Kapteenin paperit.
Me ratsastimme koko matkan hyvää kyytiä siksi kunnes pysähdyimme tohtori
Liveseyn oven edustalle. Talo oli vallan pimeässä.
Hra Dance käski minua laskeutumaan satulasta koputtaakseni ovelle, ja
Dogger auttoi minut toisen jalustimen avulla alas. Palvelustyttö tuli
heti avaamaan oven.
"Onko tohtori Livesey kotona?" kysyin.
Tyttö vastasi kieltävästi; tohtori oli tullut iltapäivällä kotia, mutta
mennyt kartanoon päivällisille junkkarin luo.
"Me menemme sinne, pojat", hra Dance virkkoi
Kun matka oli lyhyt, en noussut enää satulaan, vaan juoksin Doggerin
jalustinremmistä pidellen kartanon portille ja sieltä pitkää, kuun
valaisemaa ja lehdettömien puiden reunustamaa kujaa pitkin suureen,
vanhaan puutarhaan, jota kartanon valkoiset rakennusrivit ympäröivät.
Täällä hra Dance laskeutui satulasta, otti minut mukaansa ja pääsi
muutaman sanan vaihdettuaan sisään.
Palvelija ohjasi meidät matoilla verhottua käytävää pitkin suureen
kirjastohuoneeseen, jossa oli kirjahyllyjä seinät täynnä ja rintakuvia
hyllyjen päällä. Siellä istuivat, kahden puolen loimuavaa takkavalkeaa,
junkkari ja tohtori Livesey piiput hampaissa.
En ollut koskaan ennen nähnyt junkkaria niin läheltä. Hän oli kookas
mies, yli kuuden jalan pituinen ja ruumiiltaan roteva. Hänen kasvonsa
olivat pöhöttyneet, karkeatekoiset ja pitkillä matkoilla ahavoituneet ja
käyneet ryppyisiksi. Kulmakarvat olivat pikimustat ja herkkäliikkeiset,
ja tämä antoi hänen kasvoilleen sävyn, josta olisit päättänyt hänen
luonteensa tuliseksi mutta ei pahansisuiseksi.
"Käykää sisään, hra Dance", virkkoi hän hyvin arvokkaasti ja
alentuvaisesti.
"Hyvää iltaa, Dance", sanoi tohtori päätään nyökäyttäen. "Ja hyvää iltaa
sinullekin, Jim-ystäväni. Mikä hyvä tuuli teidät tänne tuo?"
Ylitarkastaja ojentausi suoraksi ja jäykäksi ja saneli kertomuksensa
kuin ulkoläksyn. Olisittepa nähneet, miten kuuntelijat kurottautuivat
eteenpäin, silmäilivät merkitseväisesti toisiaan ja kokonaan unhottivat
piippunsa hämmästyksestä ja mielenkiinnosta. Kuultuaan kuinka äitini
palasi takaisin ravintolaan, tohtori löi kädet polviinsa ja junkkari
huudahti "Mainiota!" ja taittoi pitkän piippunsa lieden laitaan.
Kotvan ennen kuin kertomus oli lopussa, hra Trelawney (se oli näet
junkkarin nimi, kuten muistanette) oli jo noussut tuoliltaan ja käveli
edestakaisin huoneessa, ja tohtori oli, aivan kuin paremmin kuullakseen
ottanut puuteroidun peruukin päästään ja näytti nyt hyvin omituiselta
luonnollisine, lyhyeksi leikattuine hiuksineen.
Vihoviimein hra Dance lopetti kertomuksensa.
"Hra Dance", junkkari virkkoi, "te olette hyvin jaloluontoinen mies.
Sen, että ratsastitte kumoon tuon mustan, ilettävän konnan, luen teille
ansioksi, herrani, aivankuin olisitte torakan tappanut. Tämä Hawkins
poikanen onkin oikea valtti, huomaan mä. Hawkins, soitapa tuota kelloa!
Hra Dancen täytyy saada vähän olutta."
