Saaren asukas.
Kukkulan rinteeltä, joka sillä kohdalla oli jyrkkä ja kivinen, irroittui
sorakasa ja vieri rapisten ja hyppelehtien puiden lomitse. Katseeni
kääntyi vaistomaisesti sinne päin ja minä huomasin jonkun olennon hyvin
sukkelasti juoksevan männyn taakse. Oliko se karhu, ihminen vai apina,
jäi minulle täydelliseksi arvoitukseksi. Tummalta ja pörröiseltä se vain
näytti, muuta en tiennyt. Mutta tuon uuden ilmiön synnyttämä pelko pani
minut pysähtymään.
Minusta näytti nyt siltä kuin olisin joutunut kahden tulen väliin:
takanani olivat murhaajat ja edessäni tuo minua pälyilevä selittämätön
olento. Heti alkoi minusta tuntua paremmalta antautua tiettyyn vaaraan
ja väistää tätä tuntematonta. Itse Silverkaan ei minusta ollut niin
kammottava kuin tämä metsän asukas, ja minä pyörähdin ympäri ja
vilkuillen alinomaa olkani yli läksin juoksemaan veneille päin.
Silmänräpäyksessä olento jälleen ilmestyi ja läksi suuressa kaaressa
kiertämään eteeni. Olin jo väsyksissä, mutta vaikka voimani olisivat
olleet virkeimmilläänkin, niin turhaa olisi ollut, sen nyt huomasin,
kilpailla nopeudessa sellaisen vastustajan kanssa. Rungolta rungolle
vilahti olento vikkelästi kuin hirvi, juosten kahdella jalalla kuin
ihmisetkin, mutta kuitenkin eri tavalla siinä suhteessa, että se
juostessaan piti ruumistaan melkein kaksin kerroin taivutettuna. Ihminen
se sittenkin oli, sitä en nyt enää voinut epäillä.
Minä aloin nyt muistella ihmissyöjistä kuulemiani kertomuksia, ja
vähällä oli etten jo huutanut apua. Mutta se tosiseikka, että olento oli
ihminen, vaikkakin villi, oli vähän tyynnyttänyt minua, ja Silverin
pelko kasvoi samassa suhteessa. Minä pysähdyin ja rupesin miettimään
jotain keinoa, jolla pelastuisin pälkähästä. Siinä miettiessäni muistin
äkkiä pistoolini. Heti kun huomasin, etten ollut aseeton, palasi
rohkeuteni ja minä käännyin päättäväisesti saaren asukkaaseen päin ja
läksin nopeasti astumaan häntä kohti.
Hän oli tällöin erään puun takana; mutta nähtävästi hän oli tarkasti
pitänyt minua silmällä, koskapa hän, heti kun olin alkanut häntä
lähestyä, tuli esiin piilostaan ja astui askeleen minua vastaan. Sitten
hän näytti empivän, perääntyi, tuli uudelleen lähemmäksi ja viimein hän
suureksi hämmästyksekseni heittäytyi polvilleen ja kohotti rukoilevasti
kätensä.
Silloin minä heti pysähdyin.
"Ken olet", kysyin.
"Ben Gunn", hän vastasi ja hänen äänensä kahisi soinnuttomana kuin
ruostunut lukko. "Olen Ben Gunn raukka, ja kolmeen vuoteen en ole
puhutellut kristittyä ihmistä."
Minä näin nyt, että hän oli valkoihoinen kuten minäkin ja että hänen
kasvonpiirteensä olivat milteipä miellyttävät. Hänen ihonsa, missä se
vain oli paljaana, oli auringon paahtama, huuletkin olivat mustuneet ja
hänen kauniit silmänsä näyttivät perin omituisilta tuossa mustassa
naamassa. Kaikki kerjäläiset, joita olin nähnyt tai mielessäni
kuvitellut, hän voitti repaleisuudessa. Pukuna hänellä oli purje- ja
öljykankaan riekaleita ja koko tätä ryysykasaa piti koossa mitä
erilaisimmat ja omituisimmat kiinnittimet, metallinapit, puutikut ja
tervaiset seisinkisolmukkeet. Vyöllä hänellä oli vanha messinkisolkinen
nahkavyö, ainoa kokonainen kapine koko vaatetuksessa.
