Minä valloitan _Hispaniolan_.
Tuskin olin päässyt keulapuulle, kun ajopurje rupesi lepattamaan ja
pamahtaen kuin tykki pullistui toiselle hangalle. Tämä pani kuunarin
köliään myöten tutisemaan; mutta seuraavana silmänräpäyksenä, muiden
purjeiden yhä vetäessä, ajopurje jälleen vaihtoi hankaa ja jäi höllänä
riippumaan.
Tämä temppu oli vähällä heittää minut mereen, ja hetkeäkään odottamatta
minä läksin konttaamaan pitkin keulapuuta ja pyörähdin nurin niskoin
kannelle. Minä olin keulakopin alapuolella, ja suurpurje, joka yhä veti,
peitti minulta osan peräkantta. Ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.
Kannella, jota kapinan jälkeen ei oltu kertaakaan pesty, näkyi paljon
jalanjälkiä, ja kaulasta katkaistu tyhjä pullo kieri vesirei'issä kuin
mikäkin elävä olento.
Äkkiä nousi _Hispaniola_ suoraan vastatuuleen. Keulapurjeet läiskivät
vimmatusti takanani, peräsin löi toiselle puolen, ja laiva kohousi
vavahtaen, niin että päätäni huimasi; samassa suurpuomi heilahti sisään,
niin että väkipyörät vonkuivat, ja minä jäin alapuolen peräkantta.
Siellähän ne molemmat vahdit sittenkin olivat. Punalakkinen makasi
selällään, jäykkänä kuin käsikanki, ikenet irvessä ja kädet ojennettuina
kuin ristille naulittuina. Israel Hands istui kaiteeseen nojaten, pää
rinnalle painuneena, kädet kannelle hervahtuneina ja ruskettuneet kasvot
tahmaisen kalpeina.
Jonkun aikaa teutaroi laiva kuin vikuri hevonen, purjeet puhaltuivat
puolelta toiselle ja puomi heittelehti edestakaisin, niin että masto
vongahteli sen paineesta. Tuon tuostakin pärskähti runsas vesisuihku
kaiteen yli ja keula iski raskaasti aaltoihin; niin paljon vaikeampi oli
tämän suuren purjelaivan suoriutua laineikossa, kuin minun kotitekoisen,
luisulaitaisen korakelini, joka nyt oli meren pohjassa.
Joka kerran kun kuunari huojahti, luisui punalakkinen pitkin kantta,
mutta tästä kovakouraisesta käsittelystä ei hänen asentonsa eikä
irvistyksensä ilme hänen kasvoillaan vähääkään muuttunut -- ja juuri
tämä oli kammottavaa. Jokainen aluksen nykäys muutti myöskin Handsin
asentoa. Hän näytti yhä enemmän vajoavan velttona kannelle, sääret
soluivat yhä leveämmälle ja koko ruumis kääntyi laivan perään päin, niin
että hänen kasvonsa vähitellen peittyivät, ja lopulta ei miehestä
näkynyt muuta kuin korva ja kierretyn viiksen pää.
Samassa minä huomasin kummankin miehen vieressä kannella tummia
verilätäkköjä, ja siitä päättelin, että he juovuspäissä riidellessään
olivat surmanneet toinen toisensa.
Minun siinä kummaillen katsellessani Israel Hands viimein äkkiä, kun
laiva puuskien välissä seisoi hiljaa, kohottautui voihkien takaisin
samaan asentoon, jossa hänet ensiksi olin nähnyt. Tuo hänen tuskaa ja
äärimmäistä väsymystä ilmaiseva valituksensa ja veltosti ammottava
suunsa liikutti sydäntäni. Mutta minä muistin omenatynnyristä kuulemani
puheet ja sääliväisyyteni oli kuin poispuhallettu.
Minä astelin perällepäin suurmaston viereen. "Nouse laivaan, herra
Hands", virkoin pilkallisesti.
Hän käänsi hitaasti silmänsä minuun päin, mutta oli liian uupunut
ilmaistakseen mitään hämmästystä. Ainoa, minkä hän sai sanotuksi, oli:
"viinaa."
