Mestari Ollivier tuli sisään katsahtamatta pariskuntaan, istuutui
urkupenkille, aukaisi sormion kannen ja pyyhki koskettimet tarkasti
nenäliinallaan.
Kosteaa ja kylmää oli kirkossa sinä aamuna.
Aivan kuin tuona maaliskuun aamuna, jonka hän nyt muisti tavallista
kirkkaammin ja selvemmin. -- Kirkon ilma ei ollut hyvää päälle eikä
sydämelle.
Tuuli suhisi ulkona, puristautui sisään myrskyn rikkomista ja vinkui
oudosti pitkin kirkonlattiaa ja tyhjien tuolirivien välissä.
Silloin tällöin kuului kaukainen ukkosenjyrähdys. Myrskyn voima ei
vielä ollut nuutunut. Urkurilla oli ollut se luulo, kun hän lähti
kotoaan. Pikku Babli oli seisonut tohvelintekijän ovella muitten
nuorten tyttöjen kanssa, kun hän tervehtien kulki ohi. He aikoivat
"koristaa kirkon", kuuli hän, mutta he eivät oikein tainneet uskaltaa
ulos... Sotatyttökin näytti tänään kadottaneen rohkeutensa.
Entä hän itse? Oliko hän iloinen? Ei! Rauhallinen? Tuskin! Hän oli
täällä siksi, että Grethi oli pyytänyt häntä. Eilen illalla oli neito
kai saanut hänen kirjeensä. Pikku Babli oli tekosyyn nojalla tullut
hänen luokseen -- läpimärkänä ... ja oli luvannut viedä kirjeen
perille.
Jo silloin oli sotatyttö ollut vakavan näköinen, kun hän istui
lattialla silittäen kissan "vastakarvaa."
Hän oli varma siitä, että Grethi tulisi. Oliko hän lukenut kirjeen --
mistä he keskenänsä puhelisivat -- osaisiko hän soittaa -- ja kuinka
saisivat he sanotuksi jäähyväiset toisilleen? Ei -- hän pudisteli
harmaata päätään -- kumarsi sen käteensä ja nojasi kyynärpäänsä
koskettimiin. Ulkona kohisi myrsky -- kirkon sisällä vinkui tuuli
raoissa ja halkeamissa. Joka hetki loi hän silmäyksen mustaan
tornioveen, joka muistutti huonosti liitettyä ruumiskirstun kantta, ja
aavemainen verho liehui ulos ja sisään.
Miksei hän jo tullut?
Etsikö joku ehkä häntä?
Urkurin siniset silmät paistoivat mustina täällä puolipimeässä ... hän
kiinnitti ne vihaisesti kysyen kumpaankin ilkeään "kirkkohaltiaan"
tuolla nurkassa palkeitten ääressä.
Bengt mutusti, Sidsel muori mutisi...
Hän ei viitsinyt kysyä heiltä. -- Häntä harmitti, että hekin ehkä
tiesivät jotain... Hänen silmäkulmansa vetäytyivät tuimempiin
ryppyihin ... käsi poskella puristui nyrkkiin...
Missä oli "nöyrä" urkuri? Miksei neito tullut? Miksi, Jumalan tähden!
pidätettiin lasta, kun hän tahtoi vain hänen parastaan!...
Ulkona kohisi myrsky syvänä ja mahtavana. Joskus korotti ukkonenkin
äänensä -- ja taas hiljeni tuuli valittavan huilun pehmeäksi
huokaukseksi.
Olivatko hänen urkunsa, kirkon urut, Jumalan urut, siirretyt tänä
kauhistuksen yönä ulos luonnon keskelle ... ja soivatko ne sieltä
principalin, bordunan ja fugaran mahdilla "erotetulle" mestarille?...
Ei! Hän ei ollut erotettu, ei ainakaan vielä.
Pienellä kylällä ei ollut voimia siihen -- ihmiset eivät tahtoneet
sitä.
Hän soittaisi tuolle suloiselle lapselle -- tuolle sielukkaalle
olennolle, joka oli tullut hänelle sangen rakkaaksi...
Ja sitten lähtisi hän, _itsestään_! Mutta hänen työnsä säilyisi
_neidon_ sielussa! -- --
Hänen katseensa liiteli pitkin urkuja kuin hyvästellen.
Yhtä kiinteäksi valettuna kuin nuo nerokkaasti yhteen sovitetut
pilliryhmät -- yhtä majesteetillisen ylväänä pyrkisi hänen soittonsa
ylöspäin -- -- -- läpi raa'an, kostean ilman, puhki pelottavien pilvien
-- kantaen heidän yhtyneitä ajatuksiaan _Isän silmän_ eteen, tuon aina
avoimen, kaikkinäkevän, anteeksiantavan, armeliaan katseen luo,
-- -- -- tuolla kaikkein korkeimmalla...
Ja jos hartauden tuli silloin tarttuisi vanhaan mestariin, jos hän
neidon katseen alla unohtaisi muurit, holvit ... unohtaisi oman,
raihnaisen olemuksensa ... ja jos hän näkisi pienen, tumman aukon --
aivan Isän silmän alapuolella -- aukenevan ... ja näkisi kuoleman
ilmestyvän viikatteineen ja tuntilaseineen -- kun kirkko vapisisi?
-- -- --