Korakelin merimatka.
Oli jo selvä päivä, kun heräsin ja näin keinuvani Aarresaaren lounaisen
kärjen kohdalla. Aurinko oli ylhäällä, mutta sen peitti minulta vielä
Tähystäjän leveä seinämä, joka tällä puolen suunnattomina
kallionmöhkäleinä ulottui melkein merenrantaan saakka.
Käärmeniemi ja Perämastokukkula olivat sivullani, kukkula kaljuna ja
synkkänä, niemi jyrkkärantaisena, neljä tai viisikymmentä jalkaa
korkeana ja suurten, irtonaisten paasien reunustamana. Minä olin vajaan
neljännesmailin päässä rannasta, ja ensimmäinen ajatukseni oli meloa
maihin.
Tästä aikomuksestani minun täytyi pian luopua. Kallionlohkareitten
välissä hyökylaineet jymisivät kuohuisina; joka sekunti kuului voimakas
kohahdus, kun mahtava vesipatsas syöksähti korkealle ilmaan ja jälleen
viskautui alas; ja minä näin jo itseni, jos lähemmäksi uskalsin,
louhikkoisella rannalla kuoliaaksi murskautuneena taikka turhaan
ponnistavan voimiani koettaessani kiivetä pystysuoria kallioseinämiä
ylös.
Eikä siinä vielä ollut kaikki. Minä näin suuria, limaisia hirviöitä,
jotka joko parvissa ryömivät kallioiden tasaisella laella taikka kovalla
loiskinalla pudottautuivat mereen -- uskomattoman suuria, notkeita
etanoita, tekisi mieleni sanoa, yhteensä noin neljä- tai kuusikymmentä,
joiden haukkuvia ääniä kalliot kaikuna kertasivat.
Jäljestäpäin olen saanut tietää, että ne olivat merileijonia ja aivan
vaarattomia. Mutta niiden näkeminen, kun ranta sitäpaitsi oli
vaikeapääsyinen ja tyrskyt kävivät niin voimakkaiksi, oli minulle
enemmän kuin tarpeeksi, jättääkseni maihinnousu-aikomukseni siellä
sikseen. Minusta tuntui mieluisalta kuolla merellä nälkään kuin uhmata
sellaisia vaaroja.
Minua odottivat kuitenkin, kuten oletinkin, paremmat menestymisen
mahdollisuudet. Käärmeniemen pohjoispuolella rannikko muodostaa syvän
lahdelman, jonka hiekkapohja pitkät matkat paljastuu alhaisen veden
aikana. Kauempana pohjoisessa on toinen niemeke -- Metsäniemi, kuten se
oli kartalle merkitty --, jota peittävät korkeat, viheriät ja
merenrantaan saakka kasvavat männyt.
Mieleeni muistui, että Silver oli sanonut vuoroveden virtaavan
pohjoiseen pitkin koko Aarresaaren länsirannikkoa; ja huomattuani, että
jo olin sen vaikutuspiirissä, minä päätin jättää Käärmeniemen taakseni
ja säästää voimani maihinnousuyritykseen miellyttävämmältä näyttävän
Metsäniemen rannalle.
Meri aaltoili taajaan ja rauhallisesti. Kun tuuli oli tasainen ja
eteläinen, vaikutti se yhtäläisesti kuin virtakin, ja laineet kohoilivat
taittumatta.
Ellei niin olisi ollut asianlaita, olisin arvatenkin jo kauan sitten
joutunut tuhon omaksi; mutta nyt pieni, kepeä venhoni luisui
hämmästyttävän varmasti aallokossa. Kun makasin sen pohjalla ja kohotin
parhaaksi vain silmäni laidan yläpuolelle, näin usein mahtavan, sinisen
muurin vyöryvän lähellä päätäni korkeammalla. Mutta korakelini vain
vähäsen hypähti, aivan kuin vipusimilla tanssien, ja luisui kepeänä kuin
lintu notkoon muurin toiselle puolen.
Rohkeuteni pian kasvoi ja minä hankkiuduin istumaan koettaakseni
melomistaitoani. Mutta pieninkin painon vaihdos saa aikaan äkillisiä
muutoksia korakelin käytöksessä. Ja tuskinpa olin edes hievahtanut
asemiltani, kun venho, kokonaan lopettaen kepeän, tanssivan liikuntonsa,
syöksyi suoraan alas huimaavan korkean laineen harjalta ja loiskautti
keulansa syvälle seuraavaan aaltoon.
Minä kastuin ja kauhistuin ja laskeuduin silmänräpäyksessä entiseen
asentoon. Korakeli näytti jälleen tointuvan ja kuljetti minua laineelta
laineelle yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. Selvää oli, että se tahtoi
pitää oman päänsä. Mutta oliko minulla silloin toivoa maihin
pääsemisestä, kun en mitenkään voinut vaikuttaa sen suuntaan?
