Mitä kuulin omenatynnyrissä kykkiessäni.
"Ei, en minä", Silver puhui. "Flint oli kapteeni; minä olin aliperämies.
Samat tykit, jotka minulta veivät jalan, puhkaisivat Pew'ltä
kajuutanikkunat. Hän oli oikea oppinut tohtori, se joka jalkani
leikkasi, opiston ja kaikki käynyt -- vatsa täynnä latinaa ja muuta
hyvää; mutta hänet hirtettiin kuten koira ja jätettiin auringon
paistettavaksi, niinkuin kaikki muutkin Corso Castlessa. Ne olivat
Robertsin miehiä, ne, ja se tapahtui siksi, että he liian usein
muuttivat laivojensa nimiä. Miksi laiva on kastettu niin sinä anna sen
pysyä, sen minä sanon. Niin oli Cassandran laita, joka toi meidät kaikki
onnellisesti Malabarista, sen jälkeen kuin kaapparikapteeni England oli
silponut Intian varakuninkaan; niin oli vanhan _Walrusin_ laita, Flintin
entisen aluksen, jonka minä olen nähnyt yltäpäältä verestä punaisena ja
kultalastin painosta uppoamaisillaan."
"Ah!" huudahti laivamme nuorimman miehen ääni, selvästi vallan
ihastuneena, "hän se oli seuramme kukka, se Flint-vainaa."
"Davis oli miehien mies hänkin, kaikista kertomuksista päättäen", Silver
puhui. "Hänen kanssaan minä en ole purjehtinut; ensiksi olin Englandin
mukana ja sitten Flintin -- siinä minun vaiheeni. Ja nyt olen täällä
niin sanoakseni omaan laskuuni. Minä panin yhdeksänsataa puntaa
Englandin jälkeen varmaan talteen ja kaksi tuhatta Flintin. Onhan siinä
jotain tavallisen matruusin osaksi -- kaikki pankissa säästössä.
Nykyisin ei ansaita, säästöillä on elettävä, sen sanon. Missä ovat nyt
Englandin miehet? En tiedä. Missä Flintin? No niin, useimmat heistä ovat
tässä laivassa ja mielissään kun saavat hyvää ruokaa -- olivat
kerjäläisiä ennen, useat heistä ainakin. Ukko Pew, joka menetti näkönsä
ja saisi hävetä -- kulutti kaksitoistasataa puntaa vuodessa, aivan kuin
parlamentin lorditkin. Missä hän nyt on? No niin, nyt; hän on kuollut ja
kuopattu, mutta pari vuotta sitten, totta totisesti, mies näki nälkää.
Hän kerjäsi, hän varasti, katkoi kauloja ja sittenkin hän, hitto
vieköön, näki nälkää!"
"Mutta eihän siitä sitten ole paljon iloa", nuori mies virkkoi.
"Ei olekaan hulluille, siitä saa olla yhtä varma kuin mistä tahansa",
Silver huudahti. "Mutta kuulehan nyt; sinä olet nuori nulikka mieheksi,
mutta sinä olet ovela kuin kettu. Minä näin sen heti ensi silmäyksellä
ja minä puhun nyt sinulle kuin miehelle ainakin."
Te voitte kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin tuon kirotun
roiston imartelevan toista aivan sameilla sanoilla, joilla hän minuakin
oli imarrellut. Jos vain olisin voinut, niin olisin vaikka tappanut
hänet omenatynnyrin läpi. Hän jatkoi puhettaan vähääkään aavistamatta,
että häntä muutkin kuuntelivat.
"Kerron sinulle vähän onnenpojista. Heidän elämänsä ei ole kukkasilla
kulkemista, eikä hirsipuu ole mahdottomuus heidän osakseen, mutta
ruokaan ja juomaan nähden heillä on kissan päivät, ja kun matka on
lopussa, on heillä taskussa sadoittain kultakolikolta kuparin asemesta.
