Jokaisella pienellä kylällä, joka pitäjällä on omat tarinansa.
Nuo tekijättömät, jotka piirtävät muistiin tapauksen, onnettomuuden,
tapaturman, vaikka kukaan ei tunnekaan _sitä_ miestä tai naista, joka
"ei muistaisi nähneensä surullisempaa, tai ilahuttavampaa sitte
iso-isän päivien."
Miesmuistiin ei kukaan paikkakunnalla ollut nähnyt tällaista
kaksipäiväistä rankkasadetta ja raju-ilmaa -- juuri ennen pyhää
Helluntaijuhlaa.
Kaikki juuri puhjenneet hennot, nuoret lehdet, kaikki valkeat
kirsikka- ja omenapuun kukkaset, kaikki oli sade piessyt pois, kaikki
oli säälimätön myrsky temmannut mukaansa pyörryttävässä tanssissa.
Kuinka monta puuta oli kaatunut isännättömän herraskartanon metsissä ei
kukaan tiennyt, mutta paljon niitä kai oli.
Sinä yönä ja päivänä ja taas seuraavana yönä uskalsivat ani harvat
mennä ulos.
Läpi raskaan, harmaan päivän riehui ja raivosi sade vedenpaisumuksen
voimalla, vain ukkosenjyrinän keskeyttämänä, jyrinän, joka jätti
jälkeensä tulikiven hajun kuin märkä ruuti, pannen ruudut tärisemään ja
seinät vapisemaan. Kahlekoirat ulvoivat -- syöksyivät ulos ja ryömivät
taas märkiin komeroihinsa. -- Ihmiset olivat pelon vallassa -- -- --
Sanomia tuli. Ei kukaan tuonut niitä, mutta kaikki uskoivat niihin:
"Nyt on tuli irti kaupungissa, nyt iski salama myllyyn ... nyt palaa
kirkko yhtenä roihuna! -- --"
Kun vähitellen uskallettiin mennä ulos, kävi selville, ettei mylly eikä
kirkkokaan ollut tuhkana.
Mutta joki oli paisunut virraksi ja kiehui keltaisena ja savisena padon
yli vieden portaat mukanaan, kuljettaen aitoja, lautoja, ja
pajupensaita vihaisissa pyörteissään.
Kylän puistossa oli vanha poppeli kaatunut. Se oli kaatuessaan särkenyt
penkin, jolla moni rakastava pari oli hiljaisina, tummina syysiltoina
vannonut ikuista rakkautta ja missä viimeksi vanha urkuri oli tehnyt
tiliä itsensä kanssa.
Hiekkaisen mäen olivat vesijoukot uurrelleet rikki -- ylin harja oli
kuin tykin kuulien kyntämä ... mutta kamalin oli hävitys itse
kirkkomäellä.
Nuolipajut olivat painuneet kumaraan hautakiviä vasten, muistokivet ja
ristit kaatuneet, aivan kuin yön aaveet olisivat pitäneet juominkeja
hiljaisten asukkaiden päitten päällä. Matala muuri, joka ympäröi
kirkkomaata, oli tuulen puolella luhistunut maahan...
Näytti siltä kuin kronikka tosiaan olisi oikeassa sanoessaan: "Täällä
on kolmenkymmenvuotisen ja seitsenvuotisen sodan, vallankumouksen ja
Napoleonin sodat taisteltu." -- -- -- -- --
Kirkko pysyi pystyssä.
Ainakin _näennäisesti_.
Mutta täälläkin näkyi tuulen puolella todisteita myrskyn kiukusta ja
ukkossateen voimasta.
Katosta oli osia poissa ja kattoparrut paljaina. Seiniä ja tukipylväitä
pitkin juoksi alituinen märkyys. Myrskyn käsi oli temmannut mukaansa
tornin huipputangon tuuliviireineen kuin voittosaaliin... "Paha enne"
oli Bengt urkujenpolkija sanonut.