Minua alkoi kauheasti pelottaa, mutta en kuitenkaan menettänyt
malttiani. Ensiksi minä, hyvin varovaisesti liikkuen, ammensin
merimieshatullani veden vähin erin pois korakelista, sitten kohotin taas
vähän päätäni ja aloin tutkia, millä tavalla alukseni niin rauhallisesti
laineet sivuutti.
Minä huomasin, että jokainen aalto oli aivan kuin vuoren selänne
kuivalla maalla, täynnä harjuja, tasankoja ja notkoja, eikä suinkaan
tuollainen suuri, tasainen ja sileä vuori, jolta se rannalta tai
laivasta katsottuna näyttää. Kun korakeli sai omin valtoinensa vapaasti
käännehtiä, se niin sanoakseni luikerteli noita matalampia paikkoja
myöten ja vältti jyrkät rinteet ja korkeammat, taittuvat aallonharjat.
"Ahaa", ajattelin itsekseni; "minun täytyy siis pysyä asemillani ja
välttää painon siirtämistä; mutta tokihan voinen työntää melan ulos ja
silloin tällöin tyynissä paikoissa lykätä sillä venettäni maihin päin."
Sanottu ja tehty. Siinä lojuin nyt kyynärpäitteni varassa mitä
tukalimmassa asennossa, ja tuontuostakin vetäisin melalla kääntääkseni
keulan maata kohti.
Se oli hyvin vaivalloista ja hidasta työtä, mutta minä pääsin
silminnähtävästi lähemmäksi, ja kun jouduin Metsäniemen lähelle, jonka
kuitenkin huomasin mahdottomaksi saavuttaa, olin jo päässyt muutaman
sataa metriä idemmäksi. Hyvin lähellä rantaa jo olinkin. Minä näin
vihreiden puunlatvojen tuulessa huojuvan, ja olin varma, että
seuraavassa niemessä epäilemättä pääsisin maihin.
Aika olikin jo maihin päästä, sillä minua alkoi nyt vaivata polttava
jano. Ylhäällä paahtava aurinko, sen tuhatkertainen välke veden pinnassa
ja merivesi, joka kuivui iholleni ja muodosti huulilleni suolakerroksen,
panivat kaikki yhdessä parhaansa saadakseen kurkkuni polttamaan ja
päätäni pakottamaan. Nähdessäni puut niin lähellä minut valtasi melkein
sairaalloinen halu maihin, mutta virta oli pian vienyt minut niemen ohi,
ja kun uusi ulappa avautui eteeni, niin minä näin näyn, joka antoi
ajatuksilleni kokonaan uuden suunnan.
Suoraan edessäni, vajaan puolen mailin päässä, minä näin _Hispaniolan_
ajelehtivan. Olin vakuutettu, että nyt joutuisin kiinni; mutta jano oli
mieleni niin hämmentänyt, etten saanut selville, pitikö minun siitä
iloita vai olla pahoillani; ja paljon ennen kuin siitä olin edes
selvillä, oli minut hämmästys kokonaan vallannut enkä voinut muuta kuin
tuijottaa laivaan ja ihmetellä.
_Hispaniolassa_ oli ylhäällä suurpurje ja kaksi halkaisijaa, ja valkea
kangas loisti lumivalkoisena auringonpaisteessa. Kun silmäni ensi kerran
sattuivat laivaan, sen kaikki purjeet vetivät; sen suunta oli melkein
luoteinen ja minä oletin, että siinä olevat miehet aikoivat saaren
ympäri takaisin satamaan. Nyt se alkoi kääntyä yhä enemmän ja enemmän
länteen ja minä luulin heidän huomanneen minut ja aikovan lähteä minua
kiinniottamaan. Viimein se kuitenkin suoraan vastatuuleen kääntyi,
pysähtyi ja seisoi lepattavin purjein hetkisen avuttomana paikallaan.
"Moiset hutilukset", ajattelin, "he ovat kai yhä sikahumalassa." Ja minä
kuvittelin, mitä kapteeni Smollett olisi tällaisessa tapauksessa heille
sanonut.
Sitten kuunari vähitellen kääntyi alemmaksi ja sai tuulen purjeisiin
toiselta hangalta, purjehti hetkisen hyvää vauhtia ja nousi jälleen päin
tuuleen. Tämä uudistui kerta toisensa perästä. Hangalta toiselle,
pohjoiseen, etelään, itään ja länteen yritteli Hispaniola kallistellen
ja laineita piesten ja jokainen yritys päättyi, kuten oli alkanutkin,
vastatuulessa lepattavin purjein. Minulle alkoi selvitä, ettei sitä
kukaan ohjannut. Ja jos niin olivat asiat, niin missä olivat sitten
miehet? Joko he olivat aivan tiedottomiksi päihtyneet taikka sitten
lähteneet laivasta, päättelin. Jos minä pääsisin laivaan, niin ehkä
voisin tuoda sen takaisin kapteenilleen.