Useimmilta ne kuluvat rommiin ja iloiseen elämään, ja sitten taas
merelle vain paita päällä. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä
panen ansioni säästöön, osan sinne osan tänne, ja epäilysten
välttämiseksi en minnekään liian paljon. Vuotta viisikymmentä on minun
hartioillani, huomaa se; ja kun kerran pääsen kotia tältä matkalta, niin
silloin minä todenteolla rupean elämään herrasmiehenä. Jo onkin aika,
sanot. Kyllä onkin, mutta helppoa on elämäni tähänkin saakka ollut, en
ole kieltäynyt mistään, mitä vain on mieli tehnyt, ja mukavasti olen
maannut ja herkullisesti syönyt kaiken aikani, paitsi silloin kun olen
merellä ollut. Ja mistäkö aloin? Matruusista, kuten sinäkin!"
"Mutta entiset säästösi ovat menetetyt", toinen huomautti, "sillä ethän
enää tältä matkalta tultuasi uskalla näyttää naamaasi Bristolissa?"
"Ohoo, missäpä luulet rahojeni olleen?" Siivet kysäsi ivallisesti.
"Bristolin pankeissa ja muissa säilöissä", hänen toverinsa vastasi.
"Siellä olivatkin", kokki sanoi, "kun ankkurin nostimme. Mutta nyt ne
ovat kaikki oivan muijani hallussa. 'Tähystäjä' on myyty maineen
mantuineen ja naikkoseni on matkustanut minua vastaanottamaan. Voisin
mainita paikankin, sillä minä luotan sinuun, mutta se vain herättäisi
kateutta muissa miehissä."
"Luotatko sitten vaimoosi?" toinen kysäsi.
"Onnenpojat", kokki vastasi, "eivät yleensä paljon luota toisiinsa, ja
siinä he ovatkin oikeassa. Mutta minulla on omat tapani. Jos joku ei
pidä kieltään kantimissa, -- joku, joka minut tuntee, tarkoitan -- niin
hän ei sovi elämään samassa maailmassa John-vanhuksen kanssa. Moni
pelkäsi Pew'tä ja moni pelkäsi Flintiä; mutta itse Flintkin pelkäsi
minua. Hän oli kopea ja häntä pelättiin. Flintin miehistö oli hurjinta
joukkoa, mitä konsaan on laineilla keinunut; itse pirukin olisi pelännyt
lähteä merelle heidän kanssaan. Sanon nyt sinulle, että minä en itseäni
kehuskele, ja sinähän olet itse nähnyt miten toverillinen minä olen;
mutta silloin kun minä olin aliperämies, niin _lampaiksi_ ei voinut
nimittää Flintin merirosvoja. Niinpä niin, John-vanhuksen laivalla olet
turvassa."
"Nyt sanon sinulle", poika virkkoi, "että vasta sinun kanssasi
puheltuani on tämä matka minulle mieleen. Tuossa käteni vakuudeksi."
"Karski poika sinä olet totta totisesti ja sukkela älyämään", Silver
vastasi, puristaen kättä niin että tynnyri tärisi. "Enpä vielä ole
nähnyt komeampaa miestä onnenpojaksi."
Minä ymmärsin jo heidän puheensa tarkoituksen. "Onnenpojalla" he
selvästi tarkoittivat tavallista merirosvoa, ja kuulemani keskustelu oli
viimeinen kohtaus meille uskollisen miehen -- ehkä viimeisen koko
laivassa -- viettelemisessä. Mutta pian selvisi minulle tämä epävarma
seikka. Silver vihelsi lyhyeen ja kolmas mies kuului lähestyvän ja
liittyvän seuraan.
"Dick on meidän", Silver virkkoi.
"Tiesinhän sen", vastasi timperi Israel Handsin ääni. "Hän on viisas
poika, tämä Dick." Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäisi. "Mutta
kuulehan nyt, Barbecue! Kuinka kauan me oikeastaan tässä kierrämme kuin
kissa kuumaa vellivatia? Minä olen pian saanut kyllikseni kapteeni
Smollettista; hän on, hitto soikoon, jo tarpeeksi kiusannut minua. Minä
tahdon pistäytyä tuossa hytissä, minä. Minua haluttaa maistella heidän
säilykkeitään, viinejään ja muita herkkujaan."