"Jim, sinulla", tohtori puhui, "on siis se tavara, jota he himoitsivat,
vai kuinka?"
"Tässä se on", minä vastasin, ojentaen hänelle öljykankaisen käärön.
Tohtori katseli sitä joka puolelta, aivankuin hänen sormensa olisivat
kipinöineet avaamishalusta. Hän pisti kuitenkin käärön avaamattomana
takkinsa taskuun.
"Junkkari", virkkoi hän, "kun Dance on saanut oluensa, täytynee hänen
luonnollisesti mennä virkatoimiinsa, mutta Jim Hawkinsin tahtoisin
pidättää täällä viettämään yön talossani, ja luvallasi ehdotan, että
lihapiirakka noudetaan tänne hänen illallisekseen."
"Tahtosi tapahtukoon, Livesey", junkkari vastasi. "Hawkins on hyvästikin
piirakan ansainnut."
Suuri hanhipiirakka tuotiin nyt sivupöydälle ja minä söin vankan
illallisen, nälkäinen kun olin. Isännät sillävälin lausuivat hra
Dancelle vielä muutamia kohteliaisuuksia ja lähettivät sitten hänet
pois.
"Ja nyt, junkkari", tohtori virkkoi.
"Ja nyt, Livesey", sanoi junkkari samaan henkäykseen.
"Kukin kerrallaan, kukin kerrallaan puhukoon", nauroi tohtori Livesey.
"Olet kai tuosta Flintistä kuullut kerrottavan?"
"Hänestäkö kuullut!" huudahti junkkari. "Hänestäkö kuullut! Hän oli
verenhimoisin merirosvo, mikä konsaan on aaltoja kyntänyt. Mustaparta
oli lapsi Flintiin verraten. Espanjalaiset pelkäsivät häntä niin
mielettömästi, että minä toisinaan oikein ylpeilin siitä, että hän oli
englantilainen. Näillä omilla silmilläni olen nähnyt hänen
märssypurjeensa Trinidadin ulkopuolella, ja minun jänishousu-laivurini
pyörsi heti takaisin muutamaan Espanjan satamaan."
"Olen minäkin hänestä kuullut täällä Englannissa", tohtori sanoi. "Mutta
nyt on kysymys siitä, oliko hänellä rahoja."
"Rahoja", huudahti junkkari. "Etkö ole tarinaa kuullut? Mitäpä muuta ne
roistot olisivat vaanineet, elleivät juuri rahoja? Mistäpä he muusta
kuin rahasta piittaisivat? Minkäpä muun kuin rahan vuoksi ne hirtehiset
vaaraan antautuisivat?"
"Siitä pian saamme selvän", vastasi tohtori. "Sinä olet vain niin
kauhean kuumaverinen ja suurisuinen, etten puheenvuoroa saa. Minä
tahtoisin vain tietää seuraavan seikan: jos minulla nyt olisi taskussani
joitain osviittoja siitä, minne Flint on aarteensa haudannut, niin
olisikohan saaliimme suurikin?"
"Saaliimmeko!" junkkari huudahti. "Minä sanon vain, että jos meillä on
edessämme nuo osviitat, joista puhuit, niin minä varustan laivan
Bristolin telakassa ja otan sinut ja tämän Hawkinsin mukaani ja etsin
aarteen käsiin vaikka vuosi etsimiseen kuluisi."
"Koska siis", tohtori virkkoi, "Jim sopii seuraan, niin me avaamme
käärön", ja hän asetti sen eteensä pöydälle.
Käärö oli ommeltu kiinni, ja tohtorin täytyi ottaa esiin
ammattisalkkunsa ja leikata neulokset lääkärinsaksillaan. Siinä oli
kaksi esinettä -- kirja ja sinetöity paperi.
"Ensiksi tutkimme kirjan", huomautti tohtori.