Virta kuletti korakelia ja kuunaria yhtä nopeasti etelään. Kuunarin
purjehtiminen ei asiaan vaikuttanut, sillä se oli niin päätöntä ja
hetkellistä, ja laiva seisoi vastatuulessa joka kerta niin kauan, ettei
se ainakaan jättänyt minua, vaikkei hitaamminkaan edennyt. Jos minä vain
uskaltaisin nousta istumaan ja ryhtyä melomaan, niin sangen varmasti
saisin sen kiinni. Tuuma tuntui uskaliaalta ja senvuoksi miellytti
minua, ja kun muistin keulakannella näkemäni vesitynnyrin, niin viriävä
rohkeuteni kasvoi kaksinkertaiseksi.
Nousin istumaan ja sain melkein samassa runsaan vesisuihkun silmilleni.
Mutta tällä kertaa en aikomuksestani luopunut, vaan aloin voimieni takaa
varovaisesti meloa ohjaamattoman _Hispaniolan_ jälkeen. Kerran sain niin
suuren laineen venheeseeni, että minun täytyi pysähtyä ja ryhtyä
lepattavin sydämin ammentamaan pois vettä; mutta vähitellen totuin
alukseni tapoihin ja ohjailin sitä aallokossa niin, että se vain
toisinaan töyttäsi keulansa laineeseen ja pärskytti kuohua kasvoilleni.
Minä lähenin nyt nopeasti kuunaria; näin jo messingin kimaltelevan
peräsimen varressa, kun se löi laidalta toiselle, eikä vieläkään ketään
ilmestynyt laivan kannelle. Minä en voinut sitä muuten selittää kuin
että miehet olivat poistuneet. Jos taas oletukseni oli väärä, niin
täytyi heidän maata juovuksissa jossain kannen alla, jonne ehkä saisin
heidät teljetyiksi, ja silloin oli laiva vallassani.
_Hispaniola_ oli jonkun aikaa seisonut päin tuuleen -- mikä minulle oli
sen pahin temppu. Sen keula oli melkein suoraan etelää kohti
--luonnollisesti kuitenkin käännellen koko ajan puoleen ja toiseen. Joka
kerta, kun se laskeutui alemmaksi, sen purjeet osittain saivat tuulta ja
pakottivat sen samassa takaisin vastatuuleen. Sanoin, että tämä oli sen
pahin temppu. Se kyllä näytti tässä asennossa aivan avuttomalta; purjeet
paukahtelivat tykkien tavoin ja väkipyörät kierivät kolahdellen
kannella; mutta samalla se kuitenkin yhä pakeni minua, eikä sitä silloin
kuljettanut yksistään virta, vaan myöskin tuuli, jonka vaikutus oli
luonnollisesti hyvin suuri.
Mutta viimeinkin tarjoutui minulle otollinen tilaisuus. Tuuli tyyntyi
hetkiseksi, ja virran vaikutuksesta _Hispaniola_ vähitellen kääntyi
paikallaan, niin että sen perä viimein oli minuun päin. Kajuutan ikkuna
oli yhä auki ja lamppu kumotti pöydän yläpuolella. Suurpurje riippui
velttona kuin viiri tyynessä, ja laiva liikkui ainoastaan virran
painamana.
Viime hetkinä minä olin milteipä jäänyt jäljelle; mutta ponnistaen nyt
kaikki voimani aloin jälleen saavuttaa pakolaista.
Tuskinpa sataa metriä oli enää jäljellä, kun tuuli jälleen virisi.
_Hispaniola_ laski täysin purjein ylähankaan ja oli taas tiessään,
keinuen kepeänä kuin joutsen.
Ensin olin joutua epätoivoon, mutta sitten riemu täytti mieleni.
_Hispaniola_ kääntyi kääntymistään, kunnes oli sivuittain minuun
--jatkoi yhä kierrostaan, kunnes vain puolet, kolmannes, neljännes
entisestä välimatkasta oli jäljellä. Minä näin jo laineiden keulassa
valkoisina kuohuvan. Se näytti tavattoman suurelta, katsellessani sitä
matalasta venhostani.
Silloin minä äkkiä käsitin asemani. Aikaa ei ollut enää miettimiseen
--tuskinpa edes henkeni pelastamiseen. Olin laineen harjalla ja kuunari
syöksyi jo alas seuraavalta. Keulapuu oli pääni päällä. Minä ponnahdin
jaloilleni ja hyppäsin, painaltaen korakelin veden alle. Toisella
kädelläni tartuin keulapuun päähän, ja jalkani osui köysien väliin.
Siinä vielä läähättäen riippuessani ilmaisi heikko kolahdus minulle,
että kuunari oli ajanut korakelin päälle ja murskannut sen, ja että
minun nyt oli pakko turvautua _Hispaniolaan_.