Tohtori jatkaa kertomusta: Jollin viimeinen matka.
Tämä viides retki erosi kokonaan edellisistä. Ensiksi tuo turhan pieni
vene, jossa olimme, oli liian raskaassa lastissa. Viisi aikuista miestä,
ja kolme niistä -- Trelawney, Redruth ja kapteeni -- yli kuusi jalkaa
pitkiä, oli jo enemmän kuin vene oli aiottu kantamaan. Lisäksi tulivat
vielä ruuti, silava ja leipäsäkit. Peräparras oli aivan veden rajassa.
Useaan kertaan saimme vettä sisään ja housuni ja takkini liepeet olivat
pian likomärät.
Kapteeni käski meitä vähän siirtymään, niin että saimme veneen asennon
tasaisemmaksi, mutta tuskin sittenkään uskalsimme siinä edes hengittää.
Toisekseen oli luode nyt alkanut -- voimakas, lainehtiva virta kulki
länteen läpi satama-altaan ja sitten etelään ulos merelle samojen
salmien kautta, joista aamulla olimme tulleet. Jo laineetkin olivat
vaaralliset liiaksi lastatulle veneellemme, mutta pahinta oli se, että
virta kantoi meitä oikeasta suunnasta ja ohi sen paikan niemen takana,
jossa meidän piti nousta maihin. Jos annoimme virran viedä meitä
mielensä mukaan, niin olisimme joutuneet rannalle laivaveneiden viereen,
jonne merirosvot voisivat ilmestyä minä hetkenä hyvänsä.
"Minä en voi pitää keulaa paaluvarustusta kohti", virkoin kapteenille.
Minä näet olin peräsimessä ja hän ja Redruth, molemmat rasittumattomina,
hoitivat airoja. "Vuorovesi painaa venettä alas. Ettekö voisi soutaa
vähän kovemmin."
"Enkä voi upottamatta venettä", hän vastasi. "Teidän täytyy ohjata
ylemmäksi, jos sallitte minun neuvoa, niin paljon ylemmäksi, että
voitatte virran."
Minä koetin, ja huomasin että vuorovesi lakkasi meitä kantamasta länteen
käsin vasta sitten kun minä ohjasin keulan suoraan itään eli siis
jotenkin suoraan sivulle siitä suunnasta, jonne meidän piti päästä.
"Tällä tavalla emme ikinä pääse rannalle", minä virkoin.
"Jos tämä on ainoa suunta, johon voimme ohjata, niin meidän täytyy se
suunta pitää", kapteeni vastasi. "Meidän täytyy pyrkiä vastavirtaan.
Ymmärrättehän", hän jatkoi, "että jos me kerran joudumme
maallenousupaikan alapuolelle, niin on aivan epätietoista, missä
pääsemme maihin, ja sitäpaitsi voisimme joutua laivaveneitten kanssa
tekemisiin. Kun me taas ohjaamme tähän suuntaan, niin virran täytyy
heikentyä ja sitten me voimme hiipiä takaisin pitkin rantaa."
"Virta on jo heikompi, herrani", virkkoi Gray, joka istui keulassa; "te
voitte laskea hiukan alemmaksi."
"Kiitos, mies hyvä", minä vastasin, aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut, sillä kukin meistä oli itsekseen päättänyt kohdella häntä
kuin toveria.
Äkkiä huudahti kapteeni mielestäni vähän levottomana:
"Tykki!"
"Olen sitä ajatellut", minä vastasin, luullen hänen tarkoittavan
linnoituksemme pommittamista. "Eivät he ikinä saa tykkiä maihin
tuoduksi, ja jos saisivat, niin eivät kykenisi kuljettamaan sitä metsän
läpi."
"Katsokaa taaksenne, tohtori", kapteeni vastasi.
Me olimme kokonaan unhottaneet pitkän laivatykin ja kauhuksemme näimme
nyt roistojen laivassa parhaillaan kiskovan irti sen takkia, joksi he
nimittivät tykin suojana merellä käytettyä paksua kangaspeitettä.
Samassa vielä juolahti mieleeni, että tykin kuulat ja ruuti olivat
jääneet laivaan, ja että nuo hirtehiset saisivat ne käsiinsä muutamalla
kirveen iskulla.
"Israel oli Flintin tykkimies", Gray huomautti käheällä äänellä.
Mistään välittämättä me ohjasimme nyt veneen suoraan maihinnousupaikkaa
kohti. Tällöin olimme jo päässeet siksi kauas väkevimmästä virrasta,
että vene totteli peräsintä, vaikka olimmekin pakotetut hiljaa
soutamaan, ja minä voin pitää oikean suunnan. Pahinta oli, että me nyt
tulimme kääntäneeksi _Hispaniolalle_ koko sivun perän asemesta ja siten
tarjosimme heille melkein ladon oven kokoisen maalitaulun.
Minä kuulin ja näin, miten tuo pöhönaamainen roisto, Israel Hands,
jymäytti tykinkuulan kannelle. "Kuka meistä on paras ampuja?" kapteeni
kysyi. "Herra Trelawney epäilemättä", vastasin. "Herra Trelawney,
tahdotteko olla niin hyvä ja minun laskuuni pudottaa yhden noista
miehistä? Handsin, jos vain voitte", virkkoi kapteeni.
Trelawney oli tyyni kuin jäätynyt vesi. Hän tarkasteli pyssynsä
sankkiruutia.
