Junkkari Trelawney, tohtori Livesey ja muut asialliset ovat pyytäneet
minua kirjoittamaan muistiin kaikki Aarresaarta koskevat tiedot alusta
loppuun, salaamatta mitään muuta kuin saaren aseman ja senkin vain
siksi, että saaressa vielä on aarteita kätkössä. Otan siis kynän käteeni
armon vuonna 17-- ja aloitan ajasta, jolloin isälläni oli ravintola,
"Amiraali Benbow" nimeltään, ja jolloin arpinaamainen, ahavoitunut
merimies-vanhus ensi kerran asettui kattomme alle asumaan.
Muistan kuin eilisen päivän miten hän tulla laahusti ravintolan ovelle,
merimiesarkku käsirattailla perässään. Hän oli kookas, voimakas, jykevä
ja pähkinänruskea mies; takkuinen tukka valui tahraisen merimiespuseron
kaulukselle; kädet olivat ryhmyiset ja naarmuja täynnä, kynnet mustat ja
epäsäännölliset, ja toisella poskella kuulsi sinervänkalpea
sapelinhaavan arpi. Muistan miten hän vihellellen silmäili talorähjäämme
ja viritti sitten tuon vanhan merimieslaulun, jota hän myöhemmin niin
usein veteli:
"Viistoista miestä arkulla vainaan --
Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
Hänen äänensä oli kimakka ja epävarma ja tuntui murtuneen ja särkyneen
ankkurivääntimen ääressä. Sitten hän kopautti ovelle kepillään, joka oli
kuin merimiesten käsikanki, ja kun isäni meni vastaan, komensi hän lasin
rommia. Sen saatuaan hän joi hitaasti, mausta nauttien, ja samalla
lakkaamatta silmäili ympärilleen kallioille ja ovikilpeemme.
"Hauska tölli tämä", hän lopulta virkkoi, "ja miellyttävällä paikalla.
Vilkas liike, vai?"
Isäni vastasi, ettei asianlaita, sen pahempi, ollut niin.
"No silloin", hän puhui, "tämä sopii ankkuripaikakseni. Kuules mies",
hän käski miestä, joka kuljetti arkkua, "huopaa likemmäksi ja nosta
arkkuni ylös. Minä pysähdyn hetkeksi tänne", jatkoi hän. "Olen koruton
mies; rommi, läski ja munat riittävät ruoakseni ja tuo keulakumpu tuolla
seuratakseni laivojen lähtöä. -- Miksikä minua arvoittaisitte? Vaikkapa
kapteeniksi. -- Ahaa, kyllä ymmärrän, mitä sinä siellä odotat -- tuosta
saat"; ja hän heitti muutamia kultakolikolta kynnykselle, kasvoillaan
ylemmyyden ilme.
Ja vaikka hänen pukunsa olikin huono ja puhetapansa sivistymätön, ei hän
kuitenkaan näyttänyt mieheltä, joka etukannella purjehti, vaan
paremminkin perämieheltä taikka kipparilta, joka on tottunut käskemään
ja tottelemattomia rankaisemaan. Mies, joka oli työntänyt käsirattailla
hänen arkkuaan, kertoi että vieraamme oli edellisenä aamuna saapunut
postin mukana "Kuninkaallisen Yrjön" edustalle. Siellä hän oli kysellyt
mitä ravintoloita oli rannikolla, ja kun meidän ravintolaa arvatenkin
oli kehuttu ja mainittu yksinäiseksi, oli hän sen valinnut
oleskelupaikakseen. Muuta emme saaneet vieraastamme tietää.
Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Kaiket päivät hän messinkinen
kaukoputki kädessään kuljeksi lahden rannalla tai kallioilla. Illat hän
istui vierastuvassa uunin nurkassa ja joi hyvin väkevää groggia. Harvoin
hän puhutteluun vastasi, heitti vain pikaisen ja vihaisen silmäyksen ja
tuhautti nenäänsä kuin sumutorveen. Me, ja meidän muut vieraamme opimme
pian antamaan hänen olla rauhassa. Joka päivä hän vaellukseltaan
takaisin palatessaan kysyi, oliko merimiehiä kulkenut talon ohi. Alussa
luulimme hänen sopivan seuran puutteessa tätä kyselevän, mutta sitten
älysimme, että hän koettikin niitä välttää. Kun joku merenkulkija
poikkesi "Amiraali Benbow'hin" (minkä rantatietä Bristoliin taivaltavat
merimiehet silloin tällöin tekivät), hän ensin tarkasteli vierasta
oviverhon takaa ennenkuin astui vierastupaan, ja sellaisen vieraan
läsnäollessa hän aina oli hiljaa kuin hiiri. Minulle ainakaan ei hänen
käytöksensä ollut arvoitus, sillä hän oli tavallaan ilmaissut minulle
pelkonsa syyt. Muutamana päivänä hän oli vienyt minut syrjään ja
luvannut hopearahan jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä, jos vain
tähystelisin "yksijalkaista merenkulkijaa", ja ilmoittaisin hänelle heti
tämän huomattuani. Monesti kuitenkin sattui, että kun ensimmäinen päivä
tuli ja minä pyysin palkkaani, hän vain tuhautti nenäänsä ja karkoitti
minut pois katseellaan. Mutta ennen viikon loppua hän aina muutti
mieltä, toi minulle kolikkoni ja uudisti käskynsä tähystellä
"yksijalkaista merenkulkijaa."
Minun ei tarvinne kertoa, miten tuo olento minua unissanikin kiusasi.
Myrsky-öinä, kun vihurit vonkuivat nurkissa ja hyrskyt pauhasivat
rantakallioilla, hän näyttäytyi minulle monenmuotoisena, kasvoillaan jos
minkälainen, toinen toistaan pirullisempi ilme. Milloin jalka oli
polvesta poikki, milloin reidestä, ja toisinaan hän esiintyi
hirvittävänä olentona, jolla ei ollut koskaan ollutkaan enempää kuin
yksi jalka ja se keskellä ruumista. Pahempaa painajaista ei voi
ajatella, kun tuo olento sitten juosten ja hyppien ajoi minua yli
kangasten ja kantojen. Näiden hirveiden mielikuvien vuoksi tuo
kuukautinen hopearahani oli minulle sangen työläästi ansaittu palkka.
Mutta vaikka minua tuo yksijalkainen merenkävijä niin kauheasti
peloittikin, niin itse kapteenia pelkäsin paljon vähemmän kuin muut
hänen tuttavansa. Toisinaan hän tuli juoneeksi enemmän rommia kuin pää
kesti, ja silloin hän saattoi kenestäkään välittämättä vedellä ilkeitä,
vanhoja, hurjia merimieslaulujaan, tai tarjota kaikille lasin ja
pakottaa koko vapisevan seuran kuuntelemaan juttujaan tai yhtymään
laulujensa kuoroihin. Usein tunsin koko talon tutisevan, kun kaikki
naapurit henkensä edestä karjuivat "Huh-hah-hei ja rommia pullo", kukin
koettaen, muistutusta suunnattomasti peläten, parkua kovemmin kuin
toiset. Sillä päällä ollessaan hän näet oli mitä oikullisin toveri. Hän
saattoi yhtäkkiä iskeä nyrkkinsä pöytään ja komentaa kaikki vaikenemaan,
hän voi suuttua silmittömästi pienestä kysymyksestä taikka myös siitä,
ettei kukaan mitään kysynyt eikä siis, hänen mielestään, seurannut
kertomusta. Ja sitten ei kukaan saanut lähteä ravintolasta pois,
ennenkuin hän oli juonut itsensä uniseksi ja hoiperrellut sänkyynsä.
