Matka.
Koko sen yön olimme kovassa puuhassa saadaksemme tavarat paikoillensa,
ja junkkarin ystäviä, Blandly muiden mukana, käveli venelastittain
toitottamassa hänelle onnellista matkaa. "Amiraali Benbow'ssa" ei
minulla ainoanakaan yönä ollut puoliakaan tästä puuhasta ja minä olin
lopen väsynyt, kun puosu vähän ennen päivännousua puhalsi pilliinsä ja
miehistö alkoi kerääntyä ankkurikiertimen ympärille. Vaikka olisin ollut
vielä väsyneempi, niin en sittenkään olisi poistunut kannelta; kaikki
oli minulle niin uutta ja ihmeellistä -- lyhyet komentosanat, kimakat
pillinpuhallukset, miesten kiireiset puuhat laivalyhtyjen tuikkivassa
valossa.
"Kuule, Barbecue [kokin hyväilynimi -- porsaspaisti], viritäppä nyt joku
kaneetti", joku joukosta ehdotti.
"Se entinen", toinen lisäsi.
"Oikein miehet", virkkoi Pitkä John, joka kainalosauvaansa nojaten
seisoi lähistöllä. Samassa hän aloitti tuon minulle niin tutun laulun:
"Viistoista miestä arkulla vainaan --"
Ja koko miehistö yhtyi sitten säkeeseen:
"Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
Kolmannella tavulla he olkansa takaa lykkäsivät kierrinvipua eteenpäin.
Hetken jännittäväisyydestä huolimatta palautti laulu "Amiraali Benbow'n"
mieleeni, ja minusta tuntui kuin olisi kapteeninkin ääni kuorossa
kuulunut. Mutta pian oli ankkuri irti, pian se vettä valuen riippui
aluksen keulassa, purjeet alkoivat vetää, ja maa kummallakin puolen
rupesi liikkumaan ohitsemme. Ennenkuin jouduin kojuuni, tuntikauden
nukkuakseni, oli _Hispaniola_ jo aloittanut matkansa aarteiden saareen.
En aio kuvata matkaamme yksityiskohdittain. Se oli sangen suotuisa.
Laiva osoittautui olevansa hyvä purjehtija, miehistö oli kyvykästä väkeä
ja kapteeni perin taitava. Mutta ennenkuin pääsimme Aarresaaren
korkeusasteelle, sattui pari tapausta, jotka ovat tarpeen tietää. Arrow,
mainitakseni hänet ensiksi, osoittautui olevansa paljon kehnompi kuin
kapteeni oli aavistanutkaan. Hänellä ei ollut ollenkaan vaikutusvaltaa
miehistöön ja miehet käyttäytyivät häntä kohtaan miten vain hyväksi
näkivät. Mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut pahin juttu. Päivän parin
perästä hän näet rupesi näyttäytymään kannella silmät sameina, posket
punoittavina puheessaan sammaltaen ja muutenkin selvästi juopuneena.
Monesti hänet käskettiin kojuunsa häpeämään. Toisinaan hän
kompastellessaan loukkasi itsensä, toisinaan hän makasi päiväkauden
riippumatossaan porrashuoneen toisella puolen, toisinaan hän taas
saattoi olla päivän tai parikin selvänä ja toimittaa tehtäviään.
Me emme kyenneet saamaan selville, mistä hän väkeviä sai. Se oli laivan
salaisuus. Vaikka kuinka olisimme häntä vartioineet, niin
selviämättömäksi salaisuus yhtäkaikki jäi. Ja kun häneltä sitä suoraan
kysyimme, niin hän vain nauroi, jos oli juovuksissa, ja selvänä hän taas
kivenkovaan kielsi juoneensa mitään muuta kuin vettä.
Hän ei ollut vain hyödytön perämiehenä ja miehistölle huonona
esimerkkinä, vaan sen lisäksi oli päivän selvää, että hän sitä menoa
pian tappaisi itsensä. Siksipä ei kukaan sanottavasti hämmästynyt eikä
murehtinutkaan, kun muutamana pimeänä yönä kovassa merenkäynnissä hän
hävisi tietämättömiin.
"Mereen meni!" kapteeni virkkoi. "No niin, pääsimmepähän panemasta häntä
rautoihin."
Mutta nyt olimme ilman perämiestä, ja joku miehistöstä täytyi
luonnollisesti koroittaa siihen arvoon. Puosu, Job Andersson, oli siihen
lähin mies ja tavallaan hän palvelikin perämiehenä, vaikka toisella
arvonimellä. Trelawney oli ollut merellä ja hänen taituruutensa oli
suurena apuna, sillä usein hän kauniilla ilmalla hoiti vahtivuoron.
Timperi, Israel Hands, oli myös varovainen, valpas ja kokenut merikarhu,
jolle hätätilassa olisi voinut uskoa minkä toimen tahansa.