"Kolme vuotta!" huudahdin. "Kärsitkö haaksirikon?"
"En, toveri", hän vastasi -- "maihin jättivät."
Minä olin kuullut puhuttavan maihin jättämisestä ja tiesin, että se oli
kauhea rangaistus, jota merirosvot hyvinkin usein käyttivät. Rangaistava
jätettiin jollekin autiolle saarelle ja hänelle annettiin vain vähän
ampumatarpeita avukseen.
"Kolme vuotta sitten minut jätettiin maihin", hän jatkoi, "ja siitä
lähtien olen elänyt vuohista, marjoista ja simpukoista. Olipa mies missä
tahansa, sanon minä, niin aina hän toimeen tulee. Mutta, toveri hyvä,
kristityn ruokaa minä kipeästi kaipaan. Eihän sinulla satu olemaan
juuston nokaretta taskuissasi? Vai ei! Minkäpä sille! Monena pitkänä
yönä olen uneksinut juustosta -- paistetusta enimmäkseen -- ja kun
sitten olen herännyt, niin kuola on vain suupielistä juossut."
"Jos minä vain pääsen takaisin laivaan", minä lupasin, "niin saat
juustoa vatsamäärältä."
Hän oli koko ajan tunnustellut takkini liepeitä, silitellyt käsiäni,
tarkastellut kenkiäni ja yleensä puheensa lomassa osoittanut lapsellista
iloa ihmistoverin läsnä olosta. Mutta viimeiset sanani kuultuaan hän
säpsähti ja katsoi minuun samalla kertaa hämmästyneen ja ovelan
näköisenä.
"Jos vain pääset takaisin laivaan, sanot?" hän puhui. "Kukapa sinua
siinä estäisi?"
"Et ainakaan sinä, ellen erehdy", vastasin.
"Et erehdykään", hän huudahti. "Mutta kuulehan nyt -- mikä sinun nimesi
on?"
"Jim", vastasin.
"Jim, Jim", hän hoki nähtävästi mielissään. "Kuulehan nyt, Jim; minä
olen viettänyt täällä niin raakaa elämää, että sinä häpeäisit
kuullessasikin. Ethän sinä, esimerkiksi, voisi uskoa että minulla on
ollut hurskas äiti -- kun nyt katselet minua?"
"No, enpä oikein", vastasin.
"Niinpä niin", hän puhui, "ja sitten minulla on ollut -- _hyvin_
hurskas. Ja minä olin siivo, hurskas poika ja osasin katkismukseni ulkoa
kannesta kanteen. Ja tällainen minusta on tullut, Jim, ja se alkoi
nappipelillä hautausmaalla! Sillä se alkoi, mutta minä lankesin paljon
syvemmälle. Miten äitini minulle puhuikaan ja ennusti mihin vielä
päätyisin, se hurskas nainen! Mutta kohtalo se minut tänne heitti.
Täällä autiolla saarellani olen nyt kaikkea mietiskellyt ja ruvennut
jälleen hurskaaksi. Sinä et näe minun tuon vertaa rommia maistelevan,
pikkuruikkusen vain menestykseni kunniaksi heti kun saan siihen
tilaisuuden. Minä olen lujasti päättänyt tehdä parannuksen ja keinokin
siihen on tiedossani. Kuule, Jim", -- lisäsi hän vilkaisten ympärilleen
ja alentaen äänensä kuiskaukseksi -- "minä olen rikas."
Nyt minusta oli selvää, että mies parka oli yksinäisyydessään menettänyt
järkensä; ja arvatenkin ilmaisi kasvojen ilme ajatukseni, koska hän
hyvin kiivaasti uudelleen vakuutti:
"Rikas, rikas, sanon minä! Ja minä sanon sinulle: minä teen sinusta
miehen, Jim. Ah, Jim, vielä sinä kiität onneasi, kun ensimmäisenä minut
kohtasit."
Samassa hänen kasvonsa äkkiä synkkenivät ja hän tarttui lujemmin käteeni
ja kohotti uhkaavasti sormeansa.
"Kuule, Jim, sano minulle totuus: onko tuo Flintin laiva?" hän kysyi.
