Musta koira ilmestyy ja katoaa.
Vähän tämän jälkeen sattui ensimmäinen niistä salaperäisistä
tapauksista, jotka lopulta vapauttivat meidät kapteenista, vaikka se ei,
kuten saatte tietää, tapahtunutkaan hänen omasta tahdostaan. Kulumassa
oli kylmä talvi pitkine, purevine pakkassäineen ja raivokkaine
myrskyineen; jo alusta pitäen oli meille selvänä, ettei isäni
arvatenkaan enää kevättä näkisi. Hän heikkeni päivä päivältä, ja
äidilläni ja minulla oli koko ravintola hoidettavana. Puuhaa oli
runsaasti, ja vastenmielistä vierastamme me emme paljon ajatelleet.
Oli muuan tammikuun aamu, nipistävän kylmä. Koko lahti oli pakkassumusta
harmaana, pienet laineet liplattivat hiljaa rantakiviä vasten, aurinko
oli vielä alhaalla ja sen säteet koskettelivat vasta vuorten huippuja ja
kajastivat kaukana ulapalla. Kapteeni oli noussut tavallista aikaisemmin
ja lyöntimiekka heiluen sinisen takin leveiden liepeiden alla,
messinkinen kaukoputki kainalossa ja hattu takaraivolla lähtenyt
kävelemään pitkin lahden rantaa. Muistan, miten hänen hengityksensä
kävellessä jäi savuna hänen jälkeensä ja miten hän kallion taakse
kääntyessään äkäisesti tuhautti nenäänsä, aivankuin yhä olisi tohtori
Liveseytä muistanut.
Äitini oli yläkerrassa isän luona, ja minä katoin parhaillaan
aamiaispöytää kapteenille, kun vierastuvan ovi aukeni ja sisään astui
mies, jollaista en vielä ennen ollut nähnyt. Hän oli kelmeä,
lihavanläntä olento; vasemmassa kädessä hänellä oli vain kolme sormea
jälellä; ja vaikka kupeella olikin lyöntimiekka, ei hän silti näyttänyt
kovinkaan sotaisalta. Minä pidin aina silmällä merenkulkijoita, olivatpa
ne yksi- tai kaksijalkaisia, ja minä muistan, että tämä mies herätti
minussa huomiota. Hänessä ei ollut paljonkaan merimiehen näköä, mutta
sittenkin jotain suolaveden tuoksua.
Kysyin, mitä hän halusi, ja hän vastasi rommia maistavansa; mutta kun
minä läksin sitä noutamaan, istahti hän pöydälle ja viittasi minua
lähemmäksi. Minä jäin seisomaan paikalleni, pyyhinliina kädessäni.
"Tuleppa tänne, poikaseni", hän virkkoi. "Tulehan tänne lähemmäksi."
Minä astuin askeleen häneen päin.
"Onko tämä pöytä minun toveriani Billiä varten?" hän kysyi
teeskennellysti naurahtaen.
Minä vastasin, etten tuntenut hänen toveriansa Bill-nimistä, ja että
pöytä oli katettu meidän vieraallemme, jota me nimitimme kapteeniksi.
"Voihan Bill-toveriani nimittää yhtä hyvin kapteeniksikin", sanoi hän.
"Hänellä on toisessa poskessa arpi ja käytöstapa hyvin miellyttävä,
etenkin hänen juovuspäissään ollessaan. Sellainen se on minun Billini.
Olettakaamme noin vain periaatteen vuoksi, että sinun kapteenillasi on
arpi poskessa, ja vaikka vielä lisäksi, että se on oikeassa poskessa.
Kas niin! Johan sanoinkin! No, onko nyt Bill-veikkoni tässä talossa?"
Sanoin, että hän on ulkona kävelemässä.
"Missäpäin, poikaseni? Minnepäin hän meni?"
Kun olin osoittanut hänelle kallion ja selittänyt, mistä kapteenin
arvatenkin tapaisi ja miten pian, ja vastannut vielä muutamiin muihin
kysymyksiin, virkkoi mies: "Silloinhan voin vallan hyvin tyhjentää
maljan Bill-veikon terveydeksi."