Hän oli Pitkän Johnin erikoisessa suosiossa, ja hänen nimensä
mainitseminen johtaa minut puhumaan laivakokista, Barbecuesta, joksi
miehet häntä nimittivät.
Laivalla hän kantoi sauvaansa hihnassa kaulassaan, jotta hänellä olisi
kädet mahdollisimman vapaat. Oli vallan ihmeellistä katsella, miten hän
asetti sauvansa toisen pään väliseinää vasten ja siihen nojautuen ja
laivan liikkeiden mukaan keinuen puuhaili keittohommissaan aivan kuin
olisi seisonut keittiössään kovalla maakamaralla. Vielä ihmeellisempää
oli nähdä hänen mitä rajuimmassa säässä kuljeskelevan kannella.
Aukeimmille paikoille oli hänen avukseen pingoitettu köysiä, joita
nimitettiin Pitkän Johnin korvarenkaiksi. Hän liikkui paikasta toiseen
milloin sauvaansa käyttäen, milloin taas vetäen sitä hihnasta sivullaan,
aivan yhtä nopeasti kuin toinen käveli. Jotkut miehistä, jotka olivat
ennen olleet merellä hänen kanssaan, valittelivat kuitenkin hänen
nykyistä saamattomuuttaan.
"Hän ei ole mikään tavallinen mies, tuo Barbecue", virkkoi timperi
minulle. "Hän on nuorena käynyt paljon koulua, ja hän osaa puhua kuin
kirjasta, kun sille päälle sattuu; ja urhea sitten -- leijona ei ole
mitään Pitkän Johnin rinnalla! Olen nähnyt hänen ottelevan neljää
vastaan ja lyövän heidän kallonsa mäsäksi -- ja aseettomana."
Koko miehistö piti häntä arvossa, vieläpä tottelikin häntä. Hänellä oli
tapana puhutella jokaista ja tehdä kullekin joku erikoinen palvelus.
Minulle hän oli aina ystävällinen ja piti minua mielellään keittiössä,
joka hänellä oli kiiltävän puhtaana; kattilat riippuivat kiilloitettuina
koukuissaan ja papukaija häkissään eräässä nurkassa. "Tule tänne,
Hawkins", hän tapasi sanoa; "tule hiukan pakisemaan Johnin kanssa. Ei
kukaan ole niin tervetullut kuin sinä, poikaseni. Paina puuta ja kuule
uutisia. Tässä kapteeni Flint -- minä nimitän papukaijaani kapteeni
Flintiksi, tuon kuuluisan merirosvon mukaan -- tässä kapteeni Flint
juuri ennusti onnea matkallemme. Etkös ennustanutkaan kapteeni?"
Ja papukaija rupesi syytämään suustaan uskomattoman nopeasti: "paljon
rahaa -- paljon rahaa -- paljon rahaa!" kunnes John heitti nenäliinan
häkin päälle.
"Tuo lintu voi olla pari sataa vuotta vanha, Hawkins -- enimmäkseen ne
elävät ikuisesti; ja jos ken on nähnyt enemmän pahuutta, niin täytyy sen
olla itse piru. Se on purjehtinut Englandin mukana, tuon suuren
merirosvo-kapteeni Englandin mukana. Se on ollut Madagaskarissa,
Malabarissa ja Surinamissa ja Providencessa ja Portobellossa. Se oli
mukana onkimassa niitä haaksirikkoutuneita panssarilaivoja
merenpohjasta. Siellä se oppi tuon 'paljon rahaa'. Eikä ihmekään --
kolmesataaviisikymmentätuhatta puntaa, Hawkins! Se oli mukana, kun
Intian varakuningas tuotiin laivaan Goasta; ja päältäpäin luulisi sitä
kuitenkin vielä poikaseksi. Mutta sinä olet haistanut ruutia -- vai
mitä, kapteeni?"
"Valmis lähtemään", kirkui papukaija.
"Soma kapine tämä", kokki tapasi sanoa, antaen linnulle sokeripalan
taskustaan. Papukaija silloin tavallisesti rupesi pureksimaan häkkinsä
reunuspuita ja hurjasti kiroilemaan, aivan kuin todellakin olisi ollut
pahuutta täynnä. "Siinä näet", John tavallisesti lisäsi, "et voi
koskettaa tervaa tahraamatta itseäsi, poikaseni. Tämä minun viaton
lintuni tässä kiroilee kuin pahin pakana, itse siitä mitään tietämättä.
Se kiroilisi yhtä hurjasti pappiakin puhutellessaan." Tässä John omaan
tapaansa nosti käden niin juhlallisesti, että minä luulin häntä
ihmisistä parhaimmaksi.
Junkkarin ja kapteeni Smollettin välit olivat edelleen yhtä kylmät.
Junkkari ei ajatellut asiaa sen enempää; hän halveksi kapteenia.
