Ensimmäinen ottelu.
Minä olin niin iloissani, kun olin päässyt livahtamaan Silverin käsistä,
että rupesin nauttimaan vapaudestani ja katselemaan mielenkiinnolla
tuota ihmeellistä seutua, johon olin joutunut.
Minä olin juossut halki rämeikön, jossa kasvoi sankka pajukko,
kaislikkoa ja kummallisia, minulle tuntemattomia puita, ja olin nyt
saapunut kumpuilevan, hiekkaperäisen ahon reunaan. Se oli noin mailin
pituinen ja siinä kasvoi muutamia mäntyjä ja joukko mutkikkaita puita,
jotka varreltaan muistuttivat tammea, mutta lehdiltään olivat vaaleita,
pajun tapaisia. Aukeaman toisessa päässä kohosi yksi kukkuloista ja
sillä oli kaksi omituista, louhikkoista huippua, jotka loistivat
monivärisinä auringon paisteessa.
Ensi kerran tunsin nyt tutkimusmatkailijan iloa. Saari oli asumaton;
laivatoverini olin jättänyt jälkeeni, ja edessäni ei ollut muita
olentoja kuin järjettömiä elukoita. Minä samoilin sinne tänne puiden
lomitse. Siellä täällä kasvoi minulle outoja, kukkivia kasveja; näin
myös käärmeitä, ja muuan niistä kohotti kallion kielekkeelle päätään ja
sähähti minulle kuin mikäkin hyrrä. En osannut aavistaakaan, että se oli
minulle verivihollinen ja että tuo ääni oli kuuluisan kalkkarokäärmeen.
Sitten saavuin laajaan, noiden tammimaisten puiden muodostamaan
tiheikköön -- kuulin jäljestäpäin, että ne olivat pajutammia nimeltään
-- jossa ne kasvoivat matalina kuin orjantappurapensaat, oksat
omituisesti käpertyneinä ja lehvät tiheinä kuin paras kaislakatto.
Tiheikkö alkoi erään hietakummun laelta ja laajeni ja kävi vähitellen
korkeammaksi, kunnes se yhtyi leveään kaislikkoiseen luhtaan, jonka
halki lähin edellämainituista pienistä puroista kiemurteli
satama-altaaseemme. Rämeikkö höyrysi kuumassa auringonhelteessä ja
Tähystäjän ääripiirteet häämöttivät väräjävän sumuverhon takaa.
Äkkiä syntyi kuhinaa kaislikossa; villihanhi hypähti kaakattaen lentoon,
sitä seurasi toinen, ja pian kierteli rämeen kohdalla kokonainen parvi
erilaisia lintuja kirkuen ja kaakattaen. Minä päätin siitä, että joku
laivatovereistani varmaankin lähestyi pitkin rämeikön laitaa, sillä pian
kuulin kaukana ihmisäänen hyminän, joka tarkkaavaisesti kuunnellessani
alati läheni ja koveni.
Tästä pahasti pelästyneenä ryömin lähimmän tammipuun alle piiloon ja
kyykötin siellä, korvat horössä, hiljaa kuin hiiri.
Toinen ääni vastasi; sitten ensimmäinen ääni, jonka nyt tunsin Silverin
ääneksi, rupesi uudelleen puhumaan ja jatkoi kotvan aikaa hyvin
ankarana. Silloin tällöin vain toinen hänet keskeytti. Äänensävystä
päättäen he puhelivat vakavasti, melkeinpä vihaisesti; mutta korvani
eivät erottaneet yksityisiä sanoja.
Viimein tuntuivat puhelijat pysähtyvän, taikka olivat he sitten
istuutuneet; sillä äänet eivät enää lähenneet, ja sitäpaitsi linnutkin
alkoivat rauhoittua ja laskeutua jälleen rämeikköön.
Nyt rupesin tuumimaan, että minähän unhotin velvollisuuteni, että minun,
koska kerran olin ajattelemattomuudessani lähtenyt noiden hurjimuksien
kera maihin, piti vähintäin olla heidän keskustelunsa kuuntelijana, ja
että minun selvä ja eittämätön velvollisuuteni oli ryömiä pensaston
suojassa niin lähelle kuin suinkin mahdollista.
Minä voin määrätä jotenkin tarkkaan paikan, jossa puhelijat olivat,
sillä ohjeenani ei ollut vain heidän äänensä vaan myöskin muutamat
linnut, jotka vielä levottomina kaartelivat heidän kohdallaan.