Silloin pälkähti onnellinen ajatus päähäni. Minä aloin ymmärtää, että
olin löytänyt liittolaisen ja vastasin empimättä:
"Flintin laiva se ei ole -- Flint on kuollut; mutta minä sanon sinulle
totuuden, kuten pyysit -- muutamia Flintin miehiä on laivassa, sen
pahempi meille muille."
"Ei kai eräs -- yksijalkainen?" hän kysäsi.
"Silverkö?" kysyin.
"Niin, Silver!" hän sanoi, "se oli hänen nimensä."
"Hän on kokkina ja samalla kapinoitsijain johtajana."
Hän piteli yhä kädestäni, ja kuultuaan vastaukseni hän oli vähällä
vääntää ranteeni sijoiltaan.
"Jos Pitkä John on sinut lähettänyt", hän virkkoi, "niin olen mennyttä
miestä. Mutta mikähän sinun kohtalosi nyt onkaan, poika?"
Minä tein nopean päätöksen ja vastaukseksi kerroin hänelle matkamme
vaiheet alusta alkaen ja sen pulan, johon olimme joutuneet. Hän kuunteli
minua hyvin tarkkaavaisena ja lopetettuani taputti minua päälaelle.
"Sinä olet kunnon poika, Jim", hän virkkoi, "ja pahassa pulassa olette
te kaikki, toden totta. Mutta luota vain Ben Gunniin -- Ben Gunn kykenee
auttamaan. Luulisitkohan, että junkkari olisi hyvinkin antelias, jos
apua saisi -- hänhän on pinteessä hänkin, kuten huomannet?"
Minä vakuutin, että junkkari oli anteliain ihmisistä.
"Mutta ymmärräthän", Ben Gunn vastasi, "etten tarkoita, että hän antaisi
minulle portin vahdittavakseni ja kiiltonappisen kauhtanan puvukseni ja
niin edespäin; se ei ole tarkoitukseni, Jim. Minä tarkoitan, että
luuletko sinä hänen olevan niin anteliaan, että antaisi minulle
esimerkiksi tuhat puntaa rahoista, jotka jo ovat melkein kuin minun
omaisuuttani?"
"Aivan varmaan", vastasin. "Alun pitäen oli sovittu, että jokainoa mies
saisi osansa."
"Ja _kotimatkan_?" hän lisäsi hyvin ovelan näköisenä.
"Johan sanoin", minä huudahdin, "että junkkari on rehti mies. Ja,
sitäpaitsi, jos me pääsemme niistä toisista vapaiksi, niin tarvitsemme
hyvinkin sinua avuksi kotimatkalle."
"Aivan oikein", hän sanoi nähtävästi rauhoittuneena,
"Nyt minä kerron sinulle jotain", hän jatkoi. "Kerron vain vähän, enkä
sanaakaan enempää. Minä olin Flintin laivassa silloin kun hän hautasi
aarteen, hän ja kuusi miestä mukanaan -- kuusi väkevää merimiestä. He
olivat maissa melkein viikon päivät ja me risteilimme sillä aikaa
vanhalla _Walrusilla_. Eräänä kauniina päivänä näkyi merkki, ja Flint
yksinään tuli takaisin pienessä veneessä, päässään sininen kääre.
Aurinko teki parhaillaan nousuaan ja Flint näytti aivan kuolon
kalpealta. Mutta siinä hän vain tuli, ja ne kuusi olivat kaikki
kuolleita -- kuolleita ja kuopattuja. Miten hän oli menetellyt, sitä ei
kukaan laivalla saanut tietää. Tappelu, murha ja äkillinen kuolema
siellä ainakin oli tapahtunut -- ja hän yksin kuutta vastaan. Billy
Bones oli perämies ja Pitkä John aliperämies ja he kysyivät häneltä,
missä aarre oli. 'Voittehan', hän vastasi, 'mennä saarelle ja jäädä
sinne; mutta mitä laivaan tulee' hän sanoi, 'niin se, totta totisesti
lähtee uusia keräämään!' Niin hänen sanansa kuuluivat.
"Kolme vuotta myöhemmin minä olin toisella laivalla ja me saimme tämän
saaren näkyviin. 'Pojat', sanoin minä, 'tuolla on Flintin aarre:
lasketaan maihin ja etsitään se käsiin'. Kapteenia se ei miellyttänyt,
mutta laivatoverini olivat yksimielisiä ja niin noustiin maihin.
