"Tähystäjässä."
Suurusteltuani junkkari antoi minulle John Silverille "Tähystäjään"
osoitetun kirjelipun ja selitti, että minä helposti löytäisin talon, kun
vain kulkisin tokkia pitkin ja silmäilisin pientä kapakkaa, jonka
kilpenä oli suuri messinkinen kaukoputki. Minä läksin asialleni aivan
haltioissani siitä, että sain täten tilaisuuden nähdä vielä enemmän
laivoja ja merimiehiä, ja pujotteleuduin eteenpäin suurten ihmisparvien
ja kuormavankkurien ja tavarakääryjen välitse, sillä tokissa oli nyt
touhu ylimmillään. Viimein löysin tarkoitetun talon.
Se olikin sangen miellyttävä seurustelupaikka. Kilpi oli äsken maalattu,
ikkunoissa oli sievät punaiset verhot, lattialle oli ripoteltu puhdasta
hietaa. Kummallakin puolen kulki kadut ja molemmille antoivat avonaiset
ovet, joista selvään näki matalaan, avaraan huoneeseen, vaikka tupakan
savu sen täyttikin sakeana pilvenä.
Vieraat olivat enimmäkseen merimiehiä ja niin äänekkäitä, että minä
hetkisen epäröin ovella, ennenkuin uskalsin astua sisään.
Siinä odotellessani tuli sivuhuoneesta mies, jonka heti ensi
silmäyksellä arvasin Pitkäksi Johniksi. Hänen vasen jalkansa oli melkein
lonkasta poikki, ja vasenta kainaloansa hän tuki sauvaan, jota hän
käytteli tavattoman ketterästi, hypellen sen avulla paikasta toiseen
kuin mikäkin lintu. Hän oli hyvin kookas ja vankka, naama leveä kuin
kinkun kylki -- sileä ja kalvakka, mutta älykäs ja myhäilevä. Hän
näyttikin olevan mitä parhaimmalla tuulella, vihelteli pöytien välitse
liikkuessaan, ja mieluisimmille vierailleen hänellä oli joku leikkisä
sana tai taputus olkapäälle varattuna.
Sanoakseni nyt teille totuuden olin jo silloin, kun junkkari Trelawney
kirjeessään mainitsi pitkästä Johnista, ruvennut pelkäämään, että hän
kukaties olisi sama yksijalkainen merenkävijä, jota vanhassa
"Benbow'ssa" olin niin kauan odotellut. Mutta heti kun ravintolassa
miehen näin, minä muutin mieltäni. Olin nähnyt kapteenin ja Mustan
Koiran ja sokean Pew'n ja luulin tietäväni, minkälaisilta merirosvot
näyttivät -- aivan toisenlaisia heidän piti mielestäni olla kuin tämä
siisti ja iloinen ravintoloitsija.
Minä rohkaisin heti mieleni, astuin sisään ja menin suoraan miehen luo,
joka sauvaansa nojaten puheli muutaman vieraansa kanssa.
"Hra Silver, sir?" kysyin, ojentaen kirjelippua.
"Aivan oikein, poikaseni", vastasi hän, "se on kun onkin nimeni. Kukapa
sinä sitten?" Samassa hän, junkkarin kirjelmän huomatessaan, näytti
aivan kuin säpsähtävän.
"Ahaa!" huudahti hän äänekkäästi ja ojensi minulle kätensä, "jo
ymmärrän. Sinä olet meidän uusi laivapoikamme; hauskaa tutustua."
Ja hän puristi käteni suureen, tukevaan kouraansa.
Samassa muuan kauempana istunut vieras äkkiä nousi ja kiiruhti ovelle.
Se olikin lähellä, ja tuossa tuokiossa hän hävisi kadulle. Mutta tuo
kiire oli kiinnittänyt häneen huomioni, ja minä tunsin hänet ensi
silmäyksellä. Hän oli sama talinaamainen mies, jolta oli kaksi sormea
poikki, ja joka ensimmäisenä oli ilmestynyt "Amiraali Benbow'hin."
"Ahaa!" minä huudahdin, "ottakaa tuo kiinni! Se on Musta Koira!"
"Viisi siitä ken hän on", Silver huudahti, "mutta hän ei ole maksanut
laskuaan. Harry, ota hänet kiinni!"
Muuan oven luona istuvista hyökkäsi pakenevan perään.