Junkkari ja minä kurottauduimme katsomaan avausta hänen olkansa yli,
sillä tohtori Livesey oli ystävällisesti viitannut minutkin paikaltani
pöydän ääreen löydöstämme nauttimaan. Ensimmäisellä sivulla oli vain
tuollaisia lauseen katkelmia, joita ihminen joutessaan ja
harjoitellakseen tavallisesti kynä kädessä piirtelee. Muuan oli sama
kuin kapteenivainaan ihokaiverrus "Billy Bones kuvittelee", toisessa
paikassa oli "Hra W. Bones, matruusi", "Ei enempää rommia", "Pahan Keyn
kohdalla hän sen sai", ja muutamia muita pätkiä, enimmäkseen yksityisiä,
käsittämättömiä sanoja. En voinut olla arvailematta, kuka se oli joka
sen "sai", ja mitä "se" oli, jonka hän sai. Sangen varmaan puukon iskun
selkäänsä.
"Eipä tästä paljon viisastuta", virkkoi tohtori Livesey lehteä
kääntäessään.
Seuraavat kymmenen tai kaksitoista sivua olivat täynnä kummallisia
tilivientejä. Rivin toisessa päässä oli päivämäärä ja toisessa rahasumma
aivan kuin tavallisessa tilikirjassa, mutta niiden välissä oli
selittävän tekstin asemesta vain eri määrä ristejä. Kesäk. 12 p:nä 1745
esimerkiksi oli seitsemänkymmentä puntaa saatu joltakin, mutta saannin
selityksenä oli ainoastaan kuusi ristiä. Muutamissa tapauksissa
kuitenkin oli vielä paikan nimi lisätty, kuten "Caracasin kohdalla",
taikka vain leveys ja pituus ilmaistu, kuten "62° 17' 20", 190° 2' 40."
Viennit käsittivät melkein kaksikymmentä vuotta ja summien suuruus
lisääntyi sen mukaan, mitä myöhemmältä ajalta ne olivat. Viimein oli
viiden kuuden väärän yhteenlaskun perästä kirjoitettu loppusumma ja
piirretty sanat: "Bones, hänen kassansa."
"Tästä en pääse hullua hurskaammaksi", sanoi tohtori Livesey.
"Kaikkihan on päivänselvää", huudahti junkkari. "Tämä on sen
sydämettömän koiran tilikirja. Nämä ristit ovat piirretyt niiden
laivojen tai kaupunkien nimien asemasta, jotka he upottivat tai
ryöstivät. Summat merkitsevät roiston osinkoja ryöstösaaliista ja
siihen, missä hän pelkäsi epäselvyyttä syntyvän, hän, kuten näette,
liitti jonkin lisäselvityksen. 'Caracasin kohdalla' esimerkiksi: jokin
laiva ryöstettiin mainitun rannikon edustalla. Jumala auttakoon niitäkin
sieluja, jotka olivat laivan miehistönä -- ahvenen valtakunnan asujia
aikoja sitten."
"Oikein arvattu", virkkoi tohtori. "Siitä näkee, mikä hyöty
matkailemisesta on. Aivan oikein! Ja summat suurenevat, kuten näette,
sitä myöten kuin hän arvossa nousee."
Kirjassa ei ollutkaan juuri mitään muuta, lukuunottamatta loppuun
jääneille tyhjille lehdille kirjoitettuja muistiinpanoja moniaiden
paikkojen asemasta ynnä taulukko ranskalaisten, englantilaisten ja
espanjalaisten rahojen muuttamisesta käypään rahaan.
"Tarkka mies!" tohtori huudahti. "Häntä ei vain niinkään petetty!"
"Ja nyt", virkkoi junkkari, "tarkastamme tämän toisen."
Paperi oli sinetöity useasta paikasta käyttämällä sormustinta sinettinä;
ehkä juuri sitä sormustinta, jonka olin löytänyt kapteenin taskusta.
