Sokean miehen viimeiset hetket.
Uteliaisuuteni oli tavallaan pelkoani voimakkaampi, sillä minä en voinut
jäädä piilopaikkaani, vaan ryömin takaisin törmälle, josta pääni pensaan
suojaan piiloittaen, näin koko maantien ovemme edustalla. Tuskin olin
tähystyspaikkaani päässyt, kun vihollisemme alkoivat saapua. Heitä oli
seitsemän tai kahdeksan ja tulivat he täyttä juoksua, lyhtyä kantava
mies vähän edellä. Kolme miestä juoksi yhdessä pidellen toisiaan
kädestä, ja sumussakin tunsin keskimmäisen heistä sokeaksi
kerjäläiseksi. Samassa jo hänen äänensä todisti arvanneeni oikein.
"Murtakaa ovi!" hän huudahti.
"Kyllä, kyllä!" vastasi pari kolme ääntä ja lyhdyn kantajan seuraamana
hyökkäsivät miehet "Amiraali Benbow'ta" vastaan. Sitten näin heidän
pysähtyvän ja kuulin heidän hiljaa puhelevan, aivan kuin olisivat
hämmästyneet tavatessaan oven avonaisena. Mutta pysähdys ei ollut
pitkällinen, sillä sokea mies alkoi jälleen jaella käskyjään. Hänen
äänensä kajahti kovemmalta ja kimakammalta kuin ennen, aivan kuin olisi
hän ollut mielenjännityksestä ja raivosta aivan hurjistunut.
"Sisään, sisään!" huusi hän sadatellen miesten hitautta.
Neljä viisi miestä totteli heti ja pari jäi kerjäläisen luo. Seurasi
hiljaisuus, sitten kuului hämmästynyt huudahdus ja ääni ilmoitti
talosta:
"Bill on kuollut!"
Mutta sokea vastasi vain sadatellen heidän hitauttaan.
"Tarkastakaa hänet, joku teistä lurjustelijoista, ja muut ylös arkkua
noutamaan", huusi hän.
Kuului selvään, miten vanhat rappusemme ratisivat, miesten juostessa
yläkertaan koko talo kai tutisi. -- Pian kuului uusia hämmästyneitä
huudahduksia; kapteenin huoneen ikkuna töytäistiin auki niin että lasit
säpäleinä helisivät, ja mies työnsi ulos päänsä ja hartiansa selittäen
alhaalla seisovalle sokealle kerjäläiselle:
"Pew, ne ovat ehtineet ennen meitä. Joku on tyhjentänyt arkun pohjaa
myöten."
"Onko se siellä?" karjui Pew.
"Rahat ovat täällä."
Sokea ei sanonut rahoista välittävänsä.
"Flintin kääröä tarkoitan", huusi hän.
"Ei sitä täällä näy", mies vastasi.
"Kuulkaa te siellä alhaalla, onko se sitten Billin vaatteissa?" karjui
taas sokea.
Toinen mies, arvatenkin se, joka oli jäänyt kapteenin ruumista
tarkastelemaan, tuli nyt ravintolan ovelle. "Bill on jo puhdistettu",
vastasi hän, "eikä ole mitään jälellä."
"Sen on tuo ravintolan väki tehnyt -- se poika. Kunpa olisinkin häneltä
silmät puhkaissut!" huudahti sokea Pew. "He olivat aivan äsken täällä --
ovi oli lukittu, kun sitä koetin. Hajautukaa, pojat, ja etsikää heidät
käsiin."
"Totta totisesti, tulenkin jättivät palamaan", vakuutti mies ikkunasta.
"Hajautukaa etsimään. Nuuskikaa joka nurkka hökkelistä!" käski Pew,
lyöden keppiään maantiehen.
Sitten seurasi ankara myllerrys koko vanhassa ravintolassamme; raskaita
askelia kumisi kaikkialta, huonekaluja heiteltiin kumoon, ovia lyötiin
säpäleiksi, niin että kaiku kallioista vastasi. Toinen toisensa jälkeen
tulivat miehet jälleen ulos tielle ja selittivät, ettei meitä mistään
löytynyt. Samassa kuului vihellys, yhtäläinen kuin se, joka oli
säikäyttänyt meidät kapteenin rahoja laskiessamme, mutta nyt se kuului
kahteen kertaan. Minä olin luullut sitä sokean miehen hyökkäysmerkiksi
väelleen, mutta nyt älysin, että se olikin kylänpuoleiselta kummulta
annettu merkki ja, päättäen sen vaikutuksesta merirosvoihin, se varoitti
heitä lähestyvästä vaarasta.