Minä huomasin, että hetket olivat kalliit, ja välttäen puomia, joka
jälleen heilahti toiselle laidalle, minä juoksin perään ja alas
kajuuttaan.
Siellä kohtasi minua sekasorto, jota on vaikea kuvata. Kaikki lukitut
säiliöt oli karttaa etsittäessä murrettu auki. Lattialla oli paksulti
mutaa, jossa roistot olivat istuskelleet juomassa ja neuvottelemassa
palattuaan vaelluksiltaan suosta leirinsä ympäriltä. Laipioissa, jotka
olivat valkeiksi maalatut ja kultauksin koristetut, näkyi likaisten
kämmenien jälkiä. Tusinoittain tyhjiä pulloja kolahteli nurkissa aluksen
heilahdellessa. Muuan tohtorin lääkärikirjoista oli pöydällä avattuna ja
puolet sen lehdistä oli revitty, arvatenkin piippujen sytyttimiksi.
Keskellä savusi yhä lamppu himmeänä, umbranruskeana.
Minä menin kellariin. Kaikki tynnyrit olivat poissa ja hämmästyttävän
suuri määrä pulloista oli tyhjennetty ja heitetty pois. Totta totisesti
ei roistoista yksikään ollut kapinan jälkeen nähnyt selvää päivää.
Kellarissa haparoidessani löysin lopulta Hands'ia varten pullon, jossa
vielä oli vähän viinaa, ja itseäni varten kaivoin esiin vähän korppuja,
hedelmäsäilykkeitä, suuren rypäleen rusinoita sekä palasen juustoa.
Näine saaliineni palasin kannelle, panin oman varastoni peräsintukin
taakse ja, pysyttäytyen Handsista turvallisen välimatkan päässä, menin
vesisäiliölle keulaan ja sammutin janoni pitkin siemauksin. Vasta sitten
annoin viinan Handsille.
Hän joi ainakin neljänneksen, ennenkuin otti pullon huuliltaan.
"Äh", virkkoi hän, "tuhat tulimmaista, juuri tätä tarvitsinkin!"
Minä olin jo istuutunut omaan nurkkaani ja aloittanut ateriani.
"Ovatko haavat pahojakin?" kysyin häneltä.
Hän mörisi tai paremminkin sanoen haukkui.
"Jos se tohtori olisi laivassa", hän puhui, "niin pian olisi paikat
paikoillaan. Mutta minulla ei ole onnea hituistakaan, näes, ja siinä se
vika minuun nähden on. Mitä tuohon kansiluutaan tulee, niin hän on kuin
onkin kuollut", hän lisäsi tarkoittaen punalakkista miestä. "Ei hän
sitäpaitsi ollutkaan mikään merimies. Mutta mistähän sinä tänne
ilmestyit?"
"Minä tulin vain ottamaan haltuuni tämän laivan, herra Hands, ja nyt
nähnette hyväksi pitää minua toistaiseksi kapteeninanne."
Hän katsahti minuun hyvinkin happamen näköisenä, mutta ei virkkanut
mitään. Hänen poskensa olivat jo saaneet vähän väriä, mutta huonon
näköinen hän yhä oli eikä jaksanut pysyä asennossaan laivan
heilahdellessa.
"Sivumennen sanoen", jatkoin minä, "minä en suvaitse tuota lippua, herra
Hands, ja teidän luvallanne lasken sen alas. Parempi ilman lippua kuin
että tuo rääsy roikkuu mastosta."
Ja väistäen taas puomia minä juoksin lippuliinalle, vedin alas kirotun
ryövärilipun ja heitin sen mereen.
"Jumala kuningasta suojelkoon", huudahdin lakkiani heiluttaen; "ja
kapteeni Silverin valta olkoon lopussa!"
Hän tarkasteli minua tuikeasti ja viekkaasti, leuka yhä rintaa vasten
painuneena.
"Minä luulen", hän viimein virkkoi -- "minä luulen, kapteeni Hawkins,
että te nyt tarvitsette vähän niinkuin apua maihin päästäksenne.
Emmeköhän me vähän keskustele?"
"Miksi ei", vastasin, "vallan mielelläni, herra Hands. Puhukaa vain
suunne puhtaaksi!" Ja minä menin jatkamaan hyvällä ruokahalulla
ateriaani.