Nelinkontin ryömien lähestyin heitä hitaasti mutta varmasti siksi kunnes
muutamassa aukosta lehvien välissä saatoin nähdä pieneen, näreikön
laidassa olevaan ja tiheän metsän ympäröimään notkelmaan, missä Silver
ja eräs laivamiehistä seisoivat vastatusten puhelemassa.
Aurinko paistoi heihin täydeltä terältään. Silver oli heittänyt hattunsa
nurmikolle ja hänen leveät, sileät ja vaaleat kasvonsa olivat,
kuumuudesta hohtavina, käännetyt toisen puoleen, aivan kuin olisi hän
tahtonut saada tämän jostain vakuutetuksi.
"Toveri", hän puhui, "minä tein tämän vain siksi, että minulla on
sinusta kultaiset ajatukset -- kultaiset ajatukset, kuuletko! Jos en
olisi sinuun kiintynyt kuin terva tappuraan, niin luuletko, että
seisoisin tässä sinua varoittamassa? Kaikki on menetettyä -- sinä et voi
parantaa etkä pahentaa asiaa; minä puhun sinulle vain pelastaakseni
kaulasi, ja jos vain yksikään niistä hurjimuksista tämän tietäisi, niin
mihin minä joutuisin, Tom -- sanopa nyt, mihin minä joutuisin?"
"Silver", toinen vastasi -- ja minä huomasin, että hän ei vain ollut
kasvoiltaan punanen kuin kukko, vaan että hänen äänensäkin oli käheä
kuin korpin ääni ja vapisi kuin pingoitettu köysi -- "Silver" -- lausui
hän, "sinä olet vanha ja sinä olet rehellinen, taikka ainakin sinua
sanotaan rehelliseksi; sinulla on myös rahaa, osa, jota köyhällä
merimiehellä ei ole, ja sinä olet rohkea, ellen aivan pahasti erehdy,ja
sinä koetat uskotella minulle, että sinä antaisit moisen lauman johtaa
itseäsi harhaan! Ei, ei se ole sinunlaistasi! Niin totta kuin Jumala
minut näkee, niin antaisin minä ennemmin käteni. Jos minä petän
velvollisuuteni..."
Tässä keskeytti hänet äkkiä meteli. Minä olin löytänyt uskollisista
miehistä -- ja samassa sain tiedon toisesta. Kaukaa rämeiköstä kuului
äkkiä ääni, aivan kuin vihainen karjahdus, sitten toinen ja sen jälkeen
kauhea, pitkä tuskanhuuto. Tähystäjän kalliot sitä kertasivat, rämeikön
lintulaumat pyrähtivät taivaan pimentäen jälleen lentoon, ja kotvan
aikaa senkin jälkeen, kun hiljaisuus jo oli valtakuntansa valloittanut
ja vain takaisin laskeutuvien lintujen lepatus ja etäisten tyrskyjen
kohina häiritsi illan uneliaisuutta, tuo kuolinhuuto kaikui korvissani.
Tom oli sen kuullessaan hätkähtänyt kuin kannustettu hevonen, mutta
Silver ei silmääkään räpäyttänyt. Hän seisoi liikahtamatta, nojaten
vähän sauvaansa ja tarkastaen toveriaan kuin hyökkäämään valmis käärme.
"John!" mies virkkoi kätensä ojentaen.
"Kädet alas!" huudahti Silver hypähtäen takaperin yhtä ketterästi ja
varmasti kuin tottunut voimistelija.
"Saman tekevä, John Silver", toinen virkkoi. "Se on paha omatuntosi,
joka sinut saa minua pelkäämään. Mutta taivaan tähden, selitä minulle,
mikä tuo huuto oli."
"Tuoko?" Silver vastasi myhäillen, mutta entistäänkin enemmän varuillaan
ja silmät leveässä naamassaan pieninä kuin neulannupit, mutta kiiluvina
kuin hiottu lasi. "Tuoko? Taisi olla Alan."
Silloin Tom parka julmistui kuin sankari.
"Alan!" hän huudahti. "Silloin rauha olkoon hänen sielulleen, sillä hän
oli rehti merimies. Ja mitä sinuun tulee, John Silver, niin olet sinä
kauan ollut toverini, mutta et ole enää toverini tästä lähtien. Vaikka
ehkä kuolenkin koiran kuoleman, niin kuolenhan velvollisuuteni täyttäen.
Sinä olet murhannut Alanin, vai kuinka? Murhaa minutkin jos voit. Mutta
minä halveksin sinua."
Näin sanoen tuo urhea mies käänsi empimättä selkänsä kokille ja läksi
astumaan rantaa kohti. Mutta kauas ei hänen oltu sallittu päästä.