Ja tornin juurta ja kuorin pyörylää ja keskilaivan sammaleisia
peruskiviä huuhteli oikea järvi, jonka mutaista peiliä vielä toisena
myrkkyaamuna tuulen ja sateen vihurit uurtelivat.
Arviolautakunta olisi ehkä olosuhteihin nähden lausunut "että kirkkoa
kaikesta päättäen uhkasi häviö."
* * * * *
Mutta tänään ei sinne lähetetty mitään lautakuntaa.
Sen toiminnan oli Peer Pommerenck raju-ilman kestäessä määrännyt
alkavaksi Helluntain jälkeisenä päivänä.
Tänään, perjantaina Helluntain edellä, pidettäisiin hänen häänsä.
"Ei kukaan vietä häitä perjantaina!" mutisi Bengt ... mutta sillä
kertaa ei kukaan kuunnellut häntä.
* * * * *
Aurinko ei kirkastanut aamun koittoa.
Harmaana ja raskaana saapui se, niinkuin syylliseksi havaittu ja
tuomionsa saanut vanki unettomien öiden jälkeen.
Sade lotisi, tuuli humisi sysäyksittäin kuin urkujenpolkijan puhe.
Silloin tällöin kaikui kaukainen ukkosenjyrinä, niin kuin Bengt olisi
vetänyt tornikelloa raskaiden lauselmiensa välissä.
Molemmat kirkon irvihenget olivat paikoillaan, sekä Bengt että Sidsel
muori.
Jos ilma oli kylmää ja raakaa ulkona, oli se jäätävän kosteaa kirkon
sisällä.
Vain hämärtävä valaistus lankesi sisään pienistä, sumeista ruuduista,
joista useita oli särkynyt.
Ja kirkon autiudessa tuntui kosteita tuulahduksia ja kuului valittavaa
vinkunaa.
Bengt istui kumarassa leukapielet jauhaen ruokavakkansa edessä.
Hän oli tuonut mukaansa lisäpullon "miestäväkevämpää" pahan ilman
takia.
Sidsel muori seisoi hänen edessään, ainainen, keltainen hymy
huulillaan, puettuna vanhaan, villavuoriseen viittaansa, katsellen
ukkoa ja pulloa.
Sitten teroitti hän korviaan:
"Minusta tuntuu kuin harmaat vikisisivät, Bengt!"
"Lörpötät. -- Minä en kuule mitään!" mutisi ukko.
Sidsel kuiskasi itsekseen: "Mokomakin kuuro aasi!" Mutta ääneensä sanoi
hän ystävällisesti: "Kirkkohiiret, mies hyvä! Äsken kun minä tein
kierrokseni laivan kautta, kuulin minä, että ne alkoivat liikkua, höö!
Häät ehkä häiriytyvät ... ja ilma on vaarallinen... Niin, niin, Herra
nähköön!" -- -- --
Hänen lörpötyksensä ei näyttänyt loppuvan ja Bengt sulki hänen suunsa
raamatunlauseella: "Ja he astuivat laivaan, ja katso! myrsky taukosi!"
"Mistä sinä sen löysit, Bengt rukka?" kysyi Sidsel hyvin
ystävällisesti.
"Matheuksen neljästoista luku, toinenkolmatta värssy", kurisi ukko.
"Niin, niin -- Herra tuntee kyllä omansa! Kun rikkaat viettävät häitä
kirkossa, saavat pienet harmaat mukautua siihen", huokasi hän pulloa
katsellen: "Voisitpa tänä aamuna tarjota minullekin lasin tai pari.
Täällä seistessään voi saada vilutaudin, niin kuin vanha sananlasku
sanoo: Sairaus tulee juosten ja lähtee ryömien."
Bengt ei vastannut.
Hän otti tapansa mukaan pikarin eväsvakastaan, täytti pyöreän,
ympyräisen lasin kolme kertaa viinalekkeristä, tyhjensi sen kolmesti
samalla kun hän juhlallisesti venyttäen sanoi: "_Aperiens_ -- kluk!