Juuri nuo hänen juttunsa pahimmin peloittivat ihmisiä. Ja kauheita
juttuja ne olivatkin; hirttämisistä, mereen viskaamisista,
hirmumyrskyistä, Tortugan rosvosaaren riutoista ja hurjista teoista ja
ihmepaikoista Espanjan vesillä. Omista puheistaan päättäen hän
nähtävästi oli elänyt kaikkein ilkeinten ihmisten parissa, mitä Jumala
konsanaan on merenkulkijoiksi erottanut, ja puhetapa, jolla hän näitä
juttujaan kertoili, kammahdutti koruttomia maalaisiamme yhtä paljon kuin
ne rikoksetkin, joita hän kuvasi. Isäni aina valitteli, että liikkeemme
joutuisi aivan rappiolle, sillä pianhan meillä kävijät loppuisivat, kun
ei kukaan haluaisi olla toisen komennettavana ja säikytettävänä. Mutta
minä päinvastoin luulen, että vieraamme oli meille vain hyödyksi. Hän
kyllä ensin peloitti ihmisiä, mutta kun he sitten jäljestäpäin iltaansa
ajattelivat, niin ei se vallan hullulta tuntunutkaan. Olihan siitä vain
harvinaista vaihtelua yksitoikkoiseen maalaiselämään, ja olipa joukko
nuorukaisia, jotka olivat häntä ihastelevinaan, nimittivät häntä
"oikeaksi merikarhuksi", "todelliseksi merenkävijäksi" j.n.e. ja
selittelivät, että siinä oli yksi juuri niitä miehiä, jotka tekivät
Englannista niin peloittavan merivallan.
Tavallaan hän kuitenkin teki parhaansa viedäkseen meidät rappiolle. Hän
asusti meillä viikkoja ja kuukausia; hänen rahansa olivat aikoja sitten
loppuneet, ja isäni vain ei rohjennut vaatia lisämaksuja. Jos hän siitä
jotain mainitsi, tuhautti kapteeni nenäänsä niin rajusti, että olisi
melkein luullut hänen ärjäisseen, ja tuijotti sitten isäni ulos
huoneesta. Sellaisten kohtausten jälkeen näin isäni vääntelevän käsiään
ja minä luulen, että katkeruus ja pelko, joka hänen mieltään siihen
aikaan alati painoi, oli suurena syynä hänen aikaiseen ja onnettomaan
kuolemaansa.
Koko sinä aikana, jonka kapteeni meidän luonamme asui hän ei
vaihtanut muuta vaatetta kuin jonkin sukkaparin, jonka hän osti
katukaupustelijalta. Kun sulka hänen hatussaan taittui riipuksiin, hän
antoi sen riippua, vaikka se häntä tuulessa pahasti kiusasikin. Muistan
miltä hänen takkinsa näytti, kun hän sitä aina itse huoneessaan
paikkaili. Lopulta se oli yhtä paikkaa koko takki. Hän ei koskaan
kirjoittanut eikä saanut kirjeitä, ei puhellut kenenkään muun kuin
naapuriemme kanssa ja heidänkin kanssaan vain juovuksissa ollessaan.
