Tohtori jatkaa kertomusta: Miten laivasta lähdettiin.
Kello oli puoli kaksi -- kolmannella vuorolla merimiesten ajanlaskun
mukaan -- kun venheet läksivät maihin _Hispaniolasta_. Kapteeni,
junkkari ja minä keskustelimme kajuutassa asemasta. Jos tuulta olisi
vähänkin ollut, olisimme hyökänneet laivaan jääneiden kapinoitsijain
kimppuun, nostaneet ankkurin ja purjehtineet ulapalle. Mutta tuulta ei
ollut, ja pulaamme täydentääkseen tuli Hunter ilmoittamaan, että Jim
Hawkins oli pujahtanut veneeseen ja mennyt muiden mukana maihin.
Meille ei juolahtanut mieleenkään epäillä Jim Hawkinsia, mutta me olimme
levottomia hänen kohtalostaan. Kun miehet olivat sellaisessa
mielentilassa, niin oli meistä pojan pelastuminen aivan sattuman
varassa. Me juoksimme kannelle. Pihka tirskui liitoksissa, paikan ilkeä
haju etoi sydäntäni, ja jos missään ilma oli täynnä kuumetta ja
punatautia, niin oli se siinä kirotussa satamassa. Ne kuusi roistoa
istuivat, keskenään muristen, keulakannella purjeen suojassa; rannalla
näimme veneet vedettyinä maalle puron suuhun ja kussakin istui yksi
miehistä. Muuan heistä vihelteli jotain laulunpätkää.
Odottaminen kävi kiusalliseksi, ja me päätimme, että Hunter ja minä
lähtisimme jollilla tiedusteluretkelle.
Laivaveneet olivat laskeneet maihin oikealle; mutta me sousimme suoraan
sinne, missä kartta osoitti paaluvarustuksen olevan. Vahtiin jätetyt
kaksi miestä näyttivät vähän hämmästyvän meidät huomatessaan; vihellys
lakkasi, ja minä näin heidän tuumivan mitä nyt oli tehtävä. Jos he
olisivat menneet ilmoittamaan Silverille, olisi kaikki voinut käydä
toisin; mutta arvatenkin heille oli annettu tarkat ohjeet ja he
päättivät jäädä aloilleen ja jatkaa vihellystänsä.
Ranta teki tässä pienen mutkan ja minä ohjasin niin, että niemeke jäi
väliimme. Siten me kadotimme heidät näkyvistä jo ennenkuin saavuimme
rantaan. Minä hyppäsin maihin ja läksin astumaan niin nopeasti kuin vain
pidin turvallisena, suuri silkkinen nenäliina hatun alla suojana
kuumuutta vastaan ja pistoolipari valmiina puolustukseen.
En ollut kulkenut sataakaan metriä, kun jo löysin paaluvarustuksen.
Erään kummun laella pulppusi kirkasvetinen lähde. Kummun huipulle, ja
niin että lähde jäi myös seinien sisään, oli rakennettu tukeva
hirsimökki, johon tiukan tullen voi mahtua parisenkymmentä miestä, ja
jonka seinissä oli ampumareikiä joka suunnalle. Ympäristöstä oli metsä
hakattu puhtaaksi ja varustuksen täydensi kuusi jalkaa korkea paaluaita,
jossa ei ollut minkäänlaista porttia tai muuta aukkoa ja joka oli siksi
vahva, ettei sitä hevillä voinut murtaa, mutta samalla siksi harva,
ettei siitä ollut piirittäjille suojaa. Hirsimajassa olijat voivat pitää
heitä silmällä joka suunnalle ja kaikessa rauhassa majassaan istuen
ampua heidät kuin peltokanat. Kun heillä vain oli ruokavaroja ja he
pitivät huolellisesti vahtia eivätkä antaneet itseään yllättää niin
voivat he puolustautua vaikka kokonaista rykmenttiä vastaan.