"Olipa hän vaikka Amiraali Hawke, niin laskunsa hänen maksaa täytyy",
Silver huudahti, ja päästäen sitten irti käteni hän kysäsi: "Miksi häntä
sanoitkaan? Musta mikä?"
"Koira, sir", vastasin. "Eikö hra Trelawney ole teille kertonut
merirosvoista? Hän oli yksi niistä?"
"Vai niin!" Silver huudahti. "Minun huoneessani! Ben, juokse pian Harryn
avuksi. Oliko hän siis niitä roikaleita? Morgan, sinäkö hänen seurassaan
olit? Tänne mies!"
Mies, jota hän Morganiksi nimitti -- vanha, harmaahapsinen,
ruskeanaamainen merikarhu -- totteli nolona käskyä, pyöritellen mälliä
poskessaan.
"Kuules nyt, Morgan", Pitkä John hyvin ankarasti saneli, "ethän sinä
koskaan ennen ollut nähnyt tuota Mustaa -- Mustaa Koiraa, vai oletko,
hä?"
"En koskaan, sir", Morgan vastasi kunniaa tehden.
"Etkä tiennyt hänen nimeänsä, vai?"
"En, sir."
"Tuhat tulimmaista, Morgan, kiitä sitten onneasi!" isäntä huudahti. "Jos
sinä olisit ollut osallisena johonkin sellaiseen, niin totta totisesti
et toista kertaa olisi jalallasi talooni astunut. Mitä hän puhui
sinulle?"
"En oikein muista, sir", Morgan vastasi.
"Pääkö sinulla on hartioillasi, vaiko tuuskoppa?" Pitkä John tiuskasi.
"Vai et oikein muista! Ehkä sinä et oikein tiennyt, kenen kanssa
puhelit, hä? Kas niin, mitä hän juorusi -- matkoista, kapteeneista,
laivoista, hä? Suu puhtaaksi! Mitä hän sanoi?"
"Me puhelimme kurittamisesta, sir", Morgan vastasi.
"Kurittamisesta? Vai kurittamisesta! Mieluinen puheenaihe, totta
tosiaan! Mene paikoillesi, moukka."
Kun Morgan oli astella nytkytellyt entiselle paikalleen, kuiskasi Silver
minulle hyvin tutunomaisesti, aivan kuin mielistellen:
"Hän on perin rehti mies, tuo Tom Morgan -- älyä vain ei ole liiaksi. --
Niin, se Musta Koira!" jatkoi hän sitten kovaan ääneen. "Se nimi on
minulle aivan outo, kerrassaan outo. Mutta sittenkin minä vähän kuin
muistelen, että minä olen -- niin olenhan minä nähnyt sen roiston. Hän
on käynyt täällä, nyt muistankin, erään sokean kerjäläisen seurassa."
"Oikein muistatte, aivan varmaan", sanoin minä. "Minä tunnen senkin
miehen. Hänen nimensä oli Pew."
"Niin olikin!" Silver huudahti aivan haltioissaan. "Pew! Se oli hänen
nimensä ihka varmaan. Roiston perikuvalta näytti! Jos nyt saamme kiinni
tuon Mustan Koiran, niin kapteeni Trelawney saa kuulla uutisia! Ben on
hyvä juoksija, harvat merimiehet hänet juoksussa voittavat. Tuhat
tulimmaista, hänen pitäisi saada mies kiinni, vaikka kintut katkeis! Vai
puhui se kurittamisesta! _Minä_ hänet kuritan!"
Näin puhuessaan hän koko ajan hyppeli sauvansa varassa lattialla, löi
kämmenensä pöytään ja näytteli niin luonnollisesti vihastunutta, että
Old Baileyn tuomari ja Bow Streetin salapoliisikin olisi häntä uskonut.
Vanhat epäluuloni olivat heränneet eloon, tavatessani Mustan Koiran
"Tähystäjässä", ja minä pidin kokkia tarkasti silmällä. Mutta hän oli
minulle liian ovela, ja kun miehet hengästyneinä palasivat ja kertoivat,
että he olivat väkijoukossa häipyneet karkurin jäliltä ja että heitä oli
epäilty varkaiksi, niin minä olin valmis vaikka vannomaan, että Pitkä
John Silver oli viaton.
"Kas niin, Hawkins", virkkoi hän, "nyt minä olen kauniisti kiikissä.