"Tuo mies", hän alkoi nyökäyttäen heikosti päätään ruumiiseen päin
--O'Brien oli hän nimeltään ja kansallisuudeltaan irlantilainen -- "tuo
mies ja minä nostimme purjeet aikoen tuoda laivan takaisin. Mutta hän on
nyt kuollut, kuollut kuin kivi, ja ken nyt tätä laivaa hoitaa, en
käsitä. Jollen minä sinua vähän ohjaile, niin ei sinussakaan siihen
miestä ole, sen mukaan kuin minä asiata ymmärrän. Mutta kuulehan nyt,
sinä annat minulle ruokaa ja juomaa ja vähän vaatteenriekaletta haavani
kääreeksi, niin minä neuvon sinua laivan ohjauksessa. Ja silloin voimme
mielestäni molemmat olla tyytyväisiä."
"Yhden seikan sanon sinulle", virkoin, "minä en aio takaisin kapteeni
Kidd'n satamaan. Tarkoitukseni on purjehtia pohjoiseen lahteen ja laskea
laiva siellä rauhassa rantaan."
"Tietysti se on tarkoituksesi", hän huudahti. "Enhän toki liene niin
suuri pöllö, etten sitä älyäisi! Minä olen koettanut onneani ja joutunut
alakynteen, ja nyt olet sinä käskijä. Pohjoissatamaan! Eihän minulla ole
valitsemisen varaa, ei totta totisesti! Minä auttaisin sinua viemään
laivan vaikka suoraan raastuvan pihamaalle. Tuhat tulimmaista, sen
tekisinkin!"
Minusta hänen ehdotuksensa oli järkevä. Me teimme kaupat siinä
tuokiossa. Kolmen minuutin kuluttua minä ohjasin _Hispaniolaa_
myötätuuleen pitkin Aarresaaren rantaa, toivoen hyvinkin voivani
sivuuttaa pohjoisen niemen ennen keskipäivää ja pääseväni
pohjoissatamaan ennen nousuvettä. Silloin voisimme rauhassa laskea
aluksen rantaan ja odottaa, kunnes laskuvesi sallisi meidän mennä
maihin.
Minä köytin peräsimen ja menin alas omalle kirstulleni, josta toin
äitini antaman pehmeän silkkinenäliinan. Sillä sitoi Hands minun
avullani reiteen saamansa syvän haavan, ja saatuaan vähän ruokaa sekä
kulauksen tai pari viinaa hän alkoi silminnähtävästi virkistyä, istui
suorempana, puhui äänekkäämmin ja selvemmin ja näytti joka suhteessa
kokonaan toiselta mieheltä.
Tuuli oli meille erittäin suotuisa. Aluksemme kiisi sen ajamana kepeästi
kuin lintu, ja saaren rannikko vilisi nopeasti ohitsemme alati muotoaan
muuttaen. Pian olimme sivuuttaneet ylävämmät seudut ja keinuimme matalan
hietaisen rannan edustalla, jossa siellä täällä kasvoi vaivaismäntyjä.
Mutta pian olimme senkin sivuuttaneet ja kääntäneet louhikkoisen
kallioniemen ympäri, johon saari pohjoisessa päättyi.
Minä ylpeilin suuresti uudesta päällikön virastani ja nautin raikkaasta
aurinkoisesta ilmasta sekä rannikon alati vaihtuvista näköaloista.
Minulla oli nyt runsaasti vettä ja hyvää ruokaa, ja omatuntoni, joka
karkaamiseni vuoksi oli ollut sangen rauhaton, tyyntyi nyt kun ajattelin
suurenmoista voittoani. Luulenpa, etten enää olisi voinut toivoa
itselleni mitään enempää, elleivät toverini silmät olisi alati
pilkallisina seurailleet, ja hänen kasvoillaan aina päilynyt ilkeä hymy.
Siinä hymyssä oli samalla kertaa sekä kipua että heikkoutta -- kuluneen
vanhuksen hymyä; mutta hänen kasvojensa ilmeessä oli sitäpaitsi jotain
ilkkuvaa ja salakavalaa, kun hän yhtämittaa viekkaasti tarkasteli
hommiani.