Merimiesarkku.
Luonnollisesti kerroin viipymättä äidilleni kaikki mitä olin saanut
tietää -- mikä minun ehkä olisi pitänyt jo paljon aikaisemmin tehdä --;
ja me huomasimme heti olevamme vaikeassa ja vaarallisessa asemassa. Osa
kapteenin rahoista -- jos hänellä niitä ollenkaan oli -- kuului
kieltämättä meille; mutta sangen luultavaa oli, etteivät hänen
laivatoverinsa, ainakaan eivät ne kaksi, Musta Koira ja sokea mies,
jotka olin nähnyt, olisi taipuvaisia luopumaan saaliistaan maksaakseen
vainajan velat. Jos olisin seurannut kapteenin käskyä ratsastaa heti
tohtori Liveseytä noutamaan, olisi äitini jäänyt yksin ja turvattomaksi,
ja se ei nyt voinut käydä laatuun. Toiselta puolen emme kumpikaan
voineet paljon kauemmin viipyä talossa; hiilien rapina keittiön
liedessä, yksinpä kellon tikutuskin peloitti meitä. Ympäristössä kuului
mielestämme lakkaamatta lähestyviä askeleita; ja muistaessani
vierastuvan lattialla makaavaa kapteenin ruumista ja ajatellessani tuon
kauhean, sokean kerjäläisen kuljeksivan lähistöllä valmiina joka hetki
palaamaan, oli minulla monet kerrat, kuten sanotaan, kauhusta sydän
kurkussa. Jotakin täytyi pian tehdä, ja viimein juolahti mieleemme
lähteä yhdessä hakemaan apua kylästä. Sanottu ja tehty. Paljain päin
juoksimme heti ulos pimenevän illan usmaiseen pakkaseen.
Kylään ei ollut monta sataa syltä, vaikka se ei näkynytkään viereisen
lahdelman toiselta rannalta. Se oli päinvastaisella suunnalla kuin mistä
sokea mies oli tullut ja minne hän oli mennyt, ja se seikka lisäsi
tuntuvasti rohkeuttani. Monta minuuttia emme matkalla viipyneet, vaikka
joskus pysähdyimmekin kuuntelemaan. Mutta mitään tavattomia ääniä eivät
korvamme erottaneet -- laineet vain rannalla hiljakseen liplattivat ja
varikset raakkuivat metsässä.
Oli jo tulenvalon aika kylään päästessämme, enkä koskaan unohtane miten
mieleni keventyi, kun näin sen valaistut akkunat ja oviaukot; mutta
siihen supistuikin, kuten selville kävi, koko se apu, jonka siltä
taholta saimme. Sillä -- teidän mielestänne kai olisivat miehet saaneet
hävetä menettelyänsä -- ei yksikään sielu suostunut palaamaan kanssamme
"Amiraali Benbow'hin." Mitä enemmän me vaikeuksistamme puhuimme, sitä
kiihkeämmin he vaimoineen ja lapsineen kotiensa suojaan turvautuivat.
Kapteeni Flintin nimi oli, vaikka se minulle olikin outo, muutamille
tarpeeksi tuttu herättääkseen lannistavaa pelkoa. Muutamat miehet, jotka
olivat olleet peltotyössä "Amiraali Benbow'n" tuolla puolen muistivat
sitäpaitsi nähneensä tiellä useita outoja miehiä, ja, luullen heitä
salakuljettajiksi, pujahtaneensa piiloon ja ainakin yksi oli nähnyt
loggerttilaivan niin sanotussa Kissan Kolossa. Jokainen, joka oli ollut
kapteenin toveri, voi jo pelkällä tällä ominaisuudellaan pelästyttää
heidät pahanpäiväisesti. Loppujen loppu oli, että monet kyllä olivat
valmiit ratsastamaan päinvastaiseen suuntaan tohtori Liveseyn luo, mutta
ei kukaan halunnut auttaa meitä ravintolan puolustamisessa.
Sanotaan, että pelko tarttuu; mutta väittelystä kai, toiselta puolen,
saa rohkeutta. Niinpä kun jokainen oli syynsä selvittänyt, piti äitini
heille puheen. Hän ei vain niinkään, selitti hän, laskisi käsistään
rahoja, jotka kuuluivat hänen isättömälle pojalleen. "Jos ei kukaan
teistä uskalla", sanoi, "niin Jim ja minä uskallamme. Takaisin menemme
samaa tietä kuin tulimmekin, eikä se teidän ansiota ole, moiset kollot,
jänishousut. Me avaamme arkun, vaikka henkemme menisi. Ja teiltä, rouva
Crossley, kai saan lainaksi tämän pussin, pannakseni siihen meille
laillisesti kuuluvat rahat."
Luonnollisesti minä sanoin seuraavani äitiäni, ja luonnollisesti he
kaikki ihmettelivät uhkarohkeuttamme, mutta ei vain kukaan mukaamme
lähtenyt. Ainoa, minkä he tekivät oli, että he antoivat minulle ladatun
pistoolin siltä varalta, että meitä ahdistettaisiin, ja lupasivat
varustaa satuloidut hevoset käytettäviksemme, jos meitä paluumatkalla
ajettaisiin takaa. Vielä lähettivät he poikasen ratsastamaan tohtorin
asunnolle päin etsimään aseellista apua.
