Minä matkustan Bristoliin.
Kului kauemmin kuin junkkari luuli, ennenkuin olimme valmiit lähtemään
merelle; ja meidän alkuperäistä suunnitelmaamme ei voitu toteuttaa -- ei
edes tohtori Liveseyn aikomusta pitää minut aina seurassaan -- niinkuin
olimme edellyttäneet. Tohtorin täytyi matkustaa Lontooseen hoitamaan
erään lääkärin virkaa; junkkarilla oli paljon puuhaa Bristolissa ja minä
taas asustin vanhan Redruthin, metsänvartijan, turvissa kartanossa. Olin
kuin vanki, mutta mieli täynnä meriunelmia ja mitä viehättävimpiä
kuvitteluja ihmeellisistä saarista ja seikkailuista. Minä mietiskelin
tunnittain karttaa, jonka kaikki yksityiskohdat tarkkaan muistin.
Istuessani talonhoitajan huoneessa takkavalkean ääressä minä kuvittelin
lähestyväni saarta jos miltä suunnalta, tutkin jokaisen kapanalan sen
pinnasta, kapusin lukemattomat kerrat sille korkealle kummulle, jota he
"Tähystäjäksi" nimittivät, ja nautin mitä ihmeellisimmistä ja
vaihtelevimmista näköaloista, jotka sen huipulta eteeni aukenivat.
Toisinaan saari oli sakeanaan villejä, joiden kanssa taistelimme,
toisinaan taas vaarallisia eläimiä, jotka meitä hätyyttelivät; mutta
kuitenkaan ei kuvitteluissani minulle tapahtunut mitään niin tavatonta
ja traagillista kuin sittemmin todellisuudessa.
Näin vierivät viikot, kunnes eräänä kauniina päivänä saapui tohtori
Liveseylle osoitettu kirje, jonka osoitteeseen oli lisätty: "Jos hän ei
ole kotona, avatkoon tämän Tom Redruth tai nuori Hawkins." Ohjetta
seuraten luimme -- tai oikeammin minä luin, sillä metsänvartija ei
oikein saanut selvää muusta kuin painetusta sanasta -- seuraavat tärkeät
tiedonannot:
"Vanhan Ankkurin ravintola, Bristol, 1 p. maalisk. 17--.
"Veli Livesey!
"Kun en tiedä, oletko kartanossa vai yhä Lontoossa, lähetän tämän
kirjeen yhtäläisenä kumpaankin paikkaan.
"Laiva on ostettu ja varustettu. Se on ankkurissa valmiina
lähtemään merelle. Soreampaa kuunaria et ole koskaan nähnyt --
lapsikin sillä purjehtisi -- kahden sadan tonnin alus, nimi
_Hispaniola_.
"Sain sen vanhan ystäväni Blandlyn avulla, joka on osoittautunut
olevansa kaikessa mitä ihmeteltävin mies. Tuo verraton mies aivan
orjana raatoi minua auttaakseen, ja samoin, voin lisätä, kaikki
muutkin Bristolissa tekivät heti kun saivat vihiä matkamme
päämäärästä -- aarteesta, tarkoitan."
"Redruth", virkoin, keskeyttäen kirjeen lukemisen, tämä ei ole
tohtori Liveseyn mieleen. Junkkari ei ole sittenkään voinut olla
puhumatta -- -- --."
"Kaikkea vielä, kenellepä siihen parempi oikeus olisi?" murahti
metsänvartija. "Junkkariko ei saisi tohtori Liveseylle puhua mitä
tahtoo, hä?"
Vastaus tukki minulta suun ja minä luin edelleen:
"Blandly itse keksi _Hispaniolan_ ja sai sen ihmeellisen älykkäällä
tavalla aivan pilahinnasta. Bristolissa on joukko ihmisiä, jotka
ovat perin käsittämättömän epäluuloisia Blandlyyn nähden. He
itsepäisesti vain väittävät, että tuo kunnon mies olisi rahasta
valmis mihin tahansa, että _Hispaniola_ oli hänen laivansa, ja että
hän kiskoi siitä minulta huikean hinnan -- mitä kouraantuntuvinta
panettelua. Ei kukaan heistä uskalla kuitenkaan kieltää laivan
hyviä puolia.
"Siihen asti meni kaikki kuin leikkiä lyöden. Työmiehet --
laivanvarustajat ja muut -- olivat kyllä kiusallisen hitaita; mutta
aika senkin solmun selvitti. Laivan miehistö, se se oli joka pääni
pyörälle pani.
"Halusin tasaluvuin kaksikymmentä miestä -- olivatpa he sitten oman
maan miehiä, merirosvoja tai inhottavia ranskalaisia -- ja minulla
oli hitonmoinen puuha, ennenkuin edes puoli tusinaa oli pestattu.
