25 Luku.

Minä valloitan _Hispaniolan_.

Tuskin olin päässyt keulapuulle, kun ajopurje rupesi lepattamaan ja

pamahtaen kuin tykki pullistui toiselle hangalle. Tämä pani kuunarin

köliään myöten tutisemaan; mutta seuraavana silmänräpäyksenä, muiden

purjeiden yhä vetäessä, ajopurje jälleen vaihtoi hankaa ja jäi höllänä

riippumaan.

Tämä temppu oli vähällä heittää minut mereen, ja hetkeäkään odottamatta

minä läksin konttaamaan pitkin keulapuuta ja pyörähdin nurin niskoin

kannelle. Minä olin keulakopin alapuolella, ja suurpurje, joka yhä veti,

peitti minulta osan peräkantta. Ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.

Kannella, jota kapinan jälkeen ei oltu kertaakaan pesty, näkyi paljon

jalanjälkiä, ja kaulasta katkaistu tyhjä pullo kieri vesirei'issä kuin

mikäkin elävä olento.

Äkkiä nousi _Hispaniola_ suoraan vastatuuleen. Keulapurjeet läiskivät

vimmatusti takanani, peräsin löi toiselle puolen, ja laiva kohousi

vavahtaen, niin että päätäni huimasi; samassa suurpuomi heilahti sisään,

niin että väkipyörät vonkuivat, ja minä jäin alapuolen peräkantta.

Siellähän ne molemmat vahdit sittenkin olivat. Punalakkinen makasi

selällään, jäykkänä kuin käsikanki, ikenet irvessä ja kädet ojennettuina

kuin ristille naulittuina. Israel Hands istui kaiteeseen nojaten, pää

rinnalle painuneena, kädet kannelle hervahtuneina ja ruskettuneet kasvot

tahmaisen kalpeina.

Jonkun aikaa teutaroi laiva kuin vikuri hevonen, purjeet puhaltuivat

puolelta toiselle ja puomi heittelehti edestakaisin, niin että masto

vongahteli sen paineesta. Tuon tuostakin pärskähti runsas vesisuihku

kaiteen yli ja keula iski raskaasti aaltoihin; niin paljon vaikeampi oli

tämän suuren purjelaivan suoriutua laineikossa, kuin minun kotitekoisen,

luisulaitaisen korakelini, joka nyt oli meren pohjassa.

Joka kerran kun kuunari huojahti, luisui punalakkinen pitkin kantta,

mutta tästä kovakouraisesta käsittelystä ei hänen asentonsa eikä

irvistyksensä ilme hänen kasvoillaan vähääkään muuttunut -- ja juuri

tämä oli kammottavaa. Jokainen aluksen nykäys muutti myöskin Handsin

asentoa. Hän näytti yhä enemmän vajoavan velttona kannelle, sääret

soluivat yhä leveämmälle ja koko ruumis kääntyi laivan perään päin, niin

että hänen kasvonsa vähitellen peittyivät, ja lopulta ei miehestä

näkynyt muuta kuin korva ja kierretyn viiksen pää.

Samassa minä huomasin kummankin miehen vieressä kannella tummia

verilätäkköjä, ja siitä päättelin, että he juovuspäissä riidellessään

olivat surmanneet toinen toisensa.

Minun siinä kummaillen katsellessani Israel Hands viimein äkkiä, kun

laiva puuskien välissä seisoi hiljaa, kohottautui voihkien takaisin

samaan asentoon, jossa hänet ensiksi olin nähnyt. Tuo hänen tuskaa ja

äärimmäistä väsymystä ilmaiseva valituksensa ja veltosti ammottava

suunsa liikutti sydäntäni. Mutta minä muistin omenatynnyristä kuulemani

puheet ja sääliväisyyteni oli kuin poispuhallettu.

Minä astelin perällepäin suurmaston viereen. "Nouse laivaan, herra

Hands", virkoin pilkallisesti.

Hän käänsi hitaasti silmänsä minuun päin, mutta oli liian uupunut

ilmaistakseen mitään hämmästystä. Ainoa, minkä hän sai sanotuksi, oli:

"viinaa."

