Hän toisti kuiskaten itsekseen kun hikipisara putosi hänen kädelleen:
"Mitä sitten?" -- -- --
* * * * *
Tornin ovi aukeni. Verho temmattiin syrjään.
Pitkään viittaan pukeutuneena, verhottuna päästä kantapäihin saakka,
näkyvissä vain pienet kalpeat kasvot, ja nekin melkein vain silminä,
jotka loistivat harmaassa valossa, seisoi Grethi Birger siinä...
Hän piti jotain toisessa, nyrkkiin puristetussa kädessään ... tervehti
mestaria urkupenkillä nyökäten, puhumatta -- astui lyhyin, tarmokkain
askelin parven rappeutuneen lattian valittaessa suoraan Bengtiä ja
Sidseliä kohti... Hän pisti jotain heidän käsiinsä, kaksi kiiltävää
esinettä ... ja mestari kuuli ihmetellen äänen, jota hän tuskin tunsi,
sanovan:
"Minä tiedän, että te vartioitte minua, että te pidätte minua silmällä,
että te kauan olette tehneet niin -- tiedän kaikki -- ja annan teille
nyt isäni kultakellon ja äitini kaulakoristeen! Molemmat ovat ne paljon
arvokkaampia kuin ... kuin se mitä te olette saaneet! Minä _pyydän_
vain, että saisin puolisen tuntia häiritsemättä puhutella ja kuunnella
mestari Olliviertä tässä urkujen luona! Muuten saatte tehdä mitä
haluatte!" -- --
Mestari Ollivier tahtoi asettua väliin. Grethi vastasi lyhyesti ja
kunnioittavasti, mutta määräävästi, ettei sitä voinut peruuttaa. Hän ei
kuitenkaan koskaan käyttäisi noita muistoja onnellisilta vuosilta.
Urkuri kumarsi vaieten. Sidsel muori kurotti kaulaansa kuin kurki ja
meni saaliineen hymyillen alas... Bengt oli kiivennyt ylöspäin kuin
hietakivestä veistetty lohikäärme ja nojasi poljinparven reunaa
vasten...
Autiossa kirkossa kuului heikkoa piipitystä -- ulkopuolella kohisi
tuulen virsi. Grethi sanoi urkurille:
"Minä kiitän teitä!"
"Oletteko saanut kirjeen?" kysyi hän hiljaa.
"Olen lukenut kirjeenne, ja kiitän teitä", kuului vastaus.
Grethi otti tuolin ja istuutui urkurin viereen. Bengt kuului
työskentelevän hiljaa palkeiden luona; urkujen sisältä kuului hiljaista
ääntä kuin sarja heikkoja huokauksia. Mestari Ollivier odotti että
Grethi alkaisi puhella kirjeestä -- kahden yön työstä. Grethi oli
vaiti. Mestari Ollivier muisti rivin riviltä ... ja vihdoin, ikäänkuin
kooten pääsisällön yhteen lauseeseen, kuiskasi hän:
"Minä olen vanha, Grethi!"
Hän ei ollenkaan tuntenut sitä leimahdusta, mikä hulmahti häntä vastaan
tytön silmistä. Oliko hän tullut vuosia vanhemmaksi näinä päivinä,
puhuiko nyt täysi nainen eikä lapsi?
"Olenko pyytänyt teitä olemaan nuori?" kysyi Grethi ja hänen
suupielensä värisivät: "Herra Pommerenck on nuori" -- häntä puistatti
-- "ja se riittää!" -- -- --
"Grethi!" kuiskasi urkuri.
"Minä pyydän teiltä", jatkoi neito, "vain yhtä: ottakaa minut mukaanne
lähtiessänne, kaikkialle minne menette! Kuuletteko, Herran tähden! --
Älkää toki luulko, että minä olen lapsi, minä pyydän, minä rukoilen
teitä!"
"Mutta -- -- -- minä lähden -- -- -- minä lähden _heti_ -- juuri nyt!"
huusi mestari.
"Ja minä seuraan teitä -- jään teidän luoksenne -- kunnes te ajatte
minut pois!"
Tyttö painautui urkuria vasten, aivan kuin ei koskaan aikoisi päästää
häntä.
Mestari tarttui hänen käsivarsiinsa -- -- -- tyttö kumartui
vastustellen saadakseen pitää sen paikan _hänen_ rinnallaan, jonka hän
oli valinnut, ja jonka hänen silmiensä selvästi puhuva kieli ilmaisi
hänen haluavan pitää henkensä uhallakin.
