Tohtori jatkaa kertomusta: Ensimmäisen päivän taisteluiden loppu.
Me kiiruhdimme mahdollisimman joutuisasti sen metsäkaistaleen poikki,
joka meidät vielä erotti paaluvarustuksesta; ja joka askeleelta, jonka
otimme, me kuulimme merirosvojen äänet yhä lähempää. Pian kuulimme
heidän askeleensakin ja oksien ryskeen, kun he juosten tunkeutuivat
tiheikön läpi.
Minä huomasin nyt, että vakavaa ottelua ei voitu välttää, ja tarkastelin
senvuoksi asettani:
"Kapteeni", minä virkoin, "Trelawney on varma ampuja. Antakaa hänelle
pyssynne, hänen aseensa ei ole käyttökunnossa."
He vaihtoivat aseita ja Trelawney, joka kamppailun alusta asti oli ollut
yhtä vaitelias ja tyyni, pysähtyi silmänräpäykseksi tarkastaakseen että
kaikki oli kunnossa. Huomattuani samalla, että Gray oli aseeton, annoin
hänelle lyömämiekkani. Meistä kaikista tuntui oikein hyvältä, kun näimme
hänen sylkäisevän kämmeneensä, rypistävän otsaansa ja suhauttelevan
ilmassa asettaan. Jokainen piirre hänessä todisti, että uusi avustajamme
oli miesten miehiä.
Vielä nelisenkymmentä askelta, ja me olimme metsän reunassa ja näimme
paaluvarustuksen edessämme. Me jouduimme aitauksen eteläsivun
keskipalkoille, ja melkein samassa silmänräpäyksessä seitsemän
kapinoitsijaa -- puosu Job Anderson etunenässä -- ilmestyi lounaiseen
kulmaukseen.
He pysähtyivät nähtävästi hämmästyneinä, ja ennenkuin he siitä
tointuivat ennätimme sekä junkkari että minä ja myöskin Hunter ja Joyce
ampua. Laukauksemme paukahtelivat kyllä eri aikoina, mutta niiden
vaikutus oli kuitenkin hyvä: yksi vihollisistamme kaatui ja toiset
pyörähtivät kiireimmän kautta pakoon.
Ladattuamme uudelleen pyssymme me kävelimme aitauksen ulkopuolitse
kaatunutta tarkastamaan. Hän oli kuollut -- kuula oli lävistänyt
sydämen.
Aloimme juuri kiitellä onneamme, kun pensaikosta kuului pistoolin
laukaus, kuula vonkui korvani ohi ja Tom Redruth parka horjahti ja
kaatui hervottomana maahan. Sekä junkkari että minä vastasimme
laukaukseen; mutta kun vihollinen ei ollut näkyvissä, lienee se ollut
vain ruudin haaskaamista. Sitten me latasimme uudelleen ja käänsimme
huomiomme Tom-poloiseen.
Kapteeni ja Gray olivat jo tarkastamassa hänen haavaansa ja minä näin jo
ensi silmäyksellä, että hän oli mennyttä miestä.
Luullakseni meidän nopeutemme vastatessamme laukaukseen oli uudelleen
ajanut kapinoitsijat pakosalle, koskapa me saimme rauhassa nostaa
palvelijavanhuksen aitauksen yli ja kantaa hänet ähkyvänä ja
vertavuotavana hirsimajaan.
Vanhusparka ei ollut aina vastustemme alusta asti kertaakaan avannut
suutaan hämmästystä, moitetta, pelkoa taikka edes tyytymättömyyttä
ilmaistakseen. Vasta nyt kun laskimme hänet hirsimajan lattialle
kuolemaan, hän näytti saaneen takaisin puhelahjansa. Hän oli vartioinut
käytävää patjan suojassa kuin mikäkin troijalainen, hän oli täyttänyt
kaikki käskyt vaieten, kuuliaisesti ja täsmällisesti, hän oli
parikymmentä vuotta meitä muita vanhempi, ja juuri hänen, tuon
hiljaisen, uskollisen palvelijavanhuksen täytyi nyt kuolla.