Minä huomasin, että hetket olivat kalliit, ja välttäen puomia, joka

jälleen heilahti toiselle laidalle, minä juoksin perään ja alas

kajuuttaan.

Siellä kohtasi minua sekasorto, jota on vaikea kuvata. Kaikki lukitut

säiliöt oli karttaa etsittäessä murrettu auki. Lattialla oli paksulti

mutaa, jossa roistot olivat istuskelleet juomassa ja neuvottelemassa

palattuaan vaelluksiltaan suosta leirinsä ympäriltä. Laipioissa, jotka

olivat valkeiksi maalatut ja kultauksin koristetut, näkyi likaisten

kämmenien jälkiä. Tusinoittain tyhjiä pulloja kolahteli nurkissa aluksen

heilahdellessa. Muuan tohtorin lääkärikirjoista oli pöydällä avattuna ja

puolet sen lehdistä oli revitty, arvatenkin piippujen sytyttimiksi.

Keskellä savusi yhä lamppu himmeänä, umbranruskeana.

Minä menin kellariin. Kaikki tynnyrit olivat poissa ja hämmästyttävän

suuri määrä pulloista oli tyhjennetty ja heitetty pois. Totta totisesti

ei roistoista yksikään ollut kapinan jälkeen nähnyt selvää päivää.

Kellarissa haparoidessani löysin lopulta Hands'ia varten pullon, jossa

vielä oli vähän viinaa, ja itseäni varten kaivoin esiin vähän korppuja,

hedelmäsäilykkeitä, suuren rypäleen rusinoita sekä palasen juustoa.

Näine saaliineni palasin kannelle, panin oman varastoni peräsintukin

taakse ja, pysyttäytyen Handsista turvallisen välimatkan päässä, menin

vesisäiliölle keulaan ja sammutin janoni pitkin siemauksin. Vasta sitten

annoin viinan Handsille.

Hän joi ainakin neljänneksen, ennenkuin otti pullon huuliltaan.

"Äh", virkkoi hän, "tuhat tulimmaista, juuri tätä tarvitsinkin!"

Minä olin jo istuutunut omaan nurkkaani ja aloittanut ateriani.

"Ovatko haavat pahojakin?" kysyin häneltä.

Hän mörisi tai paremminkin sanoen haukkui.

"Jos se tohtori olisi laivassa", hän puhui, "niin pian olisi paikat

paikoillaan. Mutta minulla ei ole onnea hituistakaan, näes, ja siinä se

vika minuun nähden on. Mitä tuohon kansiluutaan tulee, niin hän on kuin

onkin kuollut", hän lisäsi tarkoittaen punalakkista miestä. "Ei hän

sitäpaitsi ollutkaan mikään merimies. Mutta mistähän sinä tänne

ilmestyit?"

"Minä tulin vain ottamaan haltuuni tämän laivan, herra Hands, ja nyt

nähnette hyväksi pitää minua toistaiseksi kapteeninanne."

Hän katsahti minuun hyvinkin happamen näköisenä, mutta ei virkkanut

mitään. Hänen poskensa olivat jo saaneet vähän väriä, mutta huonon

näköinen hän yhä oli eikä jaksanut pysyä asennossaan laivan

heilahdellessa.

"Sivumennen sanoen", jatkoin minä, "minä en suvaitse tuota lippua, herra

Hands, ja teidän luvallanne lasken sen alas. Parempi ilman lippua kuin

että tuo rääsy roikkuu mastosta."

Ja väistäen taas puomia minä juoksin lippuliinalle, vedin alas kirotun

ryövärilipun ja heitin sen mereen.

"Jumala kuningasta suojelkoon", huudahdin lakkiani heiluttaen; "ja

kapteeni Silverin valta olkoon lopussa!"

Hän tarkasteli minua tuikeasti ja viekkaasti, leuka yhä rintaa vasten

painuneena.

"Minä luulen", hän viimein virkkoi -- "minä luulen, kapteeni Hawkins,

että te nyt tarvitsette vähän niinkuin apua maihin päästäksenne.

Emmeköhän me vähän keskustele?"

"Miksi ei", vastasin, "vallan mielelläni, herra Hands. Puhukaa vain

suunne puhtaaksi!" Ja minä menin jatkamaan hyvällä ruokahalulla

ateriaani.

