Musta merkki.
Puolenpäivän tienoilla menin viemään kapteenille virkistäviä juomia ja
lääkkeitä. Hän makasi jotenkin samassa asennossa, mihin olimme hänet
jättäneet. Hän näytti sekä väsyneeltä että kiihoittuneelta.
"Jim", puhui hän, "sinä olet ainoa olento täällä, jolle voi jotain arvoa
antaa, ja sinä tiedät, että minä olen aina ollut hyvä sinulle. Jok'ainoa
kuukausi olen sinulle antanut hopearahan aivan omaksesi. Näet, toveri,
miten huonossa kunnossa nyt olen ja kaikkien hylkäämänä. Jim, sinähän
olet niin hyvä ja tuot minulle pikarin rommia, etkös tuokin, vanha
toveri!"
"Tohtori --", aloin.
Mutta hän keskeytti minut, hereten heikolla äänellä mutta sydämensä
pohjasta sadattelemaan tohtoria. "Tohtorit ovat ämmiä joka kynsi", hän
sanoi, "ja mitäpä tämäkään tohtori merimiehistä ymmärtäisi? Minä olen
ollut uunikuumissa paikoissa, ja miehet ovat kaatuilleet ympärilläni
keltaisen kuumeen kynsissä, ja siunattu maaemo on aaltoillut kuin meri
maanjäristyksen kourissa -- tietäisikö tämä tohtori jotain sellaisista
maista? -- ja minä olen elänyt rommilla, kuuletko! Se on ollut ruokani
ja juomani ja mies ja vaimo -- kaikki; ja jos nyt en saa rommiani, niin
olen kuin purjeeton laivarähjä tyynellä rannalla, ja vereni on lankeava
sinun päällesi, Jim, ja tuon tohtori-ämmän päälle"; ja hän rupesi taas
sadattelemaan. "Katsos, miten sormeni vapisevat", jatkoi hän surkealla
äänellä. "Ne eivät pysy hetkeäkään yhdessä kohti. En ole saanut
pisaraakaan koko tänä päivänä. Tohtori on hullu, pähkähullu! Jollen minä
saa vähän rommia, Jim, niin kauheat näyt tulevat eteeni; minä olen jo
ennenkin näkyjä nähnyt. Olen nähnyt Flint-ukon siinä nurkassa takanasi,
nähnyt hänet selvästi kuin päivällä; ja jos näyt palaavat, niin muutun
minä Kainiksi, sillä hurjasti olen minä elänyt. Sanoihan sinun tohtorisi
itsekin, ettei yksi lasi minulle pahaa tee. Minä annan sinulle kiiltävän
kultarahan pikarillisesta, Jim."
Hän hurjistui hurjistumistaan, ja se peloitti minua isäni vuoksi, joka
oli hyvin heikkona ja tarvitsi hiljaisuutta. Sitäpaitsi eivät olleet
vaikuttamatta tohtorin sanatkaan, joista minua muistutettiin, ja
lahjomisyritys minua vielä harmitti.
"Rahoistanne en huoli", vastasin, "muuta kuin minkä olette isälleni
velkaa. Yhden lasillisen tuon, mutta en myöskään enempää."
Kun juoman toin, tarttui hän siihen kärkkäästi ja joi lasin pohjaan. .
"Ai ai" sanoi hän, "tämä se joltakin maistuu. Mutta kuules, toveri,
sanoiko se tohtori, kuinka kauan minun piti maata tässä vanhassa
pesässä?"
"Viikko vähintäin", vastasin.
"Tulimmaista!" huudahti hän. "Kokonainen viikko! Se on minulle
mahdotonta; siihen mennessä he ovat jo toimittaneet minulle mustan
merkin. Ne lurjukset koettavat tänäkin hetkenä saada minusta vihiä --
nuo lurjukset, jotka eivät kyenneet omaa saalistaan pitelemään ja
himoitsevat nyt toisen omaisuutta. Onko se merimiehen tapaista; onko,
kysyn minä? Mutta minä olen säästeliäs sielu. En ole koskaan rahojani
tuhlannut enkä hävittänyt ja minä vedän taas heitä nenästä. En minä
heitä pelkää. Minä päästän vielä yhden reivin purjeissa ulos, toverini,
ja näytän heille taas köyden päätä."