Ilme hänen kasvoillaan, kun hän nämä sanat lausui, ei ollut suinkaan
miellyttävä, ja minulla oli omat syyni luullakseni, että vieras erehtyi,
vaikkapa hän olisi tarkoittanutkin sitä mitä sanoi. Mutta eihän se minua
liikuttanut, päättelin, ja sitäpaitsi ei ollut helppo tietää mitä tehdä.
Mies pysytteli ulko-oven likistöllä ja pälyili nurkan taakse kuin hiirtä
väijyvä kissa. Kerran minä poistuin maantielle, mutta hän kutsui minut
heti takaisin, ja kun en totellut hänen mielestään tarpeeksi nopeasti,
niin muuttuivat hänen tahmaiset kasvonsa aivan kammottaviksi ja hän
käski minut sisään kiroten niin hurjasti, että juoksujalkaa tottelin.
Heti kun minä olin jälleen huoneessa, palasi hän entiselle paikalleen ja
osaksi mairitellen, osaksi ivaten taputti minua olalle ja sanoi, että
olin kiltti poika, ja että hän jo oli minuun aivan mielistynyt. "Minulla
on poika", selitti hän, "ja te olette niin toistenne näköiset kuin hyvät
väkipyörät, ja hän on minun ylpeyteni. Mutta pojat tarvitsevat ensi
kädessä kuria, poikaseni -- kovaa kuria. Jos olisit Billin kera
purjehtinut, niin et olisikaan seisonut tuolla toista käskyä odottaen,
et maar. Se ei ollut Billin tapaista, eikä muidenkaan, jotka hänen
kanssaan purjehtivat. Mutta tuollahan, toden totta, onkin
Bill-veikkoseni, kaukoputki kainalossa, miekkonen. Me, poikaseni,
menemme nyt takaisin vierastupaan oven taakse ja hämmästytämme vähän
Billiä, sitä vanhaa veikkoa."
Näin sanoen mies perääntyi vierastupaan ja asetti minut taakseen
nurkkaan niin, että avonainen ovi piiloitti meidät kokonaan. Minä olin
hyvin levoton ja pelästynyt, kuten voitte arvata, ja huomattuani että
mies nähtävästi itsekin oli vähän peloissaan, en suinkaan rauhoittunut.
Hän asetti miekkansa helposti tavattavaksi, koetteli lähtikö ase
helposti tupesta ja odotellessamme hän koko ajan nieleksi, aivankuin
hänellä olisi ollut tulppa kurkussa, kuten sanotaan.
Vihdoinkin astui kapteeni huoneeseen, heitti oven perästään kiinni ja
sivuilleen katsahtamatta käveli läpi tuvan suoraan aamiaispöytänsä
ääreen.
"Bill", virkkoi mies äänellä, jonka hän mielestäni koetti saada
rohkeaksi ja järeältä kalskahtavaksi.
Kapteeni pyörähti ympäri meihin päin. Hänen kasvoiltaan oli kaikki väri
hävinnyt ja nenäkin oli sinertävä. Hän oli kuin mies, joka näkee aaveen
tai pahan hengen tai jotain vielä pahempaa, jos sellaista löytyy; ja
totta puhuen minun tuli sääli häntä, kun näin hänen niin äkkiä muuttuvan
niin vanhaksi ja raihnaiseksi.
"Kas niin, Bill, tunnethan minut, -- tunnet vanhan laivatoverisi, Bill,
epäilemättä", mies puhui.
Kapteeni hengähti syvään melkein läähättäen.
"Musta Koira!" virkkoi hän.
"Kukapa muukaan?" vastasi toinen vähän rauhoittuneena. "Se entinen Musta
Koira on tullut tervehtimään vanhaa laivatoveriaan Billiä 'Amiraali
Benbow'n' ravintolassa. Oi Bill, Bill, monet mutkat on meidän molempien
matkalla ollut siitä lähtien kun nämä kaksi ulotintani menetin", puhui
hän typistettyä kättänsä ojentaen.
"No niin", kapteeni virkkoi, "olet saanut minut käsiisi, minkäpä sille.
Puhu suusi puhtaaksi -- mitä tahdot?"