Karjahtaen tempasi John puunoksan, pudotti sauvan kainalostaan ja
lähetti tuon kömpelön heittoaseen suhisten toveriaan kohti. Se sattui,
pää edellä, keskelle Tom-paran selkää hartioiden väliin. Hänen kätensä
heilahtelivat ylös, hän parahti hiljaa ja kaatui.
Ei kukaan ole saanut koskaan tietää vahingoittuiko hän pahasti tai
lievemmin. Äänestä päättäen hänen selkärankansa lienee kuitenkin
taittunut. Mutta hän ei saanut aikaa toipumiseen. Silver, yksijalkaisena
ja ilman sauvaansakaan ketteränä kuin apina, oli tuossa tuokiossa hänen
päällään ja työnsi puukkonsa kahteen kertaan kahvaa myöten tuohon
avuttomaan ruumiiseen. Piilopaikastani kuulin hänen ääneensä ähkäisevän
kummallakin iskulla.
En tiedä miltä pyörtyminen oikeastaan tuntuu, mutta tiedän, että silloin
maailma hetkiseksi häipyi sumuksi edessäni; Silver ja linnut ja
Tähystäjän korkein huippu pyörivät sekavina silmissäni ja kaikenmoiset
kellot ja etäiset äänet kaikuivat korvissani.
Kun jälleen tulin tajuihini, oli hirviöllä jo sauva kainalossaan ja
hattu päässään. Hänen jalkojensa juuressa makasi Tom liikkumattomana
ruohikossa; mutta murhaaja ei hänestä vähääkään välittänyt, kuivaili
vain veristä puukkoaan ruohotukkoon. Kaikki muu oli ennallaan, aurinko
yhä säälittä paahtoi höyryävää suota ja vuoren korkeata huippua; ja vain
vaivalla sain vakuutetuksi itseni siitä, että murha todellakin oli tehty
ja ihmiselämä julmalla tavalla katkaistu vain hetki sitten tuossa
silmieni edessä.
Mutta nyt pisti Silver käden taskuunsa, veti esiin pillin ja puhalsi
siitä jakson ääniä, jotka kaikuivat kauas kuumenneessa ilmassa. Minä
luonnollisesti en ymmärtänyt merkin tarkoitusta, mutta se herätti
minussa heti pelkoa. Pian saapuisi kai useampia miehiä. Minut voitaisiin
huomata. He olivat jo surmanneet kaksi uskollista miestä; eikö minun
vuoroni voisi tulla Tomin ja Alanin jälkeen?
Viipymättä aloin ryömiä takaisin metsän aukeamalle puolelle niin
nopeasti ja hiljaa kuin vain voin. Samassa jo kuulin Silverin ja hänen
toveriensa huutelevan toisilleen ja nämä vaaraaennustavat äänet
lisäsivät kiirettäni. Heti kun olin päässyt tiheiköstä, läksin
juoksemaan minkä jalat kannattivat, ollenkaan ajattelematta mihin
suuntaan pakenin, kunhan vain pääsin kauemmaksi murhaajista. Ja
juostessani kasvoi pelkoni kasvamistaan, kunnes minä olin kuin järkeni
menettänyt.
Ja voiko todella ajatellakaan toivottomampaa asemaa kuin missä minä nyt
olin? Kuinka uskaltaisin, kun kanuuna paukahtaisi, mennä veneille noiden
hirviöiden pariin, joiden rikoksen kautta äsken vuotanut lämmin veri
vielä höyrysi? Eikö heistä ensimmäinen, joka vain näki minut, vääntäisi
niskani nurin? Eikö toiselta puolen taas viipymiseni todistaisi, että
olin peloissani ja siis tiesin mitä tiesin? Kaikki on hukassa,
ajattelin. Hyvästi _Hispaniola_, hyvästi junkkari, tohtori ja kapteeni!
Minun ei auttanut muu kuin joko kuolla nälkään tai joutua
kapinoitsijoiden murhattavaksi.
Koko ajan olin, kuten sanoin, herkeämättä juossut ja huomaamattani
joutunut sen kaksihuippuisen, pienen kummun juurelle. Olin nyt saapunut
siihen osaan saarta, jossa pajutammet kasvoivat harvemmassa ja olivat
kasvultaan ja kooltaan enemmän tavallisten puiden näköisiä. Näiden
seassa seisoi siellä täällä joitakuita mäntyjä, joista jotkut olivat
viisikymmentä, muutamat aina seitsemänkymmentä jalkaa korkeita. Ilmakin
tuntui raittiimmalta kuin alhaalla suon seuduilla.
Ja täällä uusi yllätys pani minut läpättävin sydämin pysähtymään.