Mitä nyt kapteeni Trelawney ajattelee, Tuo kirottu hollantilainen istui
minun omassa huoneessani ja joi minun rommiani! Sinä tulet ja sanot
minulle totuuden vasten naamaa, ja minä sallin hänen näyttää meille
kaikille köyden päätä aivan nenäni edessä! Kuule, Hawkins, sinun täytyy
puolustaa minua kapteenin edessä. Sinä olet vain poikanen, mutta nokkela
poikanen. Näin sen jo sisään astuessasi. Sanos nyt mitä minä, puujalalla
kompuroiva, olisin voinut tehdä? Siihen aikaan kun olin yliperämies,
minä olisin hypännyt hänen rinnalleen, ottanut hänet näiden kahden
kämmenen väliin ja höyhentänyt, höyhentänyt niin että -- mutta nyt --"
Samassa hän vaikeni ja hänen leukansa vaipui alaspäin aivan kuin olisi
hänelle jotain mieleen juolahtanut.
"Maksu?" hän huudahti. "Kolme annosta rommia! totta totisesti, kautta
puukoipeni, enkö aivan unhottanutkin maksuani!"
Ja heittäytyen penkille hän herkesi nauramaan niin että kyyneleet
silmissä kiilsivät. Minuunkin tarttui hänen iloisuutensa ja me nauroimme
kilpaa, niin että huone kaikuna vastasi.
"Olenpa minä oikea vanha merikoira", hän viimein puhui poskiaan
kuivaillen. "Sinä ja minä sopisimme erinomaisen hyvin yhteen, Hawkins,
sillä varmaan minua luultaisiin laivapojaksi. Mutta nyt,
valmistautukaamme matkalle. Tämä ei käy päinsä. Velvollisuus on
velvollisuus, miehet. Minä panen päähäni vanhan höyhenniekka-hattuni ja
tulen kerallasi kapteeni Trelawneyn luo antamaan tästä asiasta
selityksen. Muista näet, nuori Hawkins, että asia on vakava, etkä sinä
enkä minä pääse siitä, luullakseni, kunnialla. Ei kumpikaan meistä ollut
kylliksi nokkela. Mutta tuhat tulimmaista, miten sukkelasti minä sentään
pääsin rahoistani!"
Hän rupesi uudelleen nauramaan ja niin sydämellisesti, että vaikka
minusta tuossa ei ollutkaan mitään sukkelaa, niin yhdyin vastoin
tahtoanikin hänen iloonsa.
Lyhyellä taipaleellamme pitkin laivarantaa hän oli mitä hauskin
seuratoveri, sillä hän kertoili minulle kaikista laivoista, joiden ohi
kuljimme, niiden taklauksesta, kantavuudesta ja kansallisuudesta,
selitteli töitä, joita kullakin tehtiin -- miten muuan purki, toinen
lastasi ja kolmas valmistautui lähtemään merelle. Tuon tuostakin hän
kertoi minulle pieniä juttuja laivoista ja miehistä tai toisteli jotakin
erikoista meritermiä kunnes opin sen perinpohjin. Minä aloin ymmärtää,
että hän oli mitä parhain matruusi.
Kun saavuimme ravintolaan, istuivat tohtori Livesey ja junkkari yhdessä
lopettelemassa olutnelikkoa ja käristettyjä voileipiä, jotka he olivat
tilanneet ennenkuin lähtisivät kuunariaan tarkastamaan.
Pitkä John kertoi tapahtuman sangen lennokkaasti ja tarkalleen
totuudenmukaisesti. "Niinhän se oli vai mitä, Hawkins?" kysäsi hän vähän
väliä, ja minä en voinut muuta kuin vahvistaa hänen sanansa tosiksi.
Molemmat herrat valittivat, että Musta Koira oli päässyt pakoon; mutta
kaikki me olimme yksimielisiä siitä, että asialle ei enää mitään
mahtanut, ja saatuaan osakseen muutamia tunnustuksen sanoja Pitkä John
tarttui kainalosauvaansa ja poistui.
"Kaikki miehet laivalle kello neljäksi iltapäivällä", huusi junkkari
hänen jälkeensä.
"Ymmärrän, herra", vastasi kokki käytävästä.
"Tiedätkös mitä, junkkari", virkkoi tohtori Livesey, "minä en yleensä
luota paljon keksintöihisi; mutta sen minä sanon, että John Silver
miellyttää minua."
"Se mies on oikea onnen löytö", vakuutti junkkari.
"Jim saa kai tulla kerallamme laivaan, vai mitä?"
"Tietysti", junkkari vastasi. "Ota hattusi, Hawkins, niin lähdemme
katselemaan laivaa."