Puhuessaan hän kohottautui vaivalloisesti vuoteeltaan nojautuen
olkapäähäni niin kovakouraisesti, että olin vähällä puhjeta huutamaan,
ja liikutellen jalkojaan kuin olisivat ne olleet raskasta, vierasta
tavaraa. Hänen sanansa, joiden piti kuulua niin innostuneilta, olivat
surullisena vastakohtana heikolle äänelle, jolla ne lausuttiin. Hän
vaikeni hetkeksi päästyään istumaan sängyn laidalle.
"Se tohtori on vienyt minulta voimat", murisi hän. "Korvani soivat.
Laske minut takaisin vuoteelle."
Ennenkuin ehdin häntä auttaa, vaipui hän jo entiseen asentoonsa ja
makasi siinä hetken äänettömänä. "Jim", hän vihdoin virkkoi, "sinähän
näit sen tänpäiväisen merimiehen?"
"Mustan Koiranko?" kysyin.
"Ahaa! Musta Koira", sanoi hän. "_Hän_ on paha mies; mutta pahempiakin
on, jotka hänet lähettivät. Kuule nyt; jos minä en täältä pääse
minnekään ja he saavat mustan merkin annetuksi, niin muista, että he
tavoittelevat vanhaa merimiesarkkuani. Sinä kiipeät hevosen selkään --
voithan sen tehdä, vai mitä? No niin, sinä kiipeät hevosen selkään ja
menet -- olkoon menneeksi, minä tahdon! -- ja menet sen kirotun
tohtori-ämmän luo ja pyydät häntä kutsumaan kokoon kaikki apurit --
oikeuden palvelijat ja sen semmoiset -- ja hän ottaa kiinni heidät
kaikki 'Amiraali Benbow'ssa' -- ukko Flintin koko varuskunnan, miehet ja
pojat, -- kaikki jotka ovat jälellä. Minä olin ensimmäinen perämies,
ukko Flintin ensimmäinen perämies, ja minä yksinäni tiedän paikan. Hän
ilmaisi sen minulle maatessaan kuoleman kielissä kuten minä nyt. Mutta
sinun ei tarvitse virkkaa mitään, elleivät he saa mustaa merkkiä minulle
annetuksi, taikka ellet jälleen näe Mustaa Koiraa tai yksijalkaista
merenkulkijaa -- häntä eritoten."
"Mutta mikä se musta merkki on, kapteeni?" kysyin.
"Se on haaste, toveri. Minä ilmoitan sinulle, jos he saavat sen
annetuksi. Mutta muista pitää silmäsi auki Jim, ja minä panen saaliit
kahtia kanssasi, sen vakuutan kunniani kautta."
Hän puhui vielä, jonkin aikaa yhä heikommalla äänellä; mutta heti kun
olin antanut hänelle lääkkeen, jonka hän otti kuin lapsi huomauttaen
vain, että "jos konsaan merimies on lääkkeitä tarvinnut, niin olen minä
nyt sellainen merimies", ja vaipui sitten syvään, horrosmaiseen uneen,
jolloin minä läksin hänen luotaan. En tiedä, miten olisin menetellyt,
jos kaikki olisi hyvin käynyt. Luultavasti olisin kertonut kaikki
tohtorille, sillä minä pelkäsin kauheasti, että kapteeni katuisi
tunnustuksiaan ja iskisi minut hengiltä. Mutta nyt kävikin niin, että
isäni äkkiä kuoli samana iltana, ja se muutti asiat kokonaan.
Luonnollinen surumme, naapurien käynnit, hautajaispuuhat ja toimet
ravintolassa, jota kesken kaiken oli hoidettava, pitivät minua niin
kovassa touhussa, ettei minulla ollut paljon aikaa edes ajatella
kapteenia, sen vähemmin häntä pelätä.