Junkkari laskeutui polvilleen hänen viereensä ja itkien kuin lapsi
suuteli hänen kättään.
"Onko loppuni tullut, tohtori?" hän kysyi.
"Tom, toverini", minä vastasin, "sinä pääset kotia."
"Kunpa vain olisin ensin saanut heitä pyssylläni hyvästellä", hän
virkkoi.
"Tom", junkkari sanoi, "kuule, annathan minulle anteeksi?"
"Osoittaisinko sillä tavalla kunnioitustani teille, junkkari?" kuului
vastaus. "Kuinka hyvänsä, tapahtukoon tahtonne, amen!"
Hetkisen oli kaikki hiljaista ja sitten hän ehdotti, että joku lukisi
rukouksen. "Onhan tapa sellainen", lisäsi hän aivan kuin anteeksi
pyytäen. Tuokion kuluttua hän vaipui viimeiseen uneen.
Sillävälin oli kapteeni, jonka pullottavaa takkia ja taskuja olin
kummastellut, latonut esiin joukon kaikenlaista tavaraa -- Englannin
lipun, raamatun, nipun tukevaa nuoraa, kynän, mustetta, laivan
päiväkirjan ja suuren varaston tupakkaa. Hän oli löytänyt pitkän,
valmiiksi kaadetun ja oksitun männynrungon paaluaidan sisäpuolelta, ja
Hunterin avulla hän oli sitten pystyttänyt sen hirsimajan nurkkaan.
Katolle kiiveten hän oli sitten omin käsin kiinnittänyt
kansallislippumme tangon huippuun.
Tämä näytti tuntuvasti keventävän hänen mieltään. Hän tuli takaisin,
majaan ja ryhtyi laskemaan varastojamme, aivan kuin ei pahaakaan hätää
olisi ollut kysymyksessä. Mutta siitä huolimatta hän piti silmällä Tomin
kuolonkamppailua, ja kun kaikki oli ohi, toi hän toisen lipun ja levitti
sen kunnioittavasti ruumiin päälle.
"Älkää surko", hän virkkoi junkkarin kättä puristaen. "Hän on hyvässä
satamassa; ei ole syytä surkutella merimiestä, joka kaatuu täyttäessään
velvollisuutensa kapteeniaan ja isäntäänsä kohtaan. Se ehkä ei ole aivan
oikeaoppista, mutta niin se kuitenkin on."
Sitten hän vei minut vähän syrjään.
"Tohtori Livesey", hän virkkoi, "kuinka monen viikon kuluttua te ja
junkkari odotatte avustajien tänne saapuvan?"
Minä selitin hänelle, etteivät viikot, vaan kuukaudet olleet
kysymyksessä; että jos me emme saapuisi takaisin elokuun lopussa, niin
vasta silloin, ei ennemmin eikä myöhemmin, Blandly lähettäisi
retkikunnan meitä etsimään. "Sen mukaan voitte itse ajan laskea",
lisäsin.
"Kyllä kai, totta totisesti", hän vastasi korvallistaan raapien,
"tiukalle ottaa, vaikka luonto meitä antimillaan runsaasti siunaisikin."
"Mitä tarkoitatte? kysyin.
"Tarkoitan vain, että oli ikävä juttu, kun sen toisen veneellisen
menetimme", hän vastasi. "Ruutia ja kuulia on meillä riittämään asti.
Mutta ruoka-annokset ovat niukat, hyvin niukat -- niin niukat, tohtori,
että oli ehkä hyvä, kun tuo suu ei ole lisänä syömässä."
Näin sanoen hän viittasi lipulla peitettyyn vainajaan.
Samassa vonkui tykin kuula korkealta mökin katon yli ja putosi kaukana
meistä metsään.