Silloin potkaisi onni minua niin ihmeellisesti, että sain käsiini
juuri sellaisen miehen, jota tarvitsin.
"Laiturilla seisoessani jouduin aivan sattumalta puheisiin hänen
kanssaan. Sain tietää, että hän oli merimies, omisti muutamaa
ravintolan, tunsi kaikki Bristolin merenkävijät, oli menettänyt
terveytensä maalla ja tarvitsi kokin hyvän makuusijan voidakseen
jälleen lähteä merelle. Sanoi tallustelleensa tuona aamuna
laiturille, vetääkseen vähän suolaisen veden hajua nenäänsä.
"Tuo minua summattomasti liikutti -- samoin sinäkin olisit sitä
tuntenut -- ja sulasta säälistä minä heti pestasin hänet laivan
kokiksi. Häntä nimitetään Pitkäksi John Silveriksi, ja hän on
menettänyt toisen jalkansa; mutta se on mielestäni vain kunniaksi,
koskapa hän on menettänyt jalkansa palvellessaan isänmaata
kuolemattoman Hawken johdolla. Hänellä ei ole ollenkaan eläkettä,
Livesey. Ajattele, miten nurinkurisessa ajassa me elämmekin!
"No niin, minä luulin löytäneeni vain kokin, mutta olinkin
pestannut koko miehistön. Silverin kanssa me muutamassa päivässä
keräsimme kokoon joukon sitkeimpiä merikarhuja, mitä ajatella
saattaa. Ei heitä nautinnokseen katsele, mutta kasvoista päättäen
he ovat mitä pelottominta väkeä. Vakuutan, että heidän avullaan
vaikka fregatin voittaisimme.
"Pitkä John vielä erotti kaksi niistä kuudesta tai seitsemästä
miehestä, jotka olin saanut käsiini. Käden käänteessä hän osoitti
minulle, että he olivat juuri sellaisia keltanokkia merimiehiksi,
joita meidän vakavalla seikkailuretkellä oli vältettävä.
"Minä olen mitä parhaimmissa voimissa ja reippaammalla mielellä,
syön kuin hevonen, nukun kuin pölkky, enkä kuitenkaan saa oikeata
ilon hetkeä ennenkuin kuulen merikarhujeni kolistelevan
ankkurikiertimen kimpussa. Ulos merelle, hei! Hitto aarteet
vieköön! Meren loiste se pääni on pyörälle pannut. Tule siis,
Livesey, lintuna lentäen, älä hetkeäkään siekaile, jos minua
arvossa pidät.
"Lähetä heti Hawkins Redruthin vartioimana pistäytymään äitinsä
luona, ja tulkaa sitten molemmat kiireimmän kautta Bristoliin.
"John Trelawney."
"J. K. En tullut maininneeksi, että Blandly, joka sivumennen sanoen
lähettää apujoukon meitä etsimään, ellemme elokuun loppuun ole
takaisin palanneet, on löytänyt purjehduspäälliköksi erinomaisen
miehen. Jäykkäniskainen mies hän on, ikävä kyllä, mutta muuten
kerrassaan aarre. Pitkä John Silver kaivoi taas esiin hyvin pätevän
perämiehen, Arrow nimeltään. Ylilaivurina minulla on mies, joka
puhaltaa säkkipilliä, Livesey; meidän _Hispaniolallamme_ on siis
kaikki järjestetty oikein sotalaivan mallin mukaan.
"En muistanut kertoa sinulle, että Silver on varoissaan oleva mies;
tiedän, että hänellä on pankissa tili, jota ei koskaan tyhjäksi
oteta. Hän jättää vaimonsa ravintolaa hoitamaan, ja kun hän ei ole
rumimpia naisia, suotanee anteeksi sellaisille vanhoille pojille
kuin sinä ja minä olemme jos he arvelevatkin, että miehen lähettää
jälleen merille vaimo yhtä paljon kuin terveyskin."
_J. T._
J. K. -- Hawkins saa viipyä yhden yönseudun äitinsä luona.
_J. T._
Voinette kuvitella minkälaisen riemastuksen minussa tämä kirje herätti.
Olin aivan pois suunniltani ilosta, ja jos koskaan olen miestä
halveksinut, niin halveksin nyt Redruthia, joka vain murisi ja
valitteli. Jokainoa hänen apulaisistaan olisi ollut valmis vaihtamaan
paikkaa hänen kanssaan, mutta junkkarin toivomukset kävivät toiseen
suuntaan ja junkkarin toivomukset olivat heille kaikille lakina. Ei
kukaan muu kuin Redruth olisi uskaltanut edes nurista.