Seuraavana aamuna hän jo tuli alakertaan, söi tavalliset ateriansa,
vaikka entistä vähemmän, ja joi rommia luullakseni tavallista enemmän,
sillä hän kävi itse sitä noutamassa anniskeluhuoneesta otsa rypyssä ja
tuhautellen nenäänsä niin ankarana, ettei kukaan uskaltanut häntä
vastustaa. Hautajaisten edellisenä iltana hän oli yhtä päihtynyt kuin
ennenkin, ja ilkeältä tuntui, kun kuuli hänen surutalossa vetävän
vanhaa, kauheata merimieslauluaan. Mutta niin heikko kuin hän olikin,
pelkäsimme me häntä kuin kuolemaa, ja tohtori oli muutaman
sairaustapauksen vuoksi matkustanut penikulmien päähän eikä isäni
kuoleman jälkeen kertaakaan ollut luonamme. Olen sanonut, että kapteeni
oli heikko, ja siltä todellakin näytti kuin olisi hän heikontunut eikä
voimistunut. Hän kompuroi ylös ja alas rappusia, laahusti vierastuvasta
anniskeluhuoneeseen ja sieltä taas takaisin, ja toisinaan hän pisti
nenänsä ulos nuuhkaistakseen meri-ilmaa. Liikkuessaan hän nojasi seiniin
ja hengitti vaivalloisesti ja nopeasti kuin vuoren jyrkänteitä
kiipeillessä. Hän ei puhutellut kertaakaan minua erityisesti ja minä
luulen, että hän oli melkein unohtanut avomielisyytensä; mutta muuten
hän oli tavallista pikapäisempi ja, jos ottaa huomioon hänen
heikkoutensa, entistään julmempi. Juovuksissa ollessaan hän nyt
tavallisesti paljasti lyöntimiekkansa ja asetti sen eteensä pöydälle.
Mutta samalla hän kiinnitti vähemmän huomiota muihin ihmisiin ja näytti
hautovan omia ajatuksiaan, melkeinpä hourailevan. Kerrankin hän
esimerkiksi rupesi kaikkien meidän suureksi hämmästykseksi laulamaan
aivan erilaista laulua, jotain maalaisten rakkauslaulua, jonka hän
varmaankin oli oppinut nuoruudessaan ennenkuin rupesi merimieheksi.
Tällaista oli elämämme aina maahanpanijaisten jälkeiseen päivään. Tuona
kylmänä, sumuisena päiväni kello kolmen seuduissa iltapäivällä seisoin
ulko-ovella mieli täynnä surullisia ajatuksia isäni kuoleman johdosta,
kun näin jonkun tulevan hitaasti tietä pitkin. Hän oli nähtävästi sokea,
sillä hän tunnusteli kepillä eteensä ja viheriä varjostin peitti hänen
silmänsä ja nenänsä. Vanhuudesta tai heikkoudesta hän kulki kumarassa ja
päällään hänellä oli suunnaton, ryysyinen merimieskauhtana, jonka pään
yli viskattu päähine teki hänet aivan muodottomaksi. En koskaan
eläissäni ollut vielä nähnyt niin kauhean näköistä olentoa. Hän pysähtyi
vähän matkan päähän ravintolasta ja puhui luonnottomalla,
yksitoikkoisella nuotilla tyhjyyteen edessänsä.
"Tahtoisiko joku hyvä ystävä sanoa sokealle mies-raukalle, joka on
kadottanut silmiensä kalliin valon puolustaessaan kunniakkaasti
isänmaataan Englantia, ja Jumala siunatkoon Yrjö kuningasta! -- missä
tai missä osassa tätä maata hän nyt lienee?"
"Olette 'Amiraali Benbow'n luona Mustan Kummun lahden rannalla, mies
hyvä", vastasin minä.
"Kuulen äänen", sanoi hän -- "nuoren äänen. Tahdotteko ojentaa minulle
kätenne, hyvä nuori ystäväni, ja viedä minut sisään?"
Minä ojensin käteni ja tuo kamala, hempeäpuheinen, silmätön olento
samassa tarttui siihen kuin rautapihdeillä puristaen. Minä hämmästyin
niin, että yritin ponnistautua irti otteesta, mutta sokea vetäisi minut
yhdellä ainoalla nykäyksellä aivan vierellensä.