Sydämeni löi sangen terhakasti, kun läksimme kylmään yöhön vaaralliselle
matkallemme. Täysikuu oli nousemassa ja pilkisti punaisena sumuvaipan
yläreunan läpi. Tämä joudutti vielä enemmän askeleitamme, sillä selvää
oli, että ennenkuin takaisin ennättäisimme, olisi kaikkialla valoisaa
kuin päivällä ja ken tahansa näkisi lähtömme. Hiljaa ja nopeasti
pujotteleuduimme pensasaitojen vierustoita emmekä kuulleet tai nähneet
mitään epäilyttävää, ja pian oli "Amiraali Benbow'n" ovi sanomattomaksi
helpotukseksemme sulkeutunut perästämme.
Minä telkesin sen heti sisäpuolelta ja me seisoimme hetken läähättäen
pimeässä talossa, jossa vain kapteenin hengetön ruumis oli seuranamme.
Äitini nouti sitten kynttilän tarjoiluhuoneesta ja käsikädessä etenimme
vierastupaan. Kapteeni makasi siellä samassa asennossa kuin
lähtiessämmekin selällään, silmät auki ja toinen käsi sivulle
ojennettuna.
"Vedä verho alas, Jim", kuiskasi äitini; "ne voisivat tulla ulkoapäin
kurkistelemaan. Ja nyt", jatkoi hän pyynnön täytettyäni, "meidän on
saatava avain _tuolta_ mutta kukahan sitä koskea tahtoo!" Hän huokasi
nämä sanat lausuessaan.
Minä laskeuduin heti polvilleni. Lattialla hänen kätensä vieressä oli
pyöreä paperin palanen, joka oli toiselta puolen mustattu. Se oli
varmaankin tuo "musta merkki." Otin sen ylös, ja toiselta puolen keksin
seuraavan, hyvällä ja selvällä käsialalla kirjoitetun, lyhyen
tiedonannon: "Kello kymmeneen illalla on sinulla aikaa."
"Kello kymmeneen hän sai aikaa, äiti", sanoin; ja samassa meidän vanha
seinäkello alkoi lyödä. Tämä äkillinen ääni säikäytti meitä
pahanpäiväisesti; mutta hyviä uutisia se antoi, sillä kello oli vasta
kuusi.
"Jim", sanoi äitini, "avain!"
Minä kopeloin kapteenin taskut. Vähän pientä rahaa, sormustin, vähän
lankaa ja muutamia suuria neuloja, palanen rullatupakkaa, josta pää oli
puraistu pois, käyräpäinen linkkuveitsi, taskukompassi, tulukset --
siinä kaikki mitä löysin. Epäilys alkoi jo vallata mieleni.
"Ehkä se onkin hänen kaulassaan", arveli äitini.
Kovin vastenmieliseltä tuntui ruumiiseen koskea, mutta minä voitin sen
tunteen ja revin hänen paitansa kaulasta auki. Ja todellakin -- siellä
riippui avain tervaisesta nuoranpätkästä, jonka leikkasin poikki
kapteenin omalla linkkuveitsellä. Tämä löytö valoi meihin uutta toivoa,
ja viipymättä riensimme yläkertaan siihen pieneen kammioon, jossa hän
niin kauan oli makaillut ja jossa hänen arkkunsa oli koko ajan ollut.
Ulkoapäin se oli aivan tavallisen merimiesarkun näköinen. Päähän oli
poltinraudalla painettu "B" ja nurkat olivat aivan kuin pitkällisestä
kovakätisestä käytännöstä typistyneet ja runneltuneet.
"Anna minulle avain", äitini sanoi; ja vaikka kansi oli jotenkin kankea,
sai hän arkun tuossa tuokiossa avatuksi.
Kitkerä tupakan ja tervan haju tuoksahti sisältä, mutta päälläpäin ei
näkynyt muuta kuin hyvä, huolellisesti harjattu ja kokoon laskettu
vaatekerta. Äitini vakuutti, ettei sitä oltu kertaakaan käytetty. Niiden
alta alkoi tulla esiin sekatavaraa -- astemittari, tinatuoppi, useita
tankoja tupakkaa, kaksi sangen kaunista pistoolia koteloineen, palanen
hopeakankea, vanha espanjalainen taskukello ja muutamia halpa-arvoisia
enimmäkseen muukalaistekoisia koristeita, pari messinkijalustaista
kompassia ja viisi tai kuusi omituista länsi-intialaista näkinkenkää.
Muuta arvokasta emme toistaiseksi olleet löytäneet kuin hopeapalasen ja
koristeet, ja ne eivät tarkoitukseemme soveltuneet. Alla oli vanha,
merisuolan valkaisema merimiestakki. Äitini tempasi sen kärsimättömästi
ulos arkusta ja takin alta paljastuivat meille viimeiset tavarat,
öljykankaalla päällystetty käärö, jossa näytti olevan papereja, ja
purjekangaspussi, josta kosketellessa kuului kuin kullan kilinää.