"Tuo mies", hän alkoi nyökäyttäen heikosti päätään ruumiiseen päin

--O'Brien oli hän nimeltään ja kansallisuudeltaan irlantilainen -- "tuo

mies ja minä nostimme purjeet aikoen tuoda laivan takaisin. Mutta hän on

nyt kuollut, kuollut kuin kivi, ja ken nyt tätä laivaa hoitaa, en

käsitä. Jollen minä sinua vähän ohjaile, niin ei sinussakaan siihen

miestä ole, sen mukaan kuin minä asiata ymmärrän. Mutta kuulehan nyt,

sinä annat minulle ruokaa ja juomaa ja vähän vaatteenriekaletta haavani

kääreeksi, niin minä neuvon sinua laivan ohjauksessa. Ja silloin voimme

mielestäni molemmat olla tyytyväisiä."

"Yhden seikan sanon sinulle", virkoin, "minä en aio takaisin kapteeni

Kidd'n satamaan. Tarkoitukseni on purjehtia pohjoiseen lahteen ja laskea

laiva siellä rauhassa rantaan."

"Tietysti se on tarkoituksesi", hän huudahti. "Enhän toki liene niin

suuri pöllö, etten sitä älyäisi! Minä olen koettanut onneani ja joutunut

alakynteen, ja nyt olet sinä käskijä. Pohjoissatamaan! Eihän minulla ole

valitsemisen varaa, ei totta totisesti! Minä auttaisin sinua viemään

laivan vaikka suoraan raastuvan pihamaalle. Tuhat tulimmaista, sen

tekisinkin!"

Minusta hänen ehdotuksensa oli järkevä. Me teimme kaupat siinä

tuokiossa. Kolmen minuutin kuluttua minä ohjasin _Hispaniolaa_

myötätuuleen pitkin Aarresaaren rantaa, toivoen hyvinkin voivani

sivuuttaa pohjoisen niemen ennen keskipäivää ja pääseväni

pohjoissatamaan ennen nousuvettä. Silloin voisimme rauhassa laskea

aluksen rantaan ja odottaa, kunnes laskuvesi sallisi meidän mennä

maihin.

Minä köytin peräsimen ja menin alas omalle kirstulleni, josta toin

äitini antaman pehmeän silkkinenäliinan. Sillä sitoi Hands minun

avullani reiteen saamansa syvän haavan, ja saatuaan vähän ruokaa sekä

kulauksen tai pari viinaa hän alkoi silminnähtävästi virkistyä, istui

suorempana, puhui äänekkäämmin ja selvemmin ja näytti joka suhteessa

kokonaan toiselta mieheltä.

Tuuli oli meille erittäin suotuisa. Aluksemme kiisi sen ajamana kepeästi

kuin lintu, ja saaren rannikko vilisi nopeasti ohitsemme alati muotoaan

muuttaen. Pian olimme sivuuttaneet ylävämmät seudut ja keinuimme matalan

hietaisen rannan edustalla, jossa siellä täällä kasvoi vaivaismäntyjä.

Mutta pian olimme senkin sivuuttaneet ja kääntäneet louhikkoisen

kallioniemen ympäri, johon saari pohjoisessa päättyi.

Minä ylpeilin suuresti uudesta päällikön virastani ja nautin raikkaasta

aurinkoisesta ilmasta sekä rannikon alati vaihtuvista näköaloista.

Minulla oli nyt runsaasti vettä ja hyvää ruokaa, ja omatuntoni, joka

karkaamiseni vuoksi oli ollut sangen rauhaton, tyyntyi nyt kun ajattelin

suurenmoista voittoani. Luulenpa, etten enää olisi voinut toivoa

itselleni mitään enempää, elleivät toverini silmät olisi alati

pilkallisina seurailleet, ja hänen kasvoillaan aina päilynyt ilkeä hymy.

Siinä hymyssä oli samalla kertaa sekä kipua että heikkoutta -- kuluneen

vanhuksen hymyä; mutta hänen kasvojensa ilmeessä oli sitäpaitsi jotain

ilkkuvaa ja salakavalaa, kun hän yhtämittaa viekkaasti tarkasteli

hommiani.

Aarresaari · 第 47 / 58 题