"Tuo kuuluu aivan sinunlaiseltasi, Bill", Musta Koira vastasi, "sanoit
toden sanan, Billy. Minä tahtoisin lasin rommia tältä pojanveitikalta,
johon minä olen jo mielistynyt; ja me istuudumme pöydän ääreen, jos
sallit, ja puhelemme kursailematta, kuten vanhat laivatoverit ainakin."
Kun minä palasin rommia tuoden, istuivat he jo kahden puolen kapteenin
aamiaispöytää. Musta Koira oli oven puolella ja istui sivuittain niin,
että voi pitää silmällä sekä toveriaan että myös, luullakseni,
pakotietänsä.
Hän käski minua poistumaan ja jättämään oven auki. "Avaimenreiät eivät
ole minua varten, poikaseni", huomautti hän. Minä jätin heidät kahden
kesken ja vetäydyin tarjoiluhuoneeseen.
Vaikka koetinkin parhaani mukaan kuunnella, en kotvaan erottanut muuta
kuin hiljaista sorinaa, mutta lopulta puhelu alkoi muuttua
äänekkäämmäksi ja minä erotin muutamia sanoja, enimmäkseen kapteenin
singahuttamia kirouksia.
"Ei, ei, ei, lopeta jo!" hän kerrankin huudahti. Ja hetken perästä
kuulin: "Jos hirttämisestä tulee kysymys, niin hirtä kaikki, sanon
minä!"
Sitten yht'äkkiä huoneesta kuului kauheita kirouksia ja muuta meteliä --
tuolit ja pöytä lensivät kumoon, teräs kilahti, joku parahti tuskasta ja
samassa näin Mustan Koiran hurjasti pakenevan ja kapteenin ajavan häntä
täyttä juoksua takaa. Molemmilla oli miekat kädessä ja ensin mainitun
vasemmasta olkapäästä vuoti veri. Ovessa kapteeni tähtäsi pakenijaan
viimeisen kauhean iskun, joka epäilemättä olisi häneltä selkärangankin
katkaissut, ellei "Amiraali Benbow'n" suuri ovikilpi olisi sattunut
eteen. Vielä tänä päivänäkin voitte nähdä loven kilven alareunassa.
Se isku oli ottelun viimeinen. Kerran tielle päästyään Musta Koira
haavastaan huolimatta vilisti pakoon hämmästyttävän nopeasti ja tuossa
tuokiossa hävisi kallion harjanteen taa. Kapteeni taas seisoi ovikilpeen
tuijottaen aivan kuin järkensä menettänyt mies. Sitten hän pyyhkäsi
kädellään kasvojaan useampaan kertaan ja palasi vihdoin takaisin
huoneeseen.
"Jim, rommia", virkkoi hän; ja puhuessaan hän jo vähän horjahti ja
nojautui toisella kädellään seinään.
"Oletteko haavoittunut!" huudahdin minä.
"Rommia", hän pyysi toistamiseen. "Minun täytyy muuttaa täältä. Rommia,
rommia!"
Minä juoksin sitä noutamaan, mutta olin niin hätääntynyt, että pudotin
lasin ja kaadoin juoman maahan. Jälkiä korjaillessani kuulin
vierastuvasta romahduksen, ja kun juoksin sinne, näin kapteenin makaavan
pitkin pituuttaan lattialla. Samassa äitini, huudoista ja metelistä
pelästyneenä, tuli juosten alas yläkerrasta avukseni. Yhdessä kohotimme
sitten kapteenin päätä lattiasta. Hän hengitti syvään ja vaivalloisesti,
mutta silmät olivat kiinni ja kasvoilla pahaa ennustava väri.
"Oh, voi sentään", äitini huudahti, "tätä häpeätä huoneellemme! Ja
isäraukkasi makaa sairaana!"
Me emme tienneet mitä kapteenille tehdä, emmekä muuta osanneet ajatella
kuin että hän oli saanut kuolinhaavan vieraan miehen kanssa otellessaan.
Minä sain rommin noudetuksi ja koetin valaa sitä hänen suuhunsa, mutta
hänen hampaansa olivat tiukasti yhteenpuristetut ja leuat jäykät kuin
rautaan valetut. Helpotuksen huokaus pääsi meiltä molemmilta, kun ovi
aukeni ja tohtori Livesey astui sisään isääni katsomaan.