Kaksitoista päivää he sitä etsivät ja jokaisena päivänä he yhä pahemmin
minua sadattelivat, kunnes he eräänä kauniina aamuna menivät kaikki
laivaan. 'Mitä sinuun tulee, Benjamin Gunn', he sanoivat, 'niin tässä on
musketti', sanoivat he, 'ja lapio ja kuokka. Sinä saat jäädä tänne ja
etsiä yksinäsi Flintin rahat', he sanoivat."
"Kolme vuotta olen nyt täällä ollut, Jim, enkä ole kertaakaan sillä
ajalla kristittyjen ruokaa maistanut. Mutta katsoppa nyt minua. Näytänkö
minä tavalliselta matruusilta? Et, sanot sinä. Enkä ollutkaan, sanon
minä."
Näin sanoen hän vilkutti silmää ja nipisti minua poskesta.
"Ja nyt sinä kerrot junkkarillesi seuraavat sanat, Jim", hän jatkoi:
"Eikä hän ollutkaan tavallinen matruusi -- pitää sinun sanoa. Kolme
vuotta hän oli saaren asukkaana, pimeät ja valoisat ajat, sateet ja
poudat, ja toisinaan hän kai muisteli rukouksia (sanot sinä) ja
toisinaan hän taas lienee muistellut vanhaa äitiään, vaikkei tämä enää
olisi elossakaan (sinun pitää sanoa); mutta suurin osa Gunnin ajasta
(tämä on sinun sanottava) -- suurin osa hänen ajastaan kului toiseen
tehtävään. Ja sitten sinun pitää nipistää häntä poskesta, tällä
tavalla."
Ja hän nipisti minua mitä salaperäisimmän näköisenä.
"Sitten sinä jatkat ja sanot näin: -- Gunn on kunnon mies (sanot sinä),
ja hän luottaa äärettömän paljon enemmän -- äärettömän paljon, muista se
-- synnynnäisiin herrasmiehiin kuin noihin onnenonkijoihin, joihin hän
itsekin kuulunut on."
"Suoraan sanoen", minä virkoin, "minä en ymmärrä sanaakaan kaikesta
tuosta. Mutta vähät siitä, sillä onhan kysymys nyt siitä, miten minä
pääsisin laivaan."
"Niin vain, siinähän se pulma totta tosiaan onkin", hän vastasi. "Mutta
minulla on vene, jonka olen tehnyt näillä omilla käsilläni. Se on sen
valkean kallion juurella. Jos kaikki menisi hullusti, niin voisimme
sillä yrittää pimeän tultua. Hui!" hän huudahti, "mikä se oli?" Sillä
juuri silloin, vaikka auringonlaskuun oli vielä tunti tai pari, jyrähti
tykinlaukaus, ja koko saari siihen kaikuna vastasi.
"Nyt ovat alkaneet taistella!" minä huudahdin.
"Seuraa minua."
Ja minä rupesin juoksemaan satamaamme kohti, kaiken pelkoni unhottaen,
ja tuo vuohennahkoihin puettu erakko hölkytteli kepeästi rinnallani.
"Vasemmalle, vasemmalle", puhui hän; "enemmän vasemmalle, Jim-toveri!
Puiden suojaan, joutuin! Tuossa minä ensimmäisen vuoheni tapoin. Ne
eivät enää tule tänne alas; ne pysyttelevät ylhäällä noilla kukkuloilla,
pelkäävät Benjamin Gunnia. Kas tuossa on hautausmaa. Näethän kummut?
Tänne minä silloin tällöin tulin rukoilemaan, kun arvelin olevan
sunnuntain. Eihän se ollut mikään kappeli, mutta vähän juhlallisemmalta
se sentään tuntui; ja sitten sinä sanot, että Ben Gunn oli avuton -- ei
pappia eikä raamattua eikä edes lippua, sanot sinä."
Näin hän minun juostessani puheli, odottamatta tai saamatta vastausta.
Kotvan ajan kuluttua seurasi tykin jyrähdystä pienempien aseiden pauke.
Uusi hiljaisuus, ja sitten minä näin, tuskin neljännesmailin päässä
edessäni, kansallislippumme liehuvan ilmassa metsän yläpuolella.