"Kyllä minä näytän noille roistoille, että olen tunnollinen nainen",
äitini sanoi. "Minä tahdon vain maksun saamisestani enkä penniäkään
enempää. Pitelehän rouva Crossleyn pussia." Ja hän ryhtyi laskemaan
kapteenin velkaa merimiespussista toiseen.
Siitä syntyikin aikaaviepä ja vaivalloinen tehtävä, sillä rahat olivat
peruisin eri maista ja arvoltaan erilaisia -- Espanjan dublonit, Ranskan
louisdorit, Englannin guineat ja monet muut oli sullottu sekaisin samaan
pussiin. Guineoita oli kaikkein vähimmän ja ainoastaan ne äitini tunsi.
Kun olimme saaneet noin puolet summasta lasketuksi, tartuin äkkiä äitini
käsivarteen, sillä kylmän illan hiljaisuudesta kuulin äänen, joka sai
vereni jähmettymään -- kuulin sokean miehen kepin kopisevan routaisella
tiellä. Se läheni lähenemistään, ja me kuuntelimme henkeä pidättäen.
Sitten se kolahti kovasti ulko-oveen ja me kuulimme tartuttavan
kädensijaan ja salvan ratisevan, kun tulija koetti avata ovea. Sitten
seurasi pitkä hiljaisuus sekä ulkona että sisällä. Viimein alkoi kepin
kopina jälleen kuulua, ja sanomattomaksi iloksemme se vähitellen eteni
siksi kuin kokonaan häipyi hiljaisuuteen.
"Äiti", virkoin, "ota kaikki ja lähdetään pois", sillä minä olin
vakuutettu siitä, että teljetty ovi oli herättänyt epäluuloja ja toisi
pian koko joukkueen kimppuumme kuin ampiaisparven. Toisekseen ei kukaan
muu kuin se, joka kerran oli tuon sokean miehen tavannut, voi ymmärtää
miten tyytyväinen olin siitä, että olin teljennyt oven.
Mutta pelästyksestään huolimatta ei äitini tahtonut ottaa kolikkoakaan
enempää kuin mihin hän oli oikeutettu eikä taas suostunut vähempäänkään
tyytymään. Hän selitti, että seitsemänteen tuntiin oli vielä runsaasti
aikaa; hän tiesi mitä hänelle oli tuleva ja sen hän tahtoi saada.
Kinailimme vielä tästä, kun kummun rinteellä kuului lyhyt, hiljainen
vihellys. Se riitti liiaksikin meille. "Otan sen minkä olen saanut
lasketuksi", äitini virkkoi ponnahtaen seisoalleen.
"Ja minä otan tämän jäännöksen maksuksi", sanoin minä öljykankaiseen
kääröön tarttuen.
Seuraavassa tuokiossa me jo hiivimme alas rappusia, jättäen kynttilän
tyhjän arkun viereen. Hetkinen vielä ja me olimme ulkona paeten täyttä
juoksua. Viime hetkessä olimmekin pakoon lähteneet. Sumu häipyi
nopeasti; kuu jo valaisi kirkkaasti ylängöt kummallakin puolen meitä ja
ainoastaan ravintolan ympäristöllä ja laakson pohjassa sumu vielä oli
siksi sakea, että se salasi pakomme alkumatkan. Paljon ennen kuin
pääsisimme edes puolimatkaan, me jo kummun rinteellä joutuisimme kuun
valoon. Eikä siinä vielä ollut kaikki. Korvamme erottivat jo juoksevia
askeleita, ja kun tähystelimme niiden suuntaan, näimme edestakaisin
heiluvan valopilkun, joka läheni nopeasti ja osoitti, että joku
tulijoista kantoi lyhtyä.
"Poikani", virkkoi äitini äkkiä, "ota rahat ja juokse edelleen. Minun
voimani ovat lopussa."
Nyt oli meidän viimeinen hetkemme lyönyt, ajattelin. Miten
sadattelinkaan naapuriemme pelkuruutta, miten soimasinkaan äitini
tunnokkaisuutta ja saituruutta, hänen uhkarohkeuttaan alussa ja
heikkouttaan nyt. Onneksi olimme juuri pienen sillan luona. Minä autoin
horjahtelevan äitini tämän reunalle ja siellä hän huohottaen vaipui
olkapääni varaan. En tiedä miten voimani riittivät siihen, ja pelkäänpä
että käsittelin häntä sangen kovakouraisesti, mutta minun onnistui
laahata hänet törmältä alas ja jonkun verran sillan kaaren alle.
Kauemmas en kyennyt häntä vetämään, sillä silta oli niin matala, että
vain ryömimällä voin sen alla liikkua. Sinne meidän oli nyt jäätävä --
äitini oli melkein kokonaan näkyvissä ja me molemmat kuulomatkassa
ravintolasta.