Paljon rahaa.
Laiva kun oli pahasti kallellaan, ulkonivat mastot kauas yli laidan, ja
ristipuulla istuessani minulla siten oli ainoastaan vettä alapuolellani.
Hands, joka oli alempana, oli luonnollisesti lähempänä laivaa ja putosi
minun ja laidan välille. Kerran hän kohosi pinnalle, värjäten kuplista
kihisevän veden verellään, mutta vajosi sitten ainaiseksi. Veden
selvittyä minä näin hänen makaavan kokoon käpertyneenä kirkkaalla
hietapohjalla laivan kyljen varjossa. Pari kalaa sujahti hänen ruumiinsa
ylitse. Vedenpinnan värähdellessä hän näytti toisinaan vähän liikahtavan
aivan kuin noustakseen. Mutta kuollut hän kuitenkin oli, sekä hukkunut
että ammuttu, ja makasi nyt kalojen ruokana samassa paikassa, jossa hän
oli suunnitellut minun päivieni päättyvän.
Heti kun tästä tosiseikasta selville pääsin, alkoi minua peloittaa ja
päätäni huimata. Lämmin veri valui pitkin selkääni ja rintaani. Tikari,
joka olkapääni oli mastoon naulinnut, tuntui polttavan haavassa kuin
tulikuuma teräs. Mutta ei se kuitenkaan ollut tämä ruumiillinen tuska,
joka minua kiusasi. Sen tunsin voivani kestää valituksitta. Enimmin
kauhistutti minua se, että putoaisin ristipuulta tuonne viheriään,
liikkumattomaan veteen, alilaivurin ruumiin viereen.
Minä puristin molemmin käsin vantteja niin että kynsiäni kirveli ja
ummistin silmäni, aivan kuin peittääkseni itseltäni vaaranalaisen
asemani. Vähitellen kuitenkin mieleni rauhoittui, sydämeni rupesi
lyömään vähän tyynemmin ja olin jälleen oma herrani.
Ensin aioin nykäistä tikarin irti; mutta joko se koski liian kipeästi
tai petti rohkeuteni -- ja luovuin aikeestani, ankaran väristyksen
puistattaessa ruumistani. Mutta miten olikaan, juuri tuo väristys
suoritti koko tempun. Tikari oli vähällä ollut osua kokonaan syrjään. Se
oli lävistänyt vain pienen ihonkaistaleen, ja sen repäisi väristys nyt
rikki. Verta vuosi kyllä runsaammin, mutta minä olin jälleen vapaa ja
ainoastaan paidastani ja takistani kiinni mastossa.
Nämä helposti nykäisin rikki ja laskeuduin kannelle oikeanpuolisia
vantteja myöten. En mistään hinnasta olisi nyt uskaltanut käyttää
vasemmanpuolisia vantteja, joilta Israel äsken oli pudonnut.
Kannelle saavuttuani sidoin haavani parhaan mukaan. Se kyllä kirveli ja
vuoti verta aika tavalla, mutta ei ollut syvä eikä vaarallinen eikä
sanottavasti haitannut minua kättä käyttäessäni. Sitten katselin
ympärilleni, ja kun laiva tavallaan nyt oli minun vallassani, rupesin
tuumimaan sen vapauttamista viimeisestäkin matkustajasta
--O'Brien-vainajasta.
Hän oli, kuten jo olen maininnut, ajautunut laitaa vasten, missä hän
makasi kuin mikäkin kauhea, luonnoton nukke, luonnollisen kokoisena
kylläkin, mutta samalla niin kelmeänä ja jäykkänä. Hänen asentonsa oli
sellainen, että helposti saatoin häntä käsitellä, ja kun tottumukseni
tärisyttäviinkin seikkailuihin oli melkein täydellisesti haihduttanut
minusta kuolleiden pelon, tartuin häntä vyötäisistä kuin olisi hän ollut
mikäkin pehkusäkki ja heilautin hänet yli laidan. Kovasti polskahtaen
hän vajosi mereen, punainen myssy irtausi päästä ja jäi kellumaan
pinnalle, ja heti kun vesi oli tyyntynyt, näin minä hänen ja Israelin
makaavan vierekkäin, hiljaa huojahdellen veden liikkeestä. Vaikka
O'Brien olikin vielä nuorehko mies, oli hän kaljupäinen. Siellä hän nyt
makasi, kalju pää murhaajansa polvilla, ja nopsaliikkeiset kalat
uiskentelivat molempien ruumiitten yläpuolella.
Olin nyt ypöyksin laivalla. Vuorovesi oli juuri vaihtunut. Aurinko oli
jo painunut niin lähelle taivaanrantaa, että läntisen rannan puiden
varjot alkoivat ulottua yli koko lahden ja muodostella kuvioita laivan
kannelle. Iltatuuli oli virinnyt, ja vaikka kaksihuippuinen kumpu idässä
olikin siltä suojana, rupesivat köydet hiljakseen humajamaan ja veltot
purjeet heilahtelemaan. Minä huomasin siinä vaaran alukselle.
