Jim Hawkins jatkaa kertomusta: Hirsimajan varusväki.
Samassa kuin Ben Gunn huomasi lipun, hän pysähtyi, tarttui käsivarteeni
ja laskeutui istumaan.
"Katsos nyt", hän virkkoi, "tuolla ovat epäilemättä toverisi."
"Paljon luultavammin siellä ovat kapinoitsijat", minä vastasin.
"Tuollako!" hän huudahti. "Tuollaisessa paikassa, jonne vain onnenpojat
osuvat, Silver nostaisi rosvojen lipun liehumaan, siitä voit olla aivan
varma. Ei, ei -- ystäväsi siellä ovat. He ovat tapelleet ja toverisi
ovat päässeet voitolle. Siellä he nyt ovat maissa siinä vanhassa
hirsimajassa, jonka Flint monen monta vuotta sitten rakensi. Ah, sillä
miehellä oli päätä, sillä Flintillä! Rommin juonnissa ei hänen
vertaistaan ole nähty. Hän ei pelännyt ketään, ei kerrassaan ketään;
Silveriä vain -- Silver oli sellainen poika."
"Olipa miten oli, samantekevä", minä virkoin. "Sitä suurempi syy on
minulla kiiruhtaa toverieni luo."
"Ei, toveri", vastasi Ben, "ei vielä kiirettä. Sinä olet kunnon poika,
ellen vallan pahasti erehdy; mutta sinä olet sittenkin vain poikanen.
Mutta Ben Gunn on arka. Ei rommikaan houkuttelisi minua sinne, minne
sinä olet lähdössä -- ei edes rommikaan, ennenkuin tapaan toverisi, sen
jalosyntyisen herran, ja saanut hänen kunniasanansa. Ja sinä et saa
unhottaa sanojani: 'Äärettömän paljon (niin sinun on sanottava),
äärettömän paljon enemmän hän luottaa' -- ja sitten sinä nipistät
häntä."
Ja hän nipisti minua kolmannen kerran yhtä ovelan näköisenä kuin
ennenkin.
"Ja kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedät missä hänet tavataan, Jim.
Juuri siellä, missä hänet tänään tapasit. Ja sillä, joka hänen luokseen
tulee, pitää olla valkoinen merkki kädessä, ja hänen pitää olla yksin.
Niin! ja sitten sinun pitää sanoa, että Ben Gunnilla on omat syynsä!"
"Luulenpa jo ymmärtäväni", sanoin minä. "Sinulla on joku ehdotus
tehtävänä ja sinä olet tavattavissa samassa paikassa, missä minä sinut
kohtasin. Onko siinä kaikki?"
"Mutta mihin aikaan? kysyt kai", hän lisäsi. "Puolenpäivän tienoista
kuudenteen vuoroon saakka."
"Hyvä on; ja nyt kai saan lähteä?"
"Ethän vain unhota!" hän hätäisesti kysäsi. "Äärettömän paljon ja omat
syynsä, muistathan! Omat syynsä, se on pääasia. Nyt taidat saada
lähteä", hän jatkoi pidellen yhä minua kiinni. "Ja jos sinä, Jim, tapaat
Silverin, niin ethän petä Ben Gunnia? Ethän vaikka hevosvoimalla sinusta
tietoja puristettaisiin? Et, sanot sinä? Ja jos rosvot majailevat
maalla, Jim, niin mitä sanoisit, jos aamulla olisit korpin ruokaa?"
Tässä hänet keskeytti järeä pamahdus, ja tykin kuula tulla rytisi metsän
läpi ja putosi maahan tuskin sadan metrin päässä meistä.
Silmänräpäyksessä hypähdimme juoksuun, kumpikin eri suunnalle.
Runsaan tunnin jatkui tykin jymähtelyä ja kuulat ryskivät metsässä. Minä
hiivin suojapaikasta toiseen ja nuo kauheat esineet näyttivät aina vain
minua vainoavan. Mutta pommituksen loppupuolella alkoi jo rohkeuteni
palata, vaikka en vielä uskaltanutkaan lähestyä paaluvarustusta, jonne
kuulat tiheimmin putoilivat. Minä tein pitkän kierroksen itäänpäin ja
hiivin sitten rannikkoa reunustavaan metsikköön.
Aurinko oli juuri mennyt mailleen, merituuli humisi metsässä ja röyhelsi
satamamme harmaata vedenpintaa. Pakovettä oli jo kauan kestänyt ja
hietikkoranta oli pitkät matkat kuivilla. Ilma tuntui päivän kuumuuden
jälkeen kolealta.
_Hispaniola_ oli samassa paikassa, johon sen olimme ankkuroineet, mutta,
toden totta, siellähän liehui merirosvojen musta lippu maston huipussa.
Sitä katsellessani välähti taas laivalla punainen salama, kuului uusi
kumea pamahdus ja tykin kuula vonkui taas ilmassa. Se olikin viimeinen.