"Käsitelkää varovasti asettanne, herrani", kapteeni huudahti, "ellette
tahdo venettä kaataa. Kaikki muut pitävät sitä tasapainossa kun hän
tähtää."
Junkkari kohotti pyssynsä, soutu lakkasi ja me nojauduimme sivulle
venettä vakaannuttaaksemme. Kaikki onnistui niin erinomaisesti, ettemme
saaneet pisaraakaan vettä sisään.
He olivat nyt saaneet käännetyksi tykin asentoon ja Hands, joka
käsitteli lataustukkia tykin suussa, oli sen vuoksi enimmän näkyvissä.
Onni ei meitä kuitenkaan suosinut, sillä samassa kun Trelawney laukasi,
Hands kumartui alas, ja kuula lensi hänen ylitsensä kaataen yhden hänen
tovereistaan.
Huutoa, jonka hän päästi, eivät toistaneet ainoastaan laivassa olijat,
vaan myöskin suuri miesjoukko saarella. Vilkaistessani siihen suuntaan
minä näin toisten merirosvojen juoksevan esiin metsästä ja heittäytyvän
paikoilleen veneissä.
"Täällä tulevat laivaveneet", minä huomautin.
"Soutamaan sitten", kapteeni huudahti. "Nyt ei auta kaatumista
varominen, jos emme pääse rannalle, niin olemme hukassa."
"Vain toinen veneistä lähtee liikkeelle, kapteeni", minä lisäsin.
"Toisen miehistö on varmaankin lähtenyt maitse kiertämään eteemme."
"Kyllä he silloin saavat juosta", kapteeni vastasi. "Tiedättehän mihin
merimies maalla kykenee. En minä heistä välitä, vaan tykistä. Vaimoni
piikatyttökään ei voisi ampua ohi. Sanokaa, junkkari, kun näette
sytyttimen, niin me huopaamme."
Me olimme sillä välin, liiallisesta lastistamme huolimatta, päässeet
hyvän matkaa eteenpäin ilman että veneemme oli sen pahemmin ryyppäillyt.
Olimme jo aivan lähellä rantaa; kolme- tai neljäkymmentä aironvetoa
olisi vienyt meidät maihin, sillä pakovesi oli jo paljastanut kaistaleen
puiden alapuolella. Laivaveneestä ei ollut enää pelkoa; pieni niemeke
oli jo välillämme. Pakovesi, joka niin säälimättä oli meitä
viivästyttänyt, maksoi nyt velkansa ja viivästytti vihollisiamme.
Ainoastaan tykki oli meille vaarallinen.
"Jos uskaltaisin", kapteeni virkkoi, "niin pysähtyisin pudottamaan vielä
yhden noista veikkosista."
Mutta he olivat selvästi päättäneet, ettei mikään saisi estää heitä
laukaisemasta. He eivät olleet edes vilkaisseet kaatuneeseen toveriinsa,
vaikka hän ei ollut kuollut; minä näet näin hänen koettavan ryömiä pois
toisten jaloista.
"Valmiit!" huudahti junkkari.
"Huopaa!" kapteeni kaikuna komensi.
Hän ja Redruth huopasivat niin voimakkaasti, että koko perä painui veden
alle. Samassa silmänräpäyksessä jymähti laukauskin. Tämä oli ensimmäinen
ääni, jonka Jim oli kuullut, junkkarin pyssyn pamahdus kun ei ollut
kuulunut hänen luokseen asti. Ei kukaan meistä tarkalleen tiennyt, mistä
kuula kulki, mutta luullakseni se meni ylitsemme ja ilmanpaine siten oli
suurena syynä onnettomuuteemme.
Oli miten oli, veneen perä painui kolme jalkaa syvälle ja kapteeni ja
minä jäimme seisomaan vastatusten veteen. Toiset kolme heittivät
täydellisen kuperkeikan ja ilmestyivät sitten vedestä läpimärkinä ja
suutaan ja sieraimiaan päristellen.
Toistaiseksi ei siis meille ollut pahempaa vahinkoa tapahtunut. Kaikki
olivat hengissä ja me voimme vaaratta kahlata rannalle. Mutta kaikki
varustuksemme olivat meren pohjassa ja, mikä pahempi, ainoastaan kaksi
pyssyä viidestä oli käyttökelpoisessa kunnossa. Omani minä olin
siepannut polviltani ja vaistomaisesti nostanut pääni yläpuolelle.
Kapteeni taas oli kantanut pyssynsä hihnassa olallaan, lukko ylöspäin,
kuten ajatteleva mies ainakin. Muut kolme olivat menneet veneen kera
pohjaan.
Ja jotta asemamme kävisi vielä tukalammaksi, kuulimme nyt äänien jo
lähenevän rannikkoa reunustavassa metsässä. Sitten uhkasi meitä
vaara joutua puolittain avuttomassa tilassamme eristetyiksi
paaluvarustuksesta, ja sitäpaitsi me pelkäsimme, että Hunter ja Joyce,
jos puolikymmentä miestä kävisi heidän kimppuunsa, eivät ehkä ymmärtäisi
pysyä lujina paikoillaan. Me tiesimme, että Hunter oli horjumaton, mutta
Joycesta emme olleet varmoja -- hän oli hauska ja kohtelias mies
palvelijaksi, mutta sotamiehen ammattiin hän ei oikein sopinut.
Näissä mietteissä me kahlasimme rannalle niin nopeasti kuin kykenimme,
jättäen jollin ja runsaasti puolet ruoka- ja ampumavaroistamme meren
pohjaan.