Seuraavana aamuna me lähdimme jalkaisin "Amiraali Benbowiin" ja siellä
tapasin äitini hyvissä voimissa. Kapteeni, joka niin kauan oli ollut
kiusanamme oli mennyt sinne, missä pahat ihmiset eivät enää ole toisten
vaivana. Junkkari oli korjauttanut kaikki vauriot ja uudelleen
maalauttanut vierashuoneet ja nimikilven, olipa hankkinut lisää
huonekalujakin, -- ennen kaikkea kauniin nojatuolin äidilleni
anniskeluhuoneeseen. Hän oli vielä hankkinut passaripojankin, jottei
äitini olisi ilman apua minun poissa ollessani.
Vasta tuon pojan nähtyäni minä käsitin asemani. Siihen saakka minä olin
ajatellut seikkailuja, jotka minua odottivat, enkä ollenkaan kotia,
josta oli erottava. Nyt kun näin tuon kömpelön vieraan, joka jäi äitini
seuraksi minun sijaani, tunkivat kyyneleet ensi kerran silmiini.
Pelkäänpä tehneeni pojan päivät sangen karvaiksi. Hän kun oli toimeensa
tottumaton, sain minä tuhkatiheään tilaisuuksia ojentaa ja moittia
häntä, enkä minä suinkaan laiminlyönyt käyttää niitä hyväkseni.
Yö kului ja seuraavana päivänä päivällisen jälkeen Redruth ja minä
olimme jälleen matkalla. Sanoin hyvästit äidilleni ja lahdelmalle, jonka
rannalla olin pienestä pitäen elänyt, ja vanhalle rakkaalle "Amiraali
Benbow'lle" -- vaikka se uudelleen maalattuna ei enää ollut minulle yhtä
rakas kuin ennen. Viimeisinä oli mielessäni kapteeni, joka niin usein
oli töyhtöhattuinen, arpisine poskineen ja messinkisine kaukoputkineen
rannikkoa astellut. Samassa jo olimme tien mutkauksessa, ja kotini
hävisi näkyvistäni.
"Kuninkaallisen Yrjön" luona nousimme postivaunuun. Minut sullottiin
Redruthin ja erään lihavan, vanhan herrasmiehen väliin. Nopeasta
liikkeestä ja kylmästä ilmasta huolimatta minä kai jo alusta asti olin
torkahdellut ja nukkunut sitten kuin pölkky myötä- ja vastamäet, ohi
kaikkien pysäkkien, sillä kun tyrkkäys kylkeeni minut lopulta herätti ja
minä avasin silmäni niin näin vaunumme seisovan suuren rakennuksen
edustalla kaupungissa ja päivän jo kotvan sitten nousseen.
"Missä ollaan?" kysyin.
"Bristolissa", vastasi Tom. "Tule ulos."
Hra Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan kauas
laivatokkien luo, valvoakseen töitä kuunarilla. Sinne meidän oli
käveltävä, ja suureksi ilokseni vei tie sinne pitkin laitureita,
monilukuisten, kaiken kokoisten ja lajisten ja kaikista maista kotoisin
olevien laivojen ohi. Muutamalla miehistö työskenteli laulaen, toisella
riippui miehiä korkealla pääni yläpuolella nuorista, jotka eivät
näyttäneet hämähäkin lankaa paksummilta. Vaikka olinkin koko ikäni
elänyt rannikolla, tuntui minusta nyt siltä, kuin en koskaan ennen olisi
ollut meren lähistöllä. Tervan ja suolan tuoksu oli minulle aivan uutta.
Minä näin mitä ihmeellisimpiä keulakuvia, jotka olivat olleet kaukana,
valtamerien toisella puolen. Vielä minä näin paljon vanhoja merimiehiä,
rengaskorvaisia ja kierreviiksisiä ja tervatukkaisia, näin heidän
huojuvan, kömpelön merimieskäyntinsä; ja vaikka minä olisin nähnyt yhtä
monta kuningasta tai arkkipiispaa, niin ei riemastukseni olisi ollut
suurempi.
Minähän olin itsekin merelle lähdössä, merelle kuunarissa, jossa oli
pillipiipari ylilaivurina ja tervatukkaisia, laulavia merimiehiä --
merelle, kohti tuntematonta saarta, ja haudatuita aarteita etsimään!
Olin vielä näiden unelmieni vallassa, kun äkkiä töksähdimme suuren
ravintolan edustalle ja tapasimme junkkari Trelawneyn, joka
täydelliseen, tukevasta sinisestä verasta valmistettuun meriupseerin
pukuun puettuna ja erinomaisesti merimiehen käyntiä matkien tuli
hymyillen vastaamme.
"Siinähän tekin olette", hän huudahti. "Tohtori tuli jo eilisiltana
Lontoosta. Mainiota! Laivaseurue on täysilukuinen!"
"Voi, herrani", minä huudahdin, "milloin lähdemme?"
"Lähdemme?" vastasi hän. "Huomenna!"