Miten aloitin seikkailuni saarella.
Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, oli saaren ulkomuoto kokonaan
muuttunut. Vaikka tuuli olikin tyyntynyt, me olimme kuitenkin yön
kuluessa päässeet hyvän matkan eteenpäin ja keinuimme nyt tyynessä
vedessä puolen mailin päässä kaakkoon päin saaren matalasta itärannasta.
Harmahtava metsä peitti siitä suuren osan. Alavammilla paikoilla
keltaiset hiekkasärkät pistivät esiin tästä yhtäläisestä värisävystä, ja
yksinäisinä tai ryhmissä kasvavat männyt kohottivat latvojaan muun
metsän yläpuolelle; mutta yleinen väritys oli yksitoikkoinen ja synkkä.
Kukkulat kohosivat metsän keskestä selväpiirteisinä, kaljuina ja
louhikkoisina huippuina korkeutta kohti. Kaikki ne olivat kummallisesti
muodostuneita ja Tähystäjä, joka kohosi kolme- tai neljäsataa jalkaa
muita korkeammalle, oli samalla myös piirteiltään kummallisin, melkein
kaikilta puolin äkkijyrkkä ja tasapäinen kuin kuvapatsaan jalusta.
_Hispaniola_ keinui vahvasti valtameren mainingeilla. Raakapuut
riuhtoivat köysiään, peräsin löi puolelta toiselle ja koko alus rutisi
ja ratisi kuin paras työpaja. Minun täytyi pidellä tiukasti parduunista
ja koko maailma alkoi pyöriä silmissäni, sillä vaikka olinkin vallan
kelvollinen merimieheksi purjehtiessa, niin tällaista samassa paikassa
kellumista en koskaan tottunut sietämään ilman kuvotuksia, etenkään en
aamulla tyhjin vatsoin.
Ehkä oli mielentilaani syynä tämä seikka, taikka saaren ulkomuoto, sen
harmaa alakuloinen metsä ja karut louhikkokukkulat, taikka nuo tyrskyt,
joiden sekä näimme että kuulimme vaahtoisina jymisten lyövän jyrkkiä
rantoja vasten -- mutta vaikka aurinko paistaa helotteli kirkkaana ja
kuumana ja rantalinnut kaikkialla ympärillämme kirkuen tapailivat
kaloja, ja vaikka olisi luullut, että ken tahansa olisi mielikseen
noussut maihin niin pitkän merimatkan jälkeen, niin sittenkin sydäntäni
kouristi. Ja siitä hetkestä saakka minä koko ikäni vihasin Aarresaaren
muistoakin.
Meillä oli ikävä työ edessämme, sillä tuulesta ei ollut toivoakaan.
Veneet olivat laskettavat vesille ja laiva oli miesvoimalla hinattava
saaren niemekkeen ympäri kapeaan kanavaan, joka johti ankkuripaikkaan
Luurankosaaren taakse. Minä menin vapaaehtoisesti yhteen veneistä, jossa
minulla luonnollisesti ei ollut mitään tekemistä. Kuumuus oli vallan
sietämätön ja miehet murisivat työtään. Andersson oli minun venheeni
päällikkönä, ja sen sijaan että olisi pitänyt järjestystä hän murisi
kilpaa toisten kanssa.
"No niin", hän virkkoi kiroten, "eihän tätä ikuisesti kestä."
Minusta tämä oli hyvin huono enne, sillä siihen saakka miehet olivat
reippaasti ja alttiisti tehneet tehtävänsä. Yksistään jo saaren
näkeminen oli kuria höllyttänyt.
Pitkä John seisoi koko matkan perämiehen vieressä ohjeita antaen. Hän
tunsi väylän tarkalleen, ja vaikka luotaaja aina ilmoittikin veden
syvemmäksi kuin kartalle oli merkitty, niin hän ei hetkeäkään epäröinyt.
"Vuorovesi käy tässä väkevänä virtana", hän selitti, "ja tämä kanava on
tavallaan kuin lapiolla kaivettu."
Me ankkuroimme juuri siihen paikkaan, johon ankkurin kuva oli kartalla
piirretty, kolmannesmailin päähän kummastakin rannasta. Mannermaa oli
toisella, Luurankosaari toisella puolen meistä. Pohja oli puhdasta
hietaa. Ankkurimme polskahdus veteen sai sankat parvet lintuja
pyrähtämään kirkuen metsästä lentoon; mutta vajaassa minuutissa ne
jälleen laskeutuivat alas ja kaikki oli taas hiljaista.