"Dirkin merkki taas", sanoi joku. "Kahdesti! Meidän täytyy hävitä,
miehet."
"Hävitä, jänishousu!" Pew huudahti. "Dirk oli jo alussa suuri pelkuri --
älkää hänestä välittäkö. Heidän täytyy olla aivan lähistöllä, kauas he
eivät ole ehtineet -- he ovat aivan käsissämme. Hajautukaa etsimään,
koirat! Kies'avita, olisivatpa silmäni vielä jäljellä."
Tämä toivomus näytti vähän vaikuttavan, sillä pari miestä alkoi
silmäillä sinne tänne romukasoihin, mutta mielestäni he etsivät vain
toisella silmällä ja toisella pälyivät heitä uhkaavaa vaaraa. Muut
miehet seisoivat epäröivinä tiellä.
"Teitä odottavat tuhannet, ja te hullut vielä vitkastelette! Te olisitte
rikkaat kuin kuninkaat, jos sen löytäisitte, ja te tiedätte, että se on
täällä, mutta kuitenkin epäröitte kuin nahjukset. Ei kukaan teistä
uskaltanut astua Billin eteen, mutta minä -- sokea -- sen tein! Ja nyt
menee tilaisuus käsistäni teidän tähtenne! Minä jään edelleenkin
köyhäksi, ryömiväksi, rommia kärkkyväksi kerjäläiseksi, vaikka voisin
ajella keinuvissa vaunuissa. Jos teillä olisi rohkeutta kuin hauilla
merrassa niin saisitte heidät vielä kiinni."
"Viisi heistä, Pew, meillähän on dublonit!" murisi joku.
"He ehkä ovat etsittävämme piiloittaneet", toinen lisäsi. "Ota rahat,
Pew, äläkä turhia rähise."
Näistä vastaväitteistä Pew lopulta kokonaan menetti malttinsa ja alkoi
huitoa tovereitaan oikealle ja vasemmalle. Useampi kuin yksi sai ankaran
iskun hänen kepistään.
Miehet puolestaan sadattelivat sokeata seuranpettäjää, uhkailivat häntä
kamalasti ja koettivat turhaan tarttua hänen keppiinsä ja riistää sen
hänen käsistään.
Tämä riita pelasti meidät, sillä miesten vielä kiistellessä kuului
kylänpuoleiselta kummulta uusi ääni -- nelistävien hevosten
kavionkopinaa. Melkein samassa silmänräpäyksessä pamahti ahon reunasta
pistoolinlaukaus. Se oli nähtävästi viimeinen varoitus uhkaavasta
vaarasta, sillä rosvot pyörähtivät heti pakoon juosten eri haaroille,
mikä rantaa pitkin, mikä yli kummun, niin että puolessa minuutissa
heistä ei näkynyt ketään muita kuin Pew. Hänet he olivat jättäneet
jälkeensä joko yksistään säikähdyksestä tai kostaakseen hänelle ilkeät
sanat ja iskut. Siellä hän nyt raivoissaan töytäili tiellä edestakaisin,
kopeloiden kepillä eteensä ja huudellen tovereitaan. Lopulta hän läksi
väärään suuntaan ja juoksi muutamia askeleita ohitseni kylään päin,
huutaen: "Johnny, Musta Koira, Dirk, älkää jättäkö Pew-vanhusta, toverit
-- älkää toki Pew-ukkoa!"
Samassa kumahti kavionkopina kummun laelta ja neljä tai viisi
ratsumiestä ilmestyi sinne kuunvaloon. Täyttä laukkaa karauttivat he
sitten rinnettä alas.
Pew älysi nyt erehtyneensä, pyörähti huudahtaen takaisin, ja juoksi
suoraa päätä ojaan, jonne hän vierähti nurin niskoin. Mutta pian oli hän
taas jaloillaan ja ryntäsi nyt aivan mielettömänä suoraan etumaisen
hevosen jalkoihin.
Ratsastaja koetti häntä väistää, mutta turhaan. Kimakasti parahtaen
lensi Pew kumoon, kaviot kolhivat häntä säälimättä ja vilahtivat ohi.
Hän kaatui kyljelleen, vaipui siitä hiljaa kasvoilleen eikä liikahtanut
enää.