Keulapurjeet sain helposti lasketuiksi, mutta suurpurje oli
pulmallisempi. Aluksen kallistuessa oli puomi luonnollisesti heilahtanut
ulos sivulle, ja sen pää sekä parisen jalkaa itse purjeesta oli nyt
veden alla. Arvelin tämän vaaraa vielä lisäävän, mutta jännitys oli niin
suuri, että minua vähän peloitti ryhtyä enempiin toimenpiteisiin.
Viimein kuitenkin vedin esiin veitsen ja leikkasin poikki laskuköydet.
Piikki putosi heti alas ja suuri osa purjeesta levisi veden pinnalle,
mutta ponnistelinpa sitten miten tahansa, niin ei kahveli
liikahtanutkaan ja siihen minun täytyi puuhani lopettaa. _Hispaniolan_
täytyi nyt, kuten minun itsenikin, luottaa vain onneen.
Koko lahti oli nyt peittynyt metsän varjoon. Muistan hyvin, miten
viimeiset auringonsäteet pujotteleutuivat puiden väliin jääneestä
aukosta laivanhylylle ja jalokivinä loistaen valaisivat sen
kukkaispeitettä. Ilma kylmeni, vuorovesi virtasi nopeasti merelle päin
ja kuunari kallistui yhä enemmän oikealle kyljelleen.
Kapusin laidalle ja kurkistin reunan yli. Vesi näytti tarpeeksi
mataloituneen, ja pidellen molemmin käsin katkaisemastani laskuköydestä
laskeuduin hiljalleen veteen. Se ei ulottunut vyötäisiinkään saakka,
hietapohja oli kovaa ja pienien laineiden uurteiseksi muodostelemaa, ja
minä kahlasin rohkein mielin rannalle, jättäen _Hispaniolan_ kallelleen,
isopurje lahdelman pinnalle levinneenä. Jotenkin samaan aikaan aurinko
meni mailleen ja tuuli humisi hiljaa illan hämyssä huojuvien honkien
latvoissa.
Vihoviimein olin siis päässyt mereltä maihin, mutta tyhjin käsin en
palannutkaan. Siinä oli nyt kuunarimme vapaana merirosvoista ja valmiina
ottamaan vastaan omat miehemme ja viemään heidät jälleen ulapalle.
Mieleni paloi takaisin hirsimajaamme kehastelemaan urotöitäni. Minua
ehkä pakoni johdosta soimattaisiin, mutta _Hispaniolan_ valloitus oli
omiansa tukkimaan heiltä suun; ja minä toivoin kapteeni Smollettinkin
myöntävän, etten ollut aikaani turhaan kuluttanut.
Näin tuumaillen läksin taivaltamaan kohti hirsimajaa ja tovereitani.
Muistin, että itäisin niistä joista, jotka laskivat kapteeni Kiddin
satamaan, alkoi kaksihuippuiselta kummulta vasemmalta puoleltani, ja
minä suuntasin kulkuni sinne päin päästäkseni virran yli sen alkupäässä.
Metsä oli jotenkin harvaa, ja pian olin kiertänyt kummun juurelle ja
kahlannut puron yli, jossa vesi nousi minulle vain puolipolveen.
Olin nyt lähellä sitä paikkaa, missä olin Ben Gunnin kohdannut, ja
rupesin kulkemaan varovaisemmin, pälyen joka taholle. Hämärä oli
syvennyt pimeydeksi, ja kun astuin ulos molempien kummun huippujen
välisestä notkosta, huomasin taivasta vasten värehtivän valon
kajastuksen, ja arvelin saaren asukkaan keittävän siellä illallistaan
nuotion ääressä. En kuitenkaan voinut olla kummastelematta moista
huolimattomuutta hänen puoleltaan, jos näet minä näin hänen nuotionsa
kumotuksen, niin eikö se näkynyt myöskin Silverille, joka majaili
rannalla suon reunassa?
Vähitellen yö yhä pimeni. Perin vaikeata oli pitää kulkuni suunta edes
suunnilleen oikeana, kaksihuippuinen kumpu takanani ja Tähystäjä
oikealla häämöittivät yhä epäselvempinä pimeydessä, vain jokunen tähti
tuikki kelmeänä taivaalla ja vähän väliä minä tupsahdin pensaihin tai
tuperruin hiekkaisiin kuoppiin.
Äkkiä vähän valkeni ympärilläni. Katsahdin ylös. Kuun valju kajastus oli
valaissut Tähystäjän huipun ja pian näin jotain leveätä, hopeankarvaista
kohoavan puiden lomitse. Arvasin kuun nousseen.
Sen avulla suoritin nopeasti loput taipaleesta ja vuoroin kävellen,
vuoroin juosten kiiruhdin kärsimättömänä hirsimajaa kohti. Päästyäni
metsikköön, joka oli varustuksen edustalla, en kuitenkaan ollut aivan
ajattelematon, vaan hiljensin kulkuani ja liikuin varovasti. Perin
surullisesti olisivat seikkailuni loppuneet, jos omat toverini olisivat
erehdyksessä minut ampuneet.