Erittäinkin lähde minua miellytti. Sillä vaikka meillä olikin hyvä olla
_Hispaniolassa_, jossa oli runsaasti aseita ja ampumatarpeita, paljon
ruokaa ja erinomaisia viinejä, niin yksi oli unohdettu -- meillä ei
ollut vettä. Minä mietiskelin parhaillaan näitä seikkoja, kun saarelta
kaikui ihmisen raju kuolinparahdus. Äkillinen kuolema ei ollut minulle
outo -- minä olin palvellut hänen kuninkaallista korkeuttaan
Cumberlandin herttuaa ja itse haavoittunut Fontenoyn luona -- mutta minä
tunsin että vereni jähmettyi. "Jim Hawkins on mennyttä miestä", oli
ensimmäinen ajatukseni.
On jotakin, kun on ollut vanha soturi, mutta vielä enemmän, kun on ollut
lääkäri. Meidän toimessamme ei ole aikaa siekailuun. Niinpä minä nyt
tein nopean päätöksen, palasin silmänräpäystäkään tuhlaamatta rannalle
ja hyppäsin jolliin.
Onneksi Hunter oli vankka soutaja. Lentäen kiidimme pitkin vedenpintaa
ja pian oli venhomme laivan sivulla ja minä laivassa.
Minä tapasin heidät kaikki tyrmistyneinä. Junkkari istui liikkumatta ja
kalpeana kuin palttina, ajatellen turmaa, johon hän meidät oli johtanut
-- se kunnon mies! -- ja muuan kuudesta matruusistamme ei ollut paljon
paremmassa mielentilassa.
"Tuossa on", kapteeni virkkoi mieheen viitaten, "tähän toimeen
tottumaton mies. Hän oli vähällä pyörtyä huudon kuullessaan. Vielä pieni
tyrkkäys peräsimeen, niin se mies yhtyy meihin."
Minä selitin suunnitelmani kapteenille, ja yhdessä me sitten sovimme
yksityiskohdittain sen toteuttamisesta.
Me asetimme Redruth-vanhuksen kajuutan ja keulahuoneen väliseen
käytävään suojanaan kolme ladattua muskettia ja patja. Hunter kierrätti
venhon takaportin kohdalle ja Joyce ja minä ryhdyimme lastaamaan siihen
ruutinelikoita, pyssyjä, korppulaatikoita, silava-astioita, tynnyrin
konjakkia ja minun välttämättömän rohdoslaatikkoni.
Junkkari ja kapteeni jäivät kannelle ja viimeksimainittu huusi timperiä,
joka oli lähin mies arvossa.
"Herra Hands", hän sanoi, "te näette meidät tässä ladatut pistoolit
käsissämme. Jos yksikään teistä kuudesta antaa merkin minkä tahansa,
niin hän on kuoleman oma."
He näyttivät kaikki pahasti ällistyvän, ja hetkisen neuvoteltuaan he
juoksivat kaikki alas keulahuoneeseen, epäilemättä aikoen hyökätä meidän
selkäämme. Mutta kun he näkivät Redruthin odottamassa tukitussa
käytävässä, niin pyörsivät he takaisin ja muuan pisti päänsä luukusta
esiin.
"Alas roisto!" kapteeni karjasi.
Pää hävisi takaisin kannen alle ja ne kuusi jänishousua merimiehiksi
jättivät meidät toistaiseksi rauhaan.
Me olimme heitelleet venheeseemme tavaroita minkä ennätimme, ja nyt oli
siinä lastia niin paljon kuin uskalsimme ottaa. Joyce ja minä
laskeuduimme sitten alukseen ja läksimme taas soutamaan rannalle minkä
jaksoimme.
Tämä toinen matkamme oli rantavahtien mielestä jo liiaksi. Vihellys
keskeytyi uudelleen, ja vähäistä ennen kuin me katosimme niemen taakse,
toinen heistä hyppäsi maihin ja hävisi. Mieleni jo teki muuttaa
suunnitelmaani ja tuhota heidän venheensä, mutta pelkäsin, että Silver
tovereineen ehkä oli aivan lähellä ja kaikki voisi helposti mennä
myttyyn jos liiaksi uskaltaisimme. Pian olimme päässeet maihin samaan
paikkaan kuin äskenkin ja ryhdyimme kantamaan varustuksia hirsimajaan.
