakkisen vainajan seuratessa jäykkänä perässämme.
Olimme niin lähekkäin, että pääni iski Handsin jalkoihin jotta hampaani
kalisivat. Tärähdyksestä huolimatta olin kuitenkin ensiksi jälleen
jaloillani, sillä Hands oli takertunut vainajan ruumiiseen. Laivan
kallistuminen oli tehnyt kannen leikkiin kelpaamattomaksi; minun täytyi
keksiä joku toinen pakotapa ja viipymättä, sillä viholliseni oli melkein
kantapäilläni. Nopeasti hyppäsin perämaston vanteille, kapusin
vikkelästi ylös enkä vetänyt henkeä ennenkuin istuin ristipuulla.
Nopea toiminta oli pelastanut henkeni. Tikari osui vain puolen jalkaa
alemmaksi mastoon minun kiivetessäni ylös, ja siellä seisoi Hands suu
auki tuijottaen ylöspäin oikeana ällistyksen ja pettymyksen perikuvana.
Kun minulla nyt oli hetkinen vapaasti käytettävänä, vaihdoin nopeasti
uuden sankkiruudin toiseen pistooliini, ja saatuani sen käyttökuntoon
rupesin lataamaan toista kokonaan uudelleen, ollakseni vielä varmempi
asiastani.
Uusi puuhani ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän Handsia. Hän huomasi
onnenpyörän kääntyvän hänelle vastaiseksi. Ja tuokion tuumailtuaan
hänkin vaivalloisesti hinautui vanteille ja rupesi, tikari hampaissa,
hitaasti kapuamaan ylöspäin. Haavoittuneen säären liikutteleminen maksoi
hänelle lukemattomat voihkinat ja hidastutti tavattomasti kulkua. Niinpä
olinkin valmisteluni rauhassa lopettanut, ennenkuin hän oli edes
kolmatta osaa välimatkasta taivaltanut. Silloin minä, pistooli
kummassakin kädessä, virkoin hänelle:
"Askel vielä, Hands, niin ammun aivosi mäsäksi. Kuolleet eivät pureksi,
kuten tiedät", lisäsin ylimielisesti naurahtaen.
Hän pysähtyi siihen paikkaan. Näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän
koetti miettiä, ja se tehtävä kysyi häneltä niin paljon aikaa ja vaivaa,
että minä uudessa turvapaikassani purskahdin äänekkääseen nauruun.
Viimein hän kerran pari nielaistuaan sai suunsa käyntiin mutta kasvoilla
oli yhä tuo perin typerä ilme. Voidakseen puhua hän otti tikarin
hampaistaan, mutta säilytti muuten entisen asentonsa.
"Jim", hän puhui, "olemme tainneet joutua riitaan, me molemmat, mutta
koetetaan nyt sopia. Jos minä vain olisin saanut sinut satimeen, niin
--; mutta minulla ei ole onnea, ei totisesti, ja pelkäänpä, että minun
täytyy antautua sinulle, poikanulikalle, mikä, kuten hyvin ymmärtänet,
käy kovin vanhan merikarhun sapelle."
Minä parhaillaan nautin hänen sanoistaan, itsetietoisena kuin kukko
orrella, kun hän äkkiä heilautti oikeaa kättään. Kuulin kuin nuolen
ilmassa vongahtavan tunsin sysäyksen ja kirpeän pistoksen ja siinä nyt
istuin olkapuustani mastoon naulittuna kiinni. Tuskasta ja äkillisestä
hämmästyksestä -- en voi sanoa sen tapahtuneen vapaasta tahdostani, enkä
ainakaan tiennyt tähdänneeni -- laukesivat molemmat pistoolini ja
putosivat samalla käsistäni. Eivätkä ne seuratta pudonneet; heikosti
parahtaen Hands hellitti otteensa vanteista ja suistui suinpäin mereen.