Paikkaa ympäröi metsäinen maa joka puolelta, puita kasvoi aina
tulvaveden rajaan saakka, rannat olivat yleensä matalia ja yksinäiset
kukkulat kohosivat suuressa kaaressa ympärillämme. Kaksi pientä jokea
tai oikeammin hetteikköä laski tähän altaaseen, ja puiden lehdillä oli
sillä suunnalla omituinen, myrkyllisen kirkas väri. Laivasta emme
nähneet mitään taloa tai hirsimajaa, sillä ne olivat kokonaan puiden
peitossa; ja jollei karttaa olisi kajuutassa ollut, niin olisimme
luulleet olevamme ensimmäiset ihmiset, jotka tänne laskivat ankkurin,
aina siitä saakka kuin saari oli noussut meren sylistä.
Ei tuulen henkäystäkään tuntunut ilmassa, eikä hiljaisuutta häirinnyt
mikään muu ääni kuin tyrskyjen jyminä puolisen mailin päässä rantoja ja
kalliokareja vastaan. Omituinen tukahduttava haju tuntui satamassamme --
mädänneiden lehtien ja lahoavien puunrunkojen haju. Minä huomasin
tohtorin nirpistelevän nenäänsä aivankuin olisi maistellut pilaantunutta
munaa.
"Aarteista en ole varma", hän virkkoi, "mutta siitä panen pääni
pantiksi, että täällä asustavat kuumetaudit."
Jos miesten käytös veneissä oli ollut epäilyttävä, niin muuttui se
suorastaan uhkaavaksi kun he olivat jälleen laivassa. He vetelehtivät
kannella alinomaa keskenänsä murahdellen. Pieninkin käsky sai osakseen
vihastuneita katseita ja työ sujui hyvin vastahakoisesti ja veltosti.
Uskollisiinkin miehiin näytti toisten mielentila tarttuneen, sillä he
eivät olleet toisia parempia. Päivän selvää oli, että kapina uhkasi
meitä kuin ukkospilvi. Emmekä me vain yksin tajunneet vaaraa. John
Silver oli kuumeentapaisessa puuhassa, kulki miesryhmästä toiseen ja
lausui iloisen sanan kullekin, eikä parempaa esimerkkiä muille olisi
voinut vaatiakaan. Jos käsky mikä tahansa annettiin, niin Pitkä John,
vastaten mitä iloisimmasti "Ymmärrän herra", oli tuossa tuokiossa valmis
sen täyttämään. Ja kun ei ollut muuta tekemistä, niin yritti hän laulun
toisensa perästä, aivankuin muiden tyytymättömyyttä siten peittääkseen.
Koko tuon synkän iltapäivän synkistä ilmiöistä tämä Pitkän Johnin
silminnähtävä hätä oli meistä pahin enne.
Me pidimme neuvottelun kajuutassa.
"Hyvät herrat", kapteeni puhui, "jos minä uskaltaisin vielä yhden käskyn
antaa, niin saisimme heti koko laivan miehistön niskaamme. Itsekin
näette, että niin ovat nyt asiat. Minä saisin tylyn vastauksen, eikö
niin? Jos silloin antaisin sanan sanasta, niin teräs siinä tuokiossa
välkähtäisi. Jos taas antaisin myöten, niin Silverissä heti heräisi
epäluulot ja koko pelimme olisi menetetty. Vain yhteen ainoaan mieheen
voimme nyt turvautua."
"Kehen sitten?" junkkari kysyi.
"Silveriin, herrani", kapteeni vastasi. "Hän haluaa yhtä hartaasti kuin
mekin asettaa kaikki kohdallensa. Kaikki on vain pahan tuulen purkausta;
hän pian puhuttelisi heidät järkiinsä, jos vain saisi siihen
tilaisuuden, ja minä juuri ehdottaisin, että me antaisimme hänelle
sellaisen tilaisuuden. Sallikaamme miehistön lähteä maihin iltapäiväksi.
Jos he menevät kaikki, niin me puolustaudumme laivassa. Jos ei kukaan
heistä lähde, niin puolustaudumme kajuutassa, ja jumala auttakoon
silloin asiaamme. Jos taas vain jotkut lähtevät, niin -- pankaa sanani
mieleenne -- Silver tuo heidät takaisin lempeinä kuin lampaat."