Minä ponnahdin ylös ja huusin ratsastajille. He pidättelivät hevosiaan
tapaturmasta pelästyneinä, ja pian näin keitä he olivat. Yksi heistä,
joka pysytteli toisten takana, oli sama poika, joka kylästä oli lähtenyt
tohtori Liveseyn luo, muut olivat tullivirkamiehiä, jotka hän oli
tavannut matkalla ja joiden kera hän oli älynnyt kääntyä heti takaisin.
Ylitarkastaja Dance oli kuullut puhuttavan Kissan Kolossa piileksivästä
loggertista ja lähtenyt samana iltana ratsastamaan meille päin. Tätä
seikkaa saimme äitini ja minä kiittää pelastuksestamme.
Pew oli kuollut. Äitini taas tointui heti kun olimme kantaneet hänet
kylään ja valelleet häntä kylmällä vedellä. Hän ei enää tiennyt pelosta
mitään, vaikka yhä valittelikin tappiotaan rahojen jaossa. Ylitarkastaja
ratsasti sillä välin Kissan Kololle niin nopeasti kuin pääsi, mutta kun
hänen miestensä oli laaksossa laskeuduttava satulasta ja talutettava,
toisinaan autettavakin hevosiaan ja kuljettava aina yllätyksen pelosta
varovasti, ei ollut mikään ihme, että heidän perille päästessä loggertti
jo oli matkalla, vaikka vielä likellä rantaa. Hän huusi sitä
pysähtymään. Vastaukseksi käski ääni aluksesta häntä pysyttelemään
poissa kuunvalosta, taikka saisi hän lyijypalasen kalloonsa. Samassa
vinkuikin kuula hänen käsivartensa vieritse. Hetkisen sen jälkeen alus
jo kääntyi niemen ympäri ja hävisi näkyvistä. Ylitarkastaja seisoi
rannalla kuin "kala kuivalla maalla", kuten hän sanoi, eikä voinut muuta
tehdä kuin lähettää miehen varoittamaan B:ssä olevaa tullialusta. "Ja
se", hän sanoi, "ei ole tyhjää parempi. He pääsivät kauniisti
käsistämme, eikä sille enää mitään mahda. Siitä vain", hän lisäsi, "on
mieleni hyvä, että astuin Pew-päällikön varpaille"; sillä silloin hän jo
oli kuullut minun kertomukseni.
Minä menin hänen kanssaan takaisin "Amiraali Benbow'hin", ja niin
perinpohjin hävitettynä asumusta tuskin voitte kuvitellakaan. Yksin
seinäkellonkin olivat roistot heittäneet lattiaan etsiessään hurjina
minua ja äitiäni; ja vaikka oikeastaan ei muuta oltu viety pois kuin
kapteenin rahapussi ja pieni määrä hopearahoja käsikassasta, selvisi
minulle heti, että me olimme taloudellisesti häviöllä. Hra Dance ei
voinut tilannetta mitenkään auttaa.
"He saivat rahat, sanoitte? No, mitä he sitten Hawkins, vielä etsivät?
Enemmänkö rahoja, arvatakseni!"
"Ei, herra, eivät he rahoja etsineet, ellen erehdy", vastasin. "Luulenpa
että se tavara on povitaskussani; ja suoraan sanoakseni minä mielelläni
soisin, että se pantaisiin varmaan talteen."
"Totta tosiaan, poikani, oikeassa olet", vastasi hän. "Minä otan sen jos
sallit."
"Ajattelin, että ehkä tohtori Livesey..." aloin.
"Aivan oikein", hän keskeytti iloisesti, "aivan oikein -- se on hieno
mies ja lisäksi oikeuden jäsen. Ja johtuupa nyt mieleeni, minähän
voinkin itse ratsastaa sinne ja tehdä selkoa tapahtumista hänelle tai
junkkarille. Pew on kuollut, siitä ei päästä. En häntä sure, mutta hän
on kuollut, nähkääs, ja ihmiset syyttävät siitä hänen majesteettinsa
tullipäällikköä, jos he yleensä ketään voivat syyttää. Kuule nyt,
Hawkins, jos haluat, niin otan sinut mukaani."
Kiitin häntä sydämellisesti tarjouksesta ja me astelimme takaisin
kylään, jossa hevoset olivat. Sillä aikaa kuin minä kerroin äidille
lähdöstäni, olivat kaikki jo nousseet satulaan.
"Dogger", sanoi Dance, "teillä on hyvä hevonen; ottakaa tämä poika
taaksenne."
Heti kun istuin satulassa, pidellen kiinni Doggerin vyöstä, antoi
ylitarkastaja lähtökäskyn ja seurue lähti tasaista ravia etenemään
tohtori Liveseyn asunnolle päin.