Kuu nousi yhä korkeammalle, sen valo tulvi jo valtoinaan metsän
aukeamiin. Mutta suoraan edessäni alkoi toisenlainen valonkajastus näkyä
puiden lomitse. Se on punertava ja lämmittävä ja silloin tällöin se
vähän himmeni -- aivan kuin kokkotulen jäännökset olisivat siellä
liekehtineet.
En kuolemaksenikaan käsittänyt, mitä se oli.
Viimein saavuin raivatun ahon reunaan.
Läntinen puoli oli kuun valaisema, mutta muu osa siitä ja hirsimaja
olivat vielä pimeässä. Majan toisella puolen oli suunnaton nuotio
palanut hiillokselle ja hehkui tasaisena punaisena kumotuksena, joka
perin räikeästi erottautui kuun valjusta valosta. Ei elävää olentoa
näkynyt eikä muuta ääntä kuulunut kuin tuulen hiljainen suhina.
Pysähdyin hämmästyneenä, ehkä vähän pelästyneenäkin. Tapamme ei näet
ollut ennen laittaa suuria nuotioita. Kapteenin määräyksien mukaisesti
olimme olleet suorastaan itaroita polttopuiden suhteen, ja minua rupesi
pelottamaan että poissa ollessani oli jotain pahaa tapahtunut.
Hiivin itäisen kulmauksen ympäri pysytellen koko ajan varjossa, ja
sopivassa pimeimmässä kohdassa kapusin aitauksen yli.
Varmemmaksi vakuudeksi minä vielä laskeuduin polvilleni ja läksin
äänettömästi nelinkontin ryömimään majan kulmausta kohti. Likemmä
päästyäni mieleni äkkiä suuresti keveni. Se ei ole kyllä itsessään
mikään miellyttävä ääni, ja monesti olen sitä moittinut; mutta tuona
hetkenä se oli minulle kuin kauneinta musiikkia, kun kuulin toverieni
kuorossa kuorsaavan rauhallisesti nukkuessaan. Vahdin huuto merellä, tuo
mieluisa "Kaikki hyvin", ei ole konsaan niin tyynnyttävästi korviini
kaikunut.
Yksi seikka oli kuitenkin päivän selvä: heidän vahdinpitonsa oli
kerrassaan kelvotonta. Jos Silver miehineen olisi nyt ollut ryömimässä
heidän kimppuunsa, niin ei yksikään heistä olisi aamua nähnyt. Siinä nyt
oli seuraus siitä, että kapteeni makasi haavoittuneena, ajattelin, ja
uudelleen rupesin soimaamaan itseäni kun olin jättänyt heidät sellaiseen
vaaraan ajattelematta miten harvalukuiset he olivat vahdinpitoon.
Olin nyt päässyt ovelle ja kohousin seisaalleni. Sisällä oli pilkkosen
pimeä, niin etteivät silmäni siellä mitään erottaneet. Ääntä ei kuulunut
muuta kuin säännöllinen kuorsaaminen ja heikko naputus, joka vähän väliä
keskeytyi ja jota en kyennyt itselleni selittämään.
Pitäen käsiäni eteenpäin ojennettuina minä hiivin sisään. Paneusin vain
maata entiselle paikalleni (ajattelin itsekseni naureskellen) ja aamulla
sitten saisin nähdä, mitä naamoja he näyttäisivät minut huomatessaan.
Jalkani kosketti johonkin myötenantavaan. Se oli jonkun nukkujan jalka
ja hän käänsi mörähtäen kylkeä, mutta ei herännyt.
Mutta samassa äkkiä kajahti kirkuva ääni pimeästä:
"Paljon rahaa! Paljon rahaa! Paljon rahaa! Paljon rahaa!"
--loppumattomiin samaa soinnutonta nuottia kuin huhmaren kalinaa.
Silverin vihreä papukaija, Kapteeni Flint! Sen siis olin äsken kuullut
puun kuorta naputtavan; se se nyt, pidettyään parempaa vahtia kuin
yksikään muista elävistä olennoista, ilmoitti tuloni tuskastuttavan
yksitoikkoisella hokemisellaan.
Minulle ei jäänyt aikaa tointuakseni ällistyksestä. Papukaijan kimakka
ääni herätti nukkujat ja he hypähtivät jaloilleen. Samassa kuului
karkean kirouksen vahvistama Silverin huuto:
"Ken siellä?"
Minä pyörähdin pakoon, törmäsin johonkin miehistä, peräydyin ja juoksin
suoraan toisen syliin, joka puolestaan tarttui kovin kourin minuun
kiinni.
"Nouda soihtu, Dick", käski Silver, kun minut sitten oli varmasti
vangittu.
Muuan miehistä poistui majasta ja palasi pian kädessään palava soihtu.