"Israel", Silver virkkoi, "sinun pääsi ei ole parhaimpia, eikä ole
koskaan ollutkaan. Mutta kuulemaan sinä kyennet. Ainakin on korvillasi
kokoa tarpeeksi. Kuule siis, että sinun pitää pysyä keulassasi ja syödä
niukasti ja pitää pienempää suuta ja pysyä selvänä siksi kunnes minä
annan merkin, ymmärrätkö?"
"No, en pane vastaan, vai panenko?" alilaivuri murisi. "Minä vain kysyn
sitä että miten kauan? Sen minä tahdon tietää."
"Miten kauan! Tuhat tulimmaista!" Silver huudahti. "No niin, jos nyt
tahdot tietää että miten kauan, niin minä sen sanon sinulle. Niin kauan
kuin se vain on minun vallassani; nyt sen kuulit. Meillä on ensi luokan
merimies, kapteeni Smollett, ohjaamassa meidän puolestamme tätä
siunattua laivaa. Meillä on myös junkkari ja tohtori karttoineen ja
muineen -- vai tietäisinkö minä ehkä missä kartta on? Ette tekään tiedä,
myöntänette. No niin -- minun tarkoitukseni siis on, että tuo junkkari
ja tohtori etsivät aarteen käsiimme ja auttavat meitä kuljettamaan sen
laivaan. Sittenhän saamme nähdä. Jos vain teihin voisin luottaa, niin
antaisin kapteeni Smollettin ohjata meidät puolitiehen kotia, ennenkuin
iskisin."
"Mutta olemmehan me kaikki luullakseni merimiehiä", Dick huomautti.
"Me olemme kaikki matruuseja, tarkoitat kai", Silver ivaten vastasi. "Me
voimme ohjata määrättyyn suuntaan, mutta kuka määrää suunnan? Siinäpä
juuri teille kaikille, herraseni, tie nousee pystyyn. Jos minä voisin
tehdä niin kuin tahtoisin, niin antaisin kapteeni Smollettin viedä
meidät ainakin takaisin pasaadituuliin. Silloin meidän ei tarvitsisi
pelätä noita kirotuita virheitä laskuissa eikä muita erehdyksiä. Mutta
minä tiedän, mitä maata te olette. Minä aion tehdä heistä selvän saaren
luona heti kun aarre on laivassa, vaikkei se olekaan mieleeni. Mutta te
ette ole tyytyväisiä, ellette saa juoda itseänne humalaan. Hyi hitto,
oikein sydäntä etoo moisten lurjusten kanssa purjehtiessa!"
"No, no, älähän toki, John", Israel tokaisi. "Eihän tässä kukaan väitä
vastaan."
"Ei vain! Ikään kuin minä en olisi nähnyt monen monta laivaa kiinni
kaapattuna ja monen monta reipasta poikaa ripustettuna kuivamaan Lontoon
oikeuspihassa", Silver huudahti; "ja kaikki vain tuon ikuisen
hätiköimisen vuoksi. Tahdotteko kuulla mitä sanon? Minä olen nähnyt
merellä yhtä ja toista. Jos te vain kykenisitte kurssin määräämään ja
oikein luovimaan, niin te ajelisitte vaunuissa. Mutta ei teistä ole
sellaiseen. Minä tunnen teidät. Te ajattelette vain huomista
rommilasianne ja menette iltiksenne hirteen."
"Kaikille on tunnettua, että sinulla on saarnalahjoja", Israel virkkoi.
"Mutta oli niitä muitakin, jotka osasivat ohjata laivaa yhtä hyvin kuin
sinäkin, ja he laskivat leikkiä mielellään. Eivät he olleet niin kopeita
ja saitoja, vaan elivät iloisesti kuten iloiset toverit konsanaan."