Tohtori avasi sinetit hyvin varovaisesti ja sitten levisi eteemme saaren
kartta, jossa oli pituudet ja leveydet, ilmansuunnat, vuorien, lahtien
ja sisäreittien nimet ja kaikki yksityiskohdat, joita konsanaan voi
tarvita ohjatakseen laivan turvalliseen satamaan saaren rannoilla. Se on
noin yhdeksän peninkulman [Englannin maili (_mile_) = noin 1,6 km]
pituinen ja noin viiden levyinen. Muodoltaan se oli kuin vedestä ylös
kohottautuva lihava lohikäärme, sillä oli kaksi erinomaista maan
suojaamaa satamaa, ja keskellä oli vuori, jonka nimeksi oli merkitty
"Tähystäjä." Kartalla oli useita myöhempiä lisäyksiä, etupäässä kolme
punaisella piirrettyä ristiä -- kaksi saaren pohjoispäässä, yksi
lounasosassa, ja tämän viereen oli samalla musteella ja pienellä,
siistillä käsialalla, joka täydellisesti erosi kapteenin
epäsäännöllisestä töherryksestä, kirjoitettu sanat: "Aarteen pääosa
tässä." Kartan toisella puolen oli vielä seuraavat ohjeet kirjoitettu
samalla käsialalla:
Korkea puu, Tähystäjän rinteellä, yksi aste pohjoiseen
pohjoiskoillisesta.
Luuranko-saari itäkaakosta itään.
Kymmenen jalkaa.
Kankihopea on pohjoisessa laatikossa; sen löytää itäisen kummun
suunnasta, kymmenen syltä etelään mustasta kalliosta kasvojen
suuntaan.
Aseet löytää helposti hietakummusta, pohjoisen sisäreitin pohjoisen
niemen nenässä; suunta neljännes pohjoiseen idästä.
_J. F._
Siinä kaikki; mutta niin lyhyet kuin ohjeet olivatkin ja minulle
käsittämättömät, riemastuttivat ne junkkaria ja tohtori Liveseytä.
"Livesey", puhui junkkari, "sinä lopetat heti jonninjoutavat
ammattihommasi. Huomenna minä lähden Bristoliin. Kolmessa viikossa -- --
kolmessa viikossa -- kahdessa viikossa -- kymmenessä päivässä -- meillä
on parhain laiva ja valituin laivaväki koko Englannissa. Hawkins saa
laivapojan arvon. Sinusta tuleekin erinomainen laivapoika, Hawkins.
Sinä, Livesey, olet laivan lääkäri, minä amiraali. Redruthin, Joycen ja
Hunterin otamme mukaan. Tuulet ovat meille suotuisat matkamme nopea ja
paikan löydämme helposti, ja rahaa on vaikka syödä -- vaikka kullassa
piehtaroida -- taikka koko ikämme voileipiä heittää."
"Trelawney", sanoi tohtori, "minä lähden totisesti kerallasi ja Jim
myös; menestyköön yrityksemme. Vain yhtä miestä minä pelkään."
"Ken hän on?" junkkari huudahti. "Mikä sen koiran nimi on?"
"Sinua itseäsi", tohtori vastasi, "sillä sinä et voi pitää kieltäsi
kurissa. Me emme ole ainoat, joiden tiedossa on tämä paperi. Nuo miehet,
jotka tänään kävivät ravintolan kimppuun -- rohkeita, epätoivoisen
hurjia miehiä -- ja muut, jotka odottelivat purjealuksessa, ja vielä
monet muut, uskallan väittää, jotka eivät ole kaukana -- ne ovat joka
kynsi päättäneet saada rahat käsiinsä maksoi mitä maksoi. Ei kukaan
meistä saa siihen asti liikkua yksikseen kunnes pääsemme vesille. Jim ja
minä oleksimme yksissä odotellessamme, ja sinä otat Joycen ja Hunterin
seuraasi, kun lähdet ratsastamaan Bristoliin. Ja ennen kaikkea, kukaan
meistä ei saa sanaakaan hiiskua löydöstämme."
"Livesey", vastasi junkkari, "aina sinä olet oikeassa, minä vaikenen
kuin muuri."