Ensimmäisen matkan teimme me kaikki kolme suuret kantamukset mukanamme
ja heitimme ne vain paaluaidan toiselle puolen. Jätettyämme Joycen niitä
vartioimaan -- yksin kyllä, mutta puolen tusinaa musketteja
käytettävänään -- Hunter ja minä sitten palasimme veneellemme ja otimme
uudet taakat. Samaa menoa jatkoimme levähtämättä, kunnes veneen koko
lasti oli linnoituksessa. Molemmat palvelijat asettuivat sitten
hirsimajaan ja minä sousin voimieni takaa takaisin _Hispaniolan_
sivulle.
Että me uskalsimme yrittää toista veneellistä, näyttänee
vaarallisemmalta kuin se itse asiassa olikaan. Kapinoitsijat olivat
luonnollisesti miesluvussa meitä väkevämmät, mutta meillä oli väkevämmät
aseet. Ei kenelläkään saarella olijoista ollut muskettia, ja ennenkuin
he pääsisivät niin lähelle, että voisivat pistoolejaan käyttää, niin
olisimme me lähettäneet heistä ainakin puolen tusinaa toiseen maailmaan.
Junkkari odotti minua peräluukun ääressä kokonaan tyyntyneenä. Hän otti
vastaan heittonuoran, kiinnitti sen laivaan ja me ryhdyimme lastaamaan
venettä, minkä ennätimme. Silavaa, ruutia ja korppuja oli lastinamme ja
aseista otimme ainoastaan musketin ja lyömämiekan kullekin. Loput
ruudista ja aseista me heitimme mereen, puolen kolmatta sylen syvyyteen,
jossa me näimme kirkkaan teräksen nyt kimmeltävän auringon paisteessa
puhtaalla hiekkapohjalla.
Tähän aikaan oli luode jo alkanut ja laiva kääntyi hiljakseen
ankkurissaan. Kaukana laivaveneiden suunnasta kuului hoilauksia, ja
vaikka ne ilmaisivatkin, että Joyce ja Hunter olivat turvassa, he kun
olivat idässä päin, niin kiiruhtivat ne meitä poistumaan.
Redruth jätti paikkansa käytävässä ja laskeutui veneeseen, jonka me
sitten kuljetimme keskiportin luo, jotta kapteeni Smollettin olisi
mukavampi siihen päästä.
"Hoi miehet", virkkoi hän, "kuuletteko mitä sanon?"
Keulahuoneesta ei kuulunut mitään vastausta.
"Sinulle, Abraham Gray -- sinulle minä puhun."
Ei vieläkään vastausta.
"Gray", kapteeni jatkoi vähän äänekkäämmin, "minä aion lähteä tästä
laivasta ja minä käsken sinua seuraamaan kapteeniasi. Minä tiedän, että
sinä olet kunnon mies pohjaltasi, ja uskallanpa sanoa, ettei kukaan
teistä muistakaan ole niin kelvoton kuin miltä näyttää. Minulla on kello
kädessäni; annan sinulle kolmekymmentä sekuntia päätöksen tehdäksesi."
Seurasi hiljaisuus.
"Joudu nyt, mies hyvä", kapteeni jatkoi, "äläkä niin kauan epäröi.
Jokainen sekunti voi maksaa minulle omani ja näiden kunnon herrasmiesten
hengen."
Silloin syntyi keulahuoneessa mellakka, iskuja annettiin ja puukonhaava
poskessaan syöksähti Abraham Gray ylös ja juoksi kapteenin luo kuin
koira vihellyksen kuultuaan.
"Minä seuraan teitä, herrani", hän virkkoi.
Samassa he jo olivat venheessä ja me työnsimme sen irti laivasta ja
läksimme soutamaan.
Me olimme nyt päässeet laivasta; mutta emme olleet vielä maalla
hirsimajassa.