Sillä oli asia päätetty; ladatut pistoolit jaettiin kaikille varmoille
miehille, Hunter, Joyce ja Redruth saivat tiedon salaisuudesta, ja
ottivat vastaan uutisemme tyynemmin ja rohkeammin kuin olimme
toivoneetkaan. Sitten kapteeni meni kannelle ja puhui miehistölle:
"Hyvät miehet", sanoi hän, "meillä on ollut kuuma päivä ja kaikki ovat
väsyneitä ja huonolla tuulella. Pieni retki maihin ei vahingoita ketään
-- veneet ovat vielä vesillä. Te saatte ottaa laivaveneet ja mennä
maihin iltapäiväksi. Minä laukaisen kanuunan puolen tuntia ennen
auringonlaskua."
Minä luulen, että miesparat kuvittelivat saavansa kahlata aarteissa heti
kun pääsivät maihin, sillä tuossa tuokiossa kaikki ilmestyivät kannelle
ja kajahuttivat ilonhuudon, niin että kaukaisetkin kukkulat kaikuna
vastasivat ja linnut uudelleen pyrähtivät kirkuen lentoon.
Kapteeni oli liian viisas viivytelläkseen. Hän poistui heti ja jätti
retken Silverin järjestettäväksi. Ja parasta se luullakseni olikin. Jos
hän olisi jäänyt kannelle, ei hän olisi enää voinut edes teeskennellä
tietämättömyyttä. Asema oli päivän selvä. Silver oli kapteeni ja kauhean
kapinallinen miehistö hänellä olikin. Uskollisten miesten -- ja pian
sain olla todistajana siitä, että sellaisiakin vielä oli laivassamme --
täytyi olla perin typeriä, taikka oli ehkä asema oikeammin niin
ymmärrettävissä, että kaikkiin miehiin oli johtajien tyytymättömyys
tarttunut -- toisiin vain vähemmän, toisiin enemmän -- ja että
joitakuita, jotka yleensä olivat kunnon miehiä, ei saatu vietellyksi
eikä pakotetuksi pitemmälle. Voi kyllä olla laiska, mutta kokonaan
toista on anastaa laiva ja murhata joukko viattomia miehiä.
Lopulta oli osat kuitenkin saatu jaetuksi. Kuusi miestä jäi laivaan ja
muut kolmetoista, Silver niihin laskettuna, alkoivat laskeutua
venheisiin.
Silloin pisti päähäni ensimmäinen niistä mielettömistä ajatuksista,
jotka niin tuntuvasti auttoivat pelastumistamme. Jos Silver kerran jätti
laivaan kuusi miestä, niin oli selvää, etteivät meikäläiset kyenneet
anastamaan laivaa ja puolustamaan sitä; ja koska vain kuusi jäi sinne,
niin oli yhtä selvää, etteivät ystäväni juuri tarvinneet minun apuani.
Päähäni pisti lähteä maihin. Tuossa tuokiossa minä pujahdin lähimmän
veneen keulaan, ja samassa se jo läksi liikkeelle.
Ei kukaan kiinnittänyt minuun erityistä huomiota; etuairoa hoitava mies
vain virkkoi: "Sinäkö siellä olet, Jim? Paina pääsi alas." Mutta silloin
Silver toisesta venheestä loi minuun terävän katseen ja kysyi ankaralla
äänellä, olinko minä todellakin siellä. Siitä hetkestä saakka aloin
katua tekoani.
Miehet soutivat kilpaa rantaa kohti; mutta kun vene, jossa minä olin,
oli alun pitäen hyvän matkan edellä ja sitäpaitsi toisia kepeämpi, jätti
se muut kauas jälkeensä. Sen keula oli jo työntynyt rantapuiden sekaan
ja minä olin jo saanut kiinni muutamasta oksasta ja hypännyt rannalle
tiheimpään metsikköön, kun Silver ja muut olivat vielä satakunnan metrin
päässä rannikosta.
"Jim, Jim", kuulin hänen huutavan.
Mutta minä, kuten arvannette, en huudoista välittänyt, vaan hyppien ja
pujotteleutuen juoksin umpimähkään suoraan eteenpäin niin kauan kuin
jalat kannattivat.