Hänen suurta merikirstuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avattuna. Vain
kerran hän kohtasi vastustusta. Se sattui loppuaikoina, jolloin isäni
sairaus jo oli ehtinyt pitkälle. Tohtori Livesey tuli myöhään
iltapäivällä sairasta katsomaan, nautti vähän äitini valmistamasta
ateriasta ja meni sitten vierastupaan polttelemaan piippua siksi, kunnes
hänen hevosensa ehtisi saapua kylästä, meillä kun ei ollut tallia
vanhassa "Benbow'ssa." Minä menin hänen kerallaan tupaan ja muistan
panneeni merkille, mikä vastakohta siisti ja siro tohtorimme, hänen
lumivalkea tekotukkansa, tummat loistavat silmänsä ja miellyttävä
käytöksensä oli rehenteleville talonpojille ja etenkin likaiselle
merirosvollemme, joka istui kuin mikäkin variksenpelätin velttona,
juovuksissa, käsivarret pöydällä. Äkkiä hän -- kapteeni nimittäin --
rupesi hoilottamaan ainaista lauluaan:
"Viistoista miestä arkulla vainaan --
Huh-hah-hei ja rommia pullo,
Viina ja hiisi vei miehen hautaan --
Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
Ensin olin luullut, että "vainaan arkku" oli juuri tuo hänen yläkerran
etuhuoneessa rehjottava suuri laatikkonsa, ja tämä luulo oli unissani
liittynyt minun kuvitteluihini yksijalkaisesta merenkulkijasta. Mutta
tähän aikaan me kaikki olimme jo lakanneet kiinnittämästä minkäänlaista
huomiota koko lauluun. Mainittuna iltana se oli uutuus ainoastaan
tohtori Liveseylle, ja minä huomasin, ettei se tehnyt häneen edullista
vaikutusta. Hän näet katsahti hyvin vihaisesti laulajaan ja jatkoi
sitten puheluaan puutarhuri Taylorin kanssa uudesta luuvalon
parannustavasta. Vähitellen kapteeni kiihtyi omasta laulustaan ja
viimein iski kämmenensä pöytään tavalla, jonka me kaikki tiesimme
vaativan hiljaisuutta. Kaikki muut, paitsi tohtori Livesey, vaikenivat.
Hän vain jatkoi selittelyään entiseen tapaansa, puhuen selvään ja
soinnukkaasti ja imeskellen vähän väliä piippuaan. Kapteeni tuijotti
häneen hetkisen, iski uudelleen kämmenensä pöytään, tuijotti yhä
ankarammin, ja viimein hurjasti kiroten karjaisi: "hiljaa siellä
alakannella!"
"Minulleko puhuitte, herrani?" virkkoi tohtori; ja kun mies uudelleen
kiroten ilmoitti hänen oikein arvanneen vastasi hän: "Vain sen minä
sanon teille, herrani, että jos jatkatte rommin juomista, niin
maailmassa on pian yksi likainen roisto entistä vähemmän!"
Kapteenin raivo oli kammottava. Hän ponnahti ylös, vetäisi esiin
merimiesten linkkuveitsen, avasi sen ja heilutellen asetta kämmenellään
uhkasi naulata tohtorin seinään.
Tohtori ei hievahtanutkaan. Olkansa yli virkkoi hän yhtä tyynesti ja
pontevasti kuin ennenkin, mutta siksi kovalla äänellä, että kaikki
huoneessa olijat sen kuulivat:
"Jollette heti pistä veistä taskuunne, niin lupaan minä kunniani kautta,
että te ensi käräjissä joudutte hirteen."
Nyt seurasi silmäsota, mutta kapteeni se tässä pian murtui, pisti aseen
taskuunsa ja muristen kuin purtu koira istuutui entiselle paikalleen.
"Ja nyt, herrani", jatkoi tohtori; "kun nyt tiedän, että moinen
miekkonen löytyy piirissäni, voitte olla vakuutettu siitä, että minä
pidän teitä yöt päivät silmällä. Minä en ole ainoastaan lääkäri, vaan
myös oikeuden jäsen, ja jos teitä vastaan ilmaantuu pieninkin moitteen
aihe, vaikkapa vain sellainen säädyttömyyden vuoksi kuin tänä iltana
osoittamanne oli, niin minä ryhdyn ponteviin toimenpiteisiin saadakseni
teidät käsiini ja täysin vaarattomaksi. Tämä riittäköön!"
Tohtori Liveseyn hevonen saapui pian portaitten eteen ja hän ratsasti
pois, mutta kapteeni pysyi hiljaa sen illan ja kotvat ajat
jälkeenpäinkin.