"Oi, tohtori", huudahdimme, "mitä tässä on tehtävä? Mihin hän on haavan
saanut?"
"Haavan? Joutavia!" tohtori vastasi. "Yhtä vähän hän on haavoittunut
kuin te tai minä. Mies on saanut kohtauksen, kuten jo ennustinkin. Ehkä
te, rouva Hawkins, nyt tahdotte mennä yläkertaan miehenne luo ja, jos
mahdollista, pitää hänet kaikesta tästä tietämättömänä. Minun täytyy nyt
koettaa parhaani mukaan pelastaa tämän miekkosen kolminkertaisesti
arvoton henki. Jim kai tuo minulle maljan."
Maljaa noutaessani oli tohtori jo käärinyt ylös kapteenin hihan ja
paljastanut hänen jäntevän käsivartensa. Siinä oli useassa kohti
ihopiirroksia. "Tääll' on onnea", "hyvä tuuli" ja "Billy Bones
kuvittelee", olivat somasti piirretyt kyynärvarteen ja ylhäälle likelle
olkapäätä oli maalattu hirsipuut, joissa roikkui mies. Kuva oli
mielestäni erittäin taitavasti tehty.
"Sangen kuvaavaa", tohtori virkkoi sormellaan viitaten hirsipuihin. "Ja
nyt, Billy Bones, jos se nimenne lienee, nyt katsomme verenne väriä.
Jim", hän kysyi minulta, "pelkäätkö verta?"
"En, tohtori", vastasin.
"Pitele sitten maljaa", sanoi hän ja avasi samassa lansetillaan
valtasuonen.
Verta oli runsaasti laskettu, ennenkuin kapteeni avasi silmänsä ja
katseli harhaillen ympärilleen. Ensiksi hän tunsi tohtorin ja hänen
kasvonsa huomattavasti synkistyivät. Sitten hänen katseensa sattui
minuun ja hän näytti rauhoittuvan. Mutta äkkiä ilme hänen kasvoissaan
muuttui ja hän koetti nousta istumaan huudahtaen:
"Missä on Musta Koira?"
"Ei täällä ole Mustaa Koiraa", tohtori vastasi, "ellei teitä itseänne
oteta lukuun. Te olette juonut rommia, olette saanut kohtauksen aivan
niin kuin ennustinkin; ja minä olen juuri, vaikka sangen
vastahakoisesti, vetänyt teidät varmasta haudasta elävien joukkoon. Nyt,
Bones -- --"
"Se ei ole nimeni", hän keskeytti.
"Saman tekevä", tohtori vastasi. "Sen niminen on muuan merirosvo, jonka
tunnen, ja saman nimen annan teille lyhyyden vuoksi. Ja nyt tahtoisin
saada teille sanotuksi, että yksi rommilasi ei teitä tapa, mutta jos
yhden otatte, niin otatte toisenkin ja monta muuta lisäksi; ja minä
panen peruukkini pantiksi siitä, että jollette te heti juomista lopeta,
niin olette kuoleman oma -- ymmärrättekö sitä? -- kuoleman oma, ja te
joudutte siihen paikkaan, joka teitä varten on valmistettu, kuten
Raamatussa sanotaan. Nyt ylös, mies. Vielä tämän kerran autan teitä
vuoteellenne."
Suurella vaivalla saimme hänet kuljetetuksi yläkertaan ja laskimme
vuoteelle, johon hän vaipui kuin pyörtyäkseen.
"Muistakaa nyt", tohtori sanoi, "minä en ota teitä vastuulleni -- rommin
nimikin on teille kuolemaksi."
Näin sanoen hän läksi isäni luo, vieden minut mukanaan.
"Ei hätää", puhui hän heti kun oli sulkenut perästämme oven. "Olen
laskenut hänestä verta siksi paljon, että hän pysyy jonkin aikaa hiljaa.
Maatkoon nyt aloillaan viikon päivät -- se on parasta sekä hänelle että
teille; mutta uusi kohtaus hänet lopettaa."