Minä viivyin jonkun aikaa paikoillani seuraten toimintaa, joka sitten
seurasi. Miehet rikkoivat kirveillään jotakin hietikolla lähellä
paaluaitaa. Se oli jolli-poloisemme, kuten jälestäpäin sain tietää.
Loitommalla, lähellä joen suuta, loimusi suuri nuotio puiden keskellä,
ja laivan ja sen väliä kulki lakkaamatta toinen laivaveneistä; ja
miehet, jotka äsken olin nähnyt niin synkkinä, remusivat nyt soutaessaan
iloisina kuin pienet lapset. Mutta heidän ilossaan tuntui rommin
vaikutus.
Viimein minä katsoin voivani lähestyä paaluvarustusta. Minä olin
jotenkin kaukana matalalla hiekkaniemekkeellä, joka idässä rajoittaa
satamaa ja joka matalan veden aikana yhtyy Luurankosaareen. Kun nyt
nousin seisaalleni, huomasin kauempana niemekkeellä jotenkin korkean ja
omituisesti valkeavärisen kallion kohoavan yksinäisenä matalan pensaikon
sisästä. Juolahti mieleeni, että tuo kai olikin se valkea kallio, josta
Ben Gunn oli puhunut. Jos nyt jonain kauniina päivänä venettä
tarvittaisiin, niin tietäisin mistä sitä oli etsittävä.
Sitten minä kiiruhdin metsään ja saavuin paaluvarustuksen edustalle eli
rannan puolelle, jossa uskolliset toverukset pian ottivat minut avosylin
vastaan.
Vaiheeni olivat pian kerrotut, ja minä rupesin katselemaan ympärilleni.
Koko hirsimaja -- seinät, katto ja lattia -- oli rakennettu
veistämättömistä rungoista. Lattia oli useassa paikassa jalkaa tai
puoltatoista korkealla maanpinnasta. Oven edessä oli pieni katos ja sen
alla pulppusi pieni lähde sangen eriskummaiseen altaaseen -- suureen
laivan rautakattilaan, jonka pohja oli rikottu, ja joka siten oli,
kapteenin sanan mukaan, "partaitaan myöten" upotettu santaan.
Majassa ei ollut jäljellä paljon muuta kuin paljaat seinät, mutta
eräässä nurkassa oli lietenä käytetty laakea paasi ja tulipesäksi vanha
ruostunut rautakouru.
Kummun rinteiltä ja koko aitauksen sisäpuolelta oli puut hakattu
puhtaiksi rakennustarpeiksi, ja kannoista näki, että komea metsä siinä
olikin kaadettu. Ruokamullasta oli suurin osa metsän poistettua
huuhtoutunut pois tai hautautunut hietaan; ainoastaan siellä, missä
pieni puronen luikerteli kattilasta alaspäin, kasvoi tiheä sammalkerros
ja muutamat sananjalat ja pienet hymyilevät pensaat vihannoivat. Heti
paaluaidan toisella puolen -- liian lähellä varustuksen puolustajille,
sanoivat miehet -- metsä vielä rehoitti korkeana ja tiheänä. Maan
puolella se oli pelkkää männikköä, mutta rannan puolella kasvoi myös
runsaasti pajutammia.
Kylmä iltatuuli, josta olen maininnut, puhalsi sisään harvaan majaamme
jokaisesta raosta ja lakkaamatta ripotteli lattialle hienoa hietaa. Sitä
tunkeutui silmiin, suuhun ja ruokaamme, sitä kihisi lähteessä kattilan
pohjalla ja koko maailma näytti muuttuvan kiehuvaksi hiekkamereksi.
Savupiippuna meillä oli neliskulmainen reikä katossa. Vain pieni osa
savusta osui sen kautta ulos, ja loput aaltoili huoneessa pannen meidät
yskimään ja silmämme vetistelemään.
Lisään vielä tähän, että Graylla, uudella liittolaisellamme, oli pää
siteissä sen haavan vuoksi, jonka hän oli saanut riistäytyessään
kapinoitsijain käsistä, ja että Tom Redruth parka makasi vielä
hautaamattomana seinän vierustalla jäykkänä ja kylmänä, kansallislippu
peitteenään.
Jos olisimme saaneet istua joutilaina, olisi varmaankin jokainen meistä
vaipunut synkkiin mietteisiin. Mutta se ei ollut kapteeni Smollettin
tapaista. Hän kutsui kaikki eteensä ja jakoi meidät vahtivuoroihin.
Tohtori, Gray ja minä muodostimme toisen, junkkari, Hunter ja Joyce
toisen niistä. Vaikka olimmekin perin väsyneitä, lähetettiin kaksi
meistä keräämään polttopuita, toiset kaksi kaivamaan hautaa Redruthille,
tohtori nimitettiin kokiksi ja minut asetettiin vartijaksi ovelle.