Kapteeni puolestaan ei avannut suutaan muuten kuin puhuteltaessa, ja
silloinkin hän vastasi terävästi ja kuivakiskoisesti, ainoatakaan liikaa
sanaa tuhlaamatta. Hän myönsi, jos häneltä asiaa tarkemmin
tiedusteltiin, että oli ehkä erehtynyt miehistön suhteen, että muutamat
siitä olivat niin käteviä kuin hän konsaan voi toivoa, ja että kaikki
olivat käyttäytyneet nuhteettomasti. Laivaan hän oli vallan ihastunut.
"Se nousee asteen likemmäksi tuuleen kuin mitä mies voi omalta
vaimoltaankaan vaatia; mutta", hän tavallisesti lisäsi, "me emme ole
vielä kotona ja minua tämä matka ei vain miellytä."
Silloin junkkari tavallisesti pyörähti kantapäillään ja läksi nenä
pystyssä kävelemään edestakaisin kannella.
"Hiukkasenkaan enemmän vielä tuolta mieheltä", hän tapasi sanoa, "niin
minä räjähdän."
Muutamaan toviin me saimme kokea rajua ilmaa, mutta silloin _Hispaniola_
vain sai näyttää hyviä puoliaan. Jok'ainoa mies näytti tyytyväiseltä, ja
liian vaikeata heitä olisikin ollut tyydyttää, ellei niin olisi asian
laita ollut, sillä luullakseni ei Noakin ajoista asti oltu
laivamiehistöä niin hemmoiteltu kuin heitä. Kahdet ryypyt jaettiin
pienimmästäkin aiheesta, merkkipäivinä -- esimerkiksi jos junkkari
sattui kuulemaan, että oli jonkun miehen syntymäpäivä -- valmistettiin
erityiset herkkuruoat, ja tynnyri omenoita oli aina välikannella
jokaisen herkkusuun käytettävänä.
"En ole koskaan kuullut, että sellainen olisi hyväksi", virkkoi kapteeni
tohtori Liveseylle. "Kun hemmoittelet ärtyneitä matruuseja, niin saat
piruja laivaasi. Se on minun uskoni."
Mutta omenatynnyri oli hyväksi, kuten saatte kuulla. Sillä ilman sitä me
emme olisi saaneet minkäänlaista varoitusta, ja olisimme ehkä kaikki
saaneet surmamme salakavalalla tavalla.
Näin se tapahtui.
Me olimme käyttäneet hyväksemme pasaadituulia saadaksemme suoran kurssin
sitä saarta kohti, jonne pyrimme -- minä en ole oikeutettu tässä
puhumaan tämän selvemmin -- ja nyt me laskimme suoraan sitä kohti pitäen
yöt päivät tarkkaa tähystystä. Tarkimpien laskujen mukaan meillä piti
olla vain noin päivänmatka jälellä, ja sinä yönä tai viimeistään
seuraavana aamupäivänä meidän piti saada Aarresaari näkyviin. Suuntamme
oli etelä-lounainen, tuuli tasainen ja merenkäynti vähäinen.
_Hispaniola_ keinui tyynesti, tuon tuostakin pärskäyttäen keulapuulleen
vaahtoa laineista. Kaikki purjeet vetivät; jokainen mies oli mitä
hilpeimmällä mielellä, kun nyt olimme niin lähellä seikkailuretkemme
ensimmäisen osan loppua.
Tuona iltana, kohta auringon laskettua, kun olin töistäni päässyt ja
menossa makuulle, pisti päähäni, että omena maistuisi hyvälle. Minä
juoksin kannelle. Vahti oli äärimmäisessä keulassa maata tähystämässä.
Peränpitäjä piti silmällä purjeita ja hiljakseen aikansa kuluksi
vihelteli. Tämä olikin ainoa kuultava ääni, lukuunottamatta veden
sohinaa keulassa ja sivuilla.
Minä kömmin koko mies omenatynnyriin ja huomasin että vain jokunen omena
oli enää jälellä. Mutta kun parhaillaan istuin siellä pimeässä ja
laineiden loiskinassa ja laivan tuudittavasta keinunnasta joko vaivuin
tai olin vaipumaisillani uneen, niin joku painava mies istuutui
raskaasti aivan tynnyrin viereen. Tynnyri rutisi, kun hän nojasi
hartiansa sitä vasten, ja minä olin juuri ulos hyppäämäisilläni, kun
mies alkoi puhua. Se oli Silverin ääni -- ja muutamat lauseet kuultuani
minä en olisi mistään hinnasta näyttäytynyt, vaan makasin aloillani
vavisten ja kuunnellen hurjan pelon ja uteliaisuuden valtaamana; sillä
näistä muutamista lauseista minä käsitin, että kaikkien uskollisten
miesten henki riippui yksistään minusta.