"Ohoo!" kapteeni huudahti. "Ampukaa vain! Vähät ovat ruutivaranne
ennestäänkin, poikaseni."
Toinen laukaus oli paremmin tähdätty ja kuula putosi aitauksen
sisäpuolelle heittäen ilmaan paksun hiekkapilven, mutta ei saanut sen
suurempaa vahinkoa aikaan.
"Kapteeni", junkkari virkkoi, "mökkiä ei näy laivaan. Varmaankin he
tähtäävät lippuamme. Eikö olisi viisaampaa ottaa se alas?"
"Laskeako lippuni!" kapteeni huudahti. "Ei, herrani, minä en ainakaan
sitä tee"; ja heti kun hän oli nuo sanat lausunut, olimme luullakseni
mekin yhtä mieltä hänen kanssaan. Se näet ei vain ollut osoitteena
pelottomasta, rehdistä merimiehen mielestä, vaan näytimme me myöskin
siten vihollisillemme, ettemme piitanneet heidän tykkitulestaan.
Koko illan he jatkoivat ampumistaan. Kuula kuulan perästä lensi yli tai
uupui matkalle taikka pölähytti hiekkaa aitauksen sisäpuolelle. Heidän
täytyi tähdätä niin korkealle, että kuulat putoilivat maahan
voimattomina ja kaivautuivat hietikkoon. Meidän ei tarvinnut pelätä
niiden ponnahtelevan maasta takaisin, ja vaikka eräskin kuula tulla
tupsahti läpi katon majaamme ja sieltä ulos oviaukosta, niin totuimme
pian mokomaan hevosenleikkiin, joka ei ollut meille tavallista
pallopeliä vaarallisempi.
"Yksi hyvä puoli tällä kaikella kuitenkin on", kapteeni huomautti --
"metsikkö on edessämme varmaankin puhdas. Laskuvettä on kestänyt jo
hyvän aikaa, ja varustuksemme pitäisi olla kuivilla. Ken tarjoutuu
noutamaan tänne silavan?"
Gray ja Hunter olivat ensimmäisinä valmiit. Hyvin asestettuina he
hiipivät ulos aitauksesta; mutta retki oli turha. Kapinoitsijat olivat
rohkeampia kuin luulimmekaan, taikka luottivat he enemmän Israelin
taitavuuteen tykkimiehenä. Neljä tai viisi heistä oli parhaillaan
kantamassa pois varustuksiamme. He kahlasivat taakkoinensa veneelle,
jota toiset harvakseen vastavirtaan soutaen pysyttivät lähistöllä.
Silver oli perätuhdolla päällikkönä ja jokaisella oli nyt aseena
musketit, jotka he olivat kaivaneet käsiin jostain salaisesta
säilytyspaikastaan.
Kapteeni istuutui nyt kirjoittamaan päiväkirjaansa, ja näin alkavat
muistiinpanot: --
"Aleksander Smollett, päällikkö; David Livesey, laivan lääkäri; Abraham
Gray, laivan puuseppä; John Trelawney, omistaja; John Hunter ja Richard
Joyce, omistajan palvelijoita, englantilaisia -- ainoat uskolliset koko
laivueesta -- mukanaan ruokavaroja niukasti kymmeneksi päiväksi, tulivat
maihin tänään ja nostivat Englannin lipun hirsimajaan Aarresaarella.
Thomas Redruth, omistajan palvelija, englantilainen, kaatunut
kapinoitsijain kuulasta; James Hawkins, laivapoika --"
Samaan aikaan minäkin mietiskelin poloisen Jim Hawkinsin kohtaloa.
Kuului huuto maan puolelta.
"Joku huutaa meille", virkkoi Hunter, joka oli vahdissa.
"Tohtori! junkkari! kapteeni! Halloo, Hunter, tekö siellä olette?"
kuuluivat huudahdukset.
Ja minä juoksin ovelle parhaaksi nähdäkseni Jim Hawkinsin terveenä ja
reippaana kapuavan paaluaidan yli.