Kapteeni itse kulki jokaista puhuttelemassa koettaen pitää mieliä
vireinä ja avustaen siellä missä apua tarvittiin.
Tuon tuostakin pistäytyi tohtori ovelle hengittämään raitista ilmaa ja
lepuuttamaan silmiään, jotka savu uhkasi korventaa melkein sokeiksi, ja
silloin hän aina virkkoi jonkin sanan minulle.
"Tuo Smollett", hän kerrankin sanoi, "on parempi mies kuin minä olen. Ja
kun minä sen sanon, niin merkitsee se sangen paljon, Jim."
Toisella kertaa hän ensin oli hetken vaiti. Sitten kallisti hän päätään
ja katsoi minuun.
"Onko se Ben Gunn järkimies?" kysäisi hän.
"Enpä oikein tiedä, tohtori", vastasin minä. "Minä en ole vallan varma
hänen järjestään."
"Jos sitä voi vähänkin epäillä, niin on hän täysjärkinen", tohtori
puhui. "Mies, joka on kolme vuotta asustanut autiolla saarella, Jim, ei
voi juuri näyttää niin tervejärkiseltä kuin sinä tai minä. Se ei ole
ihmisluonteen mukaista. Juustoako sinä sanoit hänen kaivanneen?"
"Niin, tohtori, juustoa", vastasin.
"Katsos nyt, Jim", virkkoi hän, "miten hyvä on olla kohtuullinen
ruoissaan. Olethan nähnyt nuuskarasiani, vai mitä? Mutta sinä et ole
nähnyt minun kertaakaan siitä nuuskaavan. Syy on siinä, että minulla on
nuuskarasiassani palanen parmalaista juustoa -- juustoa, joka on
valmistettu Italiassa ja on hyvin ravitsevaa. Sen saa nyt Ben Gunn!"
Ennen illallista me hautasimme Tom-vanhuksen hietikkoon ja seisoimme
hetkisen avopäin haudan reunalla. Polttopuita oli jo kerätty suuri kasa,
mutta se ei kapteenin mielestä riittänyt. Hän pudisti päätänsä ja sanoi,
että "huomenna meidän täytyy reippaammin työhön ryhtyä." Kun sitten
silava oli syöty ja kukin oli saanut suuren lasin viinagroggia,
vetäytyivät päällikkömme kaikin kolmin nurkkaan asemastamme
keskustellakseen.
Selvää oli, että heidän oli perin vaikea keksiä keinoja, kun
ruokavaramme olivat niin vähissä, että nälkä pakoittaisi meidät
antautumaan jo paljon ennen kuin apua voitiin odottaa. Mutta parhain
toivomme oli siinä -- niin päätettiin -- että koettaisimme kaataa
rosvoista niin monta, että loput joko antautuisivat tai pakenisivat
merelle _Hispaniolalla_. Yhdeksästätoista he olivat jo vähenneet
viideksitoista, joista vielä kaksi oli haavoitettua ja ainakin yksi --
tykin ääressä ammuttu mies -- pahasti haavoitettu, ellei jo ruumiina.
Milloin vain saisimme tilaisuuden ampumiseen, niin oli meidän käytettävä
sitä hyväksemme, samalla mitä tarkimmin varoen omaa henkeämme. Sen
lisäksi meillä oli kaksi väkevää liittolaista -- rommi ja ilmasto.
Mitä ensinmainittuun tuli, niin kuulimme heidän, vaikka olimmekin noin
puolen mailin päässä, räyhäävän ja hoilaavan myöhään yöhön; ja ilmastoon
nähden taas tohtori vakuutti varmaksi että he, suolla kun majailivat ja
olivat ilman lääkkeitä, vajaassa viikossa hupenisivat puoleen nykyisestä
miesluvustaan.
"Jos he siis eivät ensin saa meitä kaikkia ammutuksi", hän lisäsi, "niin
he kiittävät onneaan, jos pääsevät takaisin kuunariin. Onhan se laiva
kuin laiva ja ainahan he voivat luullakseni jälleen turvautua
rosvoilemiseen."
"Se olisi ensimmäinen laiva, jonka minä tähän asti olen menettänyt",
virkkoi kapteeni Smollett.
Minä olin lopen väsynyt, kuten käsittänette, ja kun vihdoin kotvan
heittelehdittyäni vaivuin uneen, niin nukuin kuin pölkky.
Toiset olivat jo kauan olleet jalkeilla, syöneet aamiaisen ja lisänneet
puuvarastoamme kaksinkertaiseksi, kun minä heräsin askelten töminään ja
äänten sorinaan.
"Neuvottelulippu!" kuulin jonkun sanovan; ja samassa lisäävän
hämmästyksestä huudahtaen: "Siellähän on Silver itse!"
Silloin minä hypähdin ylös ja silmiäni hieroen juoksin seinässä olevalle
ampumareiälle.