_Intermedium_ -- kluk, kluk! Ja _Clauditur_, kluk, kluk, kluk!"
Nuo urkujen etu- ja jälkisoittojen vanhat nimitykset tuntuivat
loitsuilta ja halutun miehen oppineisuus synnytti Sidselissä hartautta
herättävää kunnioitusta.
Ukon ryppyiset kasvot saivat väriä -- hän _hymyili_ nyt, ensi kertaa
elämässään. Ja hän uskalsi laskea hiukan leikkiä.
Hän otti lasin ja pullon, silitteli hellästi kumpaakin ja sanoi
kaataessaan:
"Mitä on kirjoitettuna Esaiaksen viidennenneljättä luvun
toisessakolmatta värsyssä? 'Käänny minun puoleeni, sillä minä olen
lunastanut sinut.'" --
Sitten ojensi hän lasin Sidselille. Sen sisältö katosi hänen ikeniensä
taa, hän nuoleskeli huuliaan -- ja hymyili.
"Sinä Bengt olet suuri velikulta! _Sinä_ tiedät kai mitä tarkoitetaan
vanhalla sananlaskulla: Mihin käärme on saanut päänsä sopimaan, sinne
vetää se kohta pyrstönsäkin!"
Bengt kurottautui ottamaan lasin, kuivasi "käärmeen" sormillaan,
asettautui istumaan selkä urunreunustaa vasten, hyrisi ja sanoi:
"Päästäppä jo kuuluville, mitä sinä siinä mietit. Sillä sinulla on
jotain sanomista minulle eilisestä!"
Sidsel asettautui hänen eteensä, niin lähelle, että hän helposti kuuli.
Hän hymyili koko leuoillaan: "Höö, höö, enkös minä _sanonut_, että
notaario löisi häntä? Herra hallitkoon! Minä en _sano_ mitään, mutta
hän oli unohtanut oven auki, tai oli tuuli temmaissut sen irti lukosta.
Ja niinä tirkistin tupaan. Ja siellä oli _hän_, kirjuri, polvillaan
tytön edessä, mokomankin nuken, ja pyysi ja rukoili häntä antamaan
anteeksi ja lupasi hänelle kuun kullat ja päivän hopeat, sillä tyttö
oli saanut hänet pois suunniltaan ja hän oli lyönyt. -- -- -- Mutta hän
rakasti tyttöä ja _tahtoi_ saada hänet vaimokseen!
"Ja _hän_ seisoi seinää vasten, valkeana kuin seinä, ilkeä, punainen
läikkä poskillaan ja tuijotti tyhjään ilmaan kuin mielipuoli!
"Sitten näki kirjuri minut. Minä luulin, että hän löisi minuakin, mutta
hän vei minut vain syrjemmäksi ja haukkui minua ensin suut ja silmät
täyteen ja lopuksi antoi hän minulle kolmekymmentä hopeataalaria suun
tukkeeksi!" -- -- --
"Judaksen kolmekymmentä hopeapenninkiä!" narisi Bengt ja veti
tornikelloa.
"Niin, niin, Herra nähköön! Raharaukat ovat syynä kaikkeen, ja
kuitenkin ovat ne yhtä pyöreitä, sileitä ja tyytyväisiä", naureskeli
Sidsel.
"Onko sinulla ne mukanasi Sidsel?" kysyi Bengt varovasti.
Vastauksen asemasta nosti Sidsel hamettaan ja osoitti villatöppösiään:
"Tuolla!" -- -- --
Nyt _hymyili_ Bengt, toisen kerran, eikä vetänytkään kelloa, vaan
pienen nahkakukkaron ruokavakastaan ja puristeli sitä paksuilla
sormillaan:
"Tässä on juuri yhtä monta, jotka hän antoi minulle muutamista pienistä
ilmoituksista, ja että pitäisin tyttöä hyvästi silmällä, ettei hän
saisi puhella urkurin kanssa -- ja karata!"
"Hm, Hm! Tuolla hän on!" varoitti Sidsel.