"Nyt, poika", virkkoi hän, "sinun on vietävä minut kapteenin luo."
"Sitä en", vastasin, "totta totisesti uskalla tehdä."
"Joutavia", virkkoi hän irvistäen, "vie minut suoraan sisään, taikka
minä rusennan käsivartesi."
Ja näin sanoen hän väänsi kättäni niin armottomasti, että minä parahdin
tuskasta.
"Teidän omaa parastanne", selitin, "minä tarkoitan. Kapteeni ei ole
entisellään. Hänellä on paljastettu miekka edessään. Eräs toinen herra
--"
"Eteenpäin mars", keskeytti hän; ja niin julmaa, kylmää ja ilkeätä ääntä
kuin sen sokean miehen minä en vielä ollut kuullut. Se lannisti minut
varmemmin kuin kipu, ja minä tottelin häntä viipymättä, kävellen suoraan
ovelle ja vierastupaa kohti, jossa sairas merirosvomme istui rommistaan
juopuneena. Sokea mies pysyttelihe aivan rinnallani, pidellen minua
lujasti kiinni ja nojautuen minuun raskaammin kuin oikeastaan
siedinkään.
"Vie minut suoraan hänen eteensä, ja kun olen näkyvissä, huuda 'Tääll'
on eräs toverinne, Bill --'. Jos et niin tee, niin minä teen näin", ja
hän puristi taas niin että päätäni huimasi.
Kaikki tämä sai minut niin mielettömästi pelkäämään sokeaa miestä, että
minä unohdin kapteeniakin kammovani, ja vierastuvan ovea avatessani minä
vapisevalla äänellä lausuin nuo sanat, jotka hän oli suuhuni pannut.
Kapteeni-parka kohotti katseensa, ja samassa kun hän näki tulijan,
haihtui humala hänestä ja hän jäi selvänä miehenä tuijottamaan eteensä.
Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet niin paljon kauhua kuin kuolettavaa
kipua. Hän yritti nousta, mutta luullakseni eivät hänen voimansa enää
siihen riittäneet.
"Istu aloillasi, Bill", virkkoi sokea. "Vaikken minä näe, niin kuulen
sormenkin liikahduksen. Asia kuin asia. Ojenna vasen kätesi. Poika, ota
kiinni hänen vasemman kätensä ranteesta ja tuo se oikean käteni
ulottuville."
Molemmat tottelimme häntä täsmälleen, ja minä näin hänen siirtävän
jotain keppiä pitelevältä kämmeneltään kapteenin käteen, joka samassa
puristui kiinni.
"Nyt se on tehty", sanoi sokea mies. Samassa hän äkkiä hellitti kätensä
ja uskomattoman osavasti ja ketterästi pujahti vierastuvasta ulos
tielle, jossa minä, liikkumattomana seisoessani, kuulin hänen keppinsä
kopinan loittonemistaan loittonevan.
Kului kotvasen, ennenkuin kapteeni ja minä selvisimme järkiimme, mutta
viimein minä päästin irti hänen ranteensa, jota yhä olin pidellyt, ja
hän melkein samaan aikaan katsahti tarkkaavaisesti kämmeneensä.
"Kello kymmenen!" huudahti hän. "Kuusi tuntia. Vielä ennätämme heidät
nipistää"; ja hän hyppäsi pystyyn.
Mutta samassa hän horjahti, vei kätensä kaulaansa, seisoi hetkisen
huojuen ja kaatui sitten omituisesti äännähtäen kasvoilleen lattialle.
Minä kiiruhdin heti hänen luokseen äitiäni huutaen. Mutta kiirehtiminen
oli turhaa. Äkkipikainen halvaus oli lopettanut hänen päivänsä.
Omituista on -- sillä miehestä en ollut koskaan pitänyt, vaikka viime
aikoina hän olikin alkanut käydä säälikseni --, että minä, heti kun
huomasin hänet kuolleeksi, purskahdin valtavaan itkuun. Tämä oli toinen
kuolemantapaus ympäristössäni, ja edellisen jättämä suru oli vielä
tuoreena mielessäni.