"Vai niin!" Silver virkkoi. "Ja mihin he nyt ovat päätyneet. Pew oli
sitä maata ja hän kuoli kerjäläisenä. Flint myöskin ja kuoli rommiin
Savannassa. Iloisia kavereita he toden totta olivat, mutta missä he nyt
ovat, kysyn vain!"
"Mutta kun sitten iskemme, niin mitä heille teemme?" Dick kysyi.
"Kas, siinä on minun mieheni!" kokki huudahti ihastuneena. "Tuo kuuluu
asialliselta. No niin, mitäs te tuumitte? Jättääkö heidät rannalle,
kuten neekerikarkurit? Niin olisi England tehnyt. Taikka pistää heidät
kuoliaiksi kuin siat? Se olisi Flintin tai Billy Bonesin tapaista."
"Billy oli sitä maata", Israel sanoi. "'Kuolleet eivät pure', hän tapasi
sanoa. Hän on nyt itse kuollut ja tietää sen asian parhaiten; mutta jos
arkailematonta miestä konsanaan on satamaan purjehtinut, niin se oli
Billy."
"Siinä sinä olet oikeassa", Silver puhui, "altis ja arkailematon. Mutta
huomatkaa: minä olen rauhallinen mies -- aivankuin oikea herrasmies,
sanotte te; mutta nyt on tosi edessä. Velvollisuudesta ei pääse
mihinkään, miehet. Minä äänestän kuolemaa. Kun minä istun parlamentissa
ja ajelen vaunuissani, niin ei minulle ole mieleen, että nuo hirtehiset
tuolla kajuutassa palaavat kotia kutsumatta kuin piru rukouksiin. Minä
sanon, että odottakaa; mutta kun hetki lyö, niin lyökää tekin."
"John", huudahti timperi, "sinussa on miestä!"
"Säästä sanasi, Israel, siksi kunnes olet nähnyt", Silver virkkoi.
"Mutta yhtä minä vaadin -- minä vaadin Trelawneyn osalleni. Näillä
kämmenilläni minä nujerran hänen niskansa nurin. Dick", hän lisäsi
puheensa keskeyttäen, "olepa nyt oikein kiltti ja ongi minulle omena
huulilleni kostukkeeksi."
Te käsittänette äärettömän pelästykseni. Minä olisin hypännyt ylös ja
juossut henkeni edestä, jos minulla olisi siihen ollut voimia; mutta
vereni jähmettyi ja jäseneni lamautuivat. Kuulin Dickin hankkiutuvan,
nousemaan, mutta sitten joku hänet esti ja Handsin ääni huudahti:
"Kaikkea vielä! Mitä sinä tuosta astiasta imeksit, John. Lasi rommia
maistuisi toiselta!"
"Dick", virkkoi Silver, "minä luotan sinuun. Minulla on siellä kupponen
astian päällä. Tässä on avain, täytä tuoppi ja tuo tänne."
Niin kauhuissani kuin olinkin, en voinut olla ajattelematta, että tässä
nyt oli selitys siihen, mistä Arrow oli saanut ne väkevät juomat, jotka
hänet veivät turmioon. Dick viipyi vain hetkisen asiallaan, ja hänen
poissa ollessaan Israel supatti Silverin korvaan. Vain pari sanaa sain
kuulluksi, mutta niistäkin sain tärkeitä tietoja; sillä paitsi muita
samaan asiaan viittaavia katkelmia, minä kuulin seuraavan lauseen
kokonaisuudessaan: "El ainoakaan heistä enää liity meihin." Laivassa oli
siis vielä uskollisiakin miehiä.
Dickin palattua kallisti kukin vuorostaan pikaria ja joi kuka minkin
onneksi.
Samassa jokin valon kajastus valahti tynnyriin ja ylös katsahtaessani
näin kuun nousseen ja valaisevan mesaanin huippua ja leikkivän
keulapurjeen köysillä. Melkein samassa silmänräpäyksessä vahti
tähystyspaikaltaan huusi: "Hoi, miehet, maa näkyvissä!"