"Minä en ole ensimäinen, paras pikku tyttö", kuiskasi hän punnitsematta
ajatuksiaan tai sanojaan: "Ehkäpä on moni tullut luoksenne, ehkäpä ei
kukaan! Minä en tunne tekojanne, en ikäänne, en suunnitelmianne
itseenne tai muihin nähden -- minä tunnen koko teidän _elämänne_
sellaisena kuin se puhuu minulle teidän silmistänne, sanoistanne,
soitostanne! Minä luulen, että minä olen samanlainen kuin äitinikin.
Muistatteko, mitä minä kerroin teille... 'Minä heittäydyn ikkunasta
hänen syliinsä!' Muistatteko sitä? Minä en _tahdo_ olla täällä, en
tahdo mennä naimisiin, minä tahdon mennä sinne, minne te menette ...
tai minä heittäydyn parven reunan yli kirkon permannolle! Sen vannon
minä elävän Jumalan nimessä, johon te uskotte niinkuin minäkin". -- --
Hän tunsi norjan, täysin kehittyneen, pehmeän tytönvartalon värisevän
sylissään... Vielä kerran sai hän itsensä hillityksi, pakotti hänet
irroittamaan kätensä ja sanoi:
"Minä _olen_ vanha, Grethi. Ja te etsitte nuoruutta ja voimaa
tietämättänne. Te olette voimakas kuin elämä. Vain kuolema kykenee
voittamaan teidät. Minä _näen_ sen ja pelkään! Sillä otaksukaapa,
että me lähtisimme pois yhdessä, silloin tulisi päivä, hetki, jolloin
te --"
"Ei, ei!" keskeytti Grethi kiihkeästi.
"Te ette usko sitä nyt, ja ette ehkä pettäisikään minua. Mutta te
rupeisitte kerran miettimään, ja se on intohimon surma. _Minä_ tiedän,
mitä elämä saattaa antaa meille molemmille: kerran olen minä pettänyt
ja kerran on minut petetty. Ja se on yhtä kauheaa. Minä en voi uskoa
ihmeeseen. Meidän täytyy erota -- -- -- ja teidän täytyy _antaa
elinvoimanne_ minulle mukaan matkalle vannomalla minulle, että te
säilytätte elämänne itseänne varten ja -- lapsianne varten!"
"En koskaan!" huusi Grethi. Ja hän repäisi kiihkeästi yltään pitkän
viittansa, niin että se lensi kauas parven reunan yli kirkon
permannolle.
Hän oli kokonaan valkeihin puettu -- hän oli morsian. Ja aaltoilevalta,
neitseelliseltä poveltaan otti hän myrttiseppeleen ja pani sen mestarin
käsiin.
Hänen äänensä oli murtunut kun hän seppelettä katsellen kuiskasi:
"Ottakaa se! Se ei enää kuulu minulle. Minä en kuulu itselleni -- minä
olen teidän. Kahtena viime päivänä olen ollut teidän. Oi, älkää antako
minun sanoa enempää kuin mistä voin vastata. Mutta älkää myöskään
antako minun salata teiltä, ettei minulla enää ole minkäänlaista hävyn
tunnetta. Te olette saanut sen. Te olette saanut kaiken sen, mitä minä
itselleni kätkin, kun minä vielä olin viaton! Te olette minun herrani,
minun Jumalani!"
Hän oli vaipunut polvilleen tarttuen mestarin käsiin ja jalkoihin,
peittäen ne suudelmilla ja kyynelillä.
Silloin kävi leimaus hänen silmissään, hän veti tytön luokseen ja
heidän huulensa yhtyivät. Ja maailma pimeni hänen silmissään, mutta hän
piteli ... piteli tyttöä sylissään.
Ja täti Birgerin seppele oli permannon tomussa, ja he tallasivat sitä
jalkoineen, eivätkä tienneet sitä.
Hän päästi tytön, joka taas vaipui alas. Hänen päänsä lepäsi mestarin
polvilla.
Mestari levitti kätensä koskettimille, katseli kattokaarta seuraten
urkupillien suoraa pylvästöä kuin olisi hän katsellut hopeakieliä
-- -- -- ja hän näki taivaan avoinna.
"_Nyt_ soitan minä", kuului hänen äänensä.
Ja kädet vaipuivat koskettimille -- eivät _vaipuneet_, vaan painuivat
voimakkaasti kuin käskyllä, missä hänen tahtonsa tuli moninkertaiseksi.
Urut tottelivat mestariaan.
Kirkko valmistautui kuuntelemaan ja kuului ääni, mikä sai Grethin
pelkäämään.
Vain sekunniksi pelkäämään.
Niin olivat nuo kaksi löytäneet toisensa katseet innostuksessa ja
tuskassa ja samassa rohkeudessa ja lopuksi korkeimmassa antaumuksessa
välttämättömyyteen.
He tiesivät kumpikin minkä tien he olivat valinneet.
Hänen soittonsa ilmaisi vain matkan suunnan.
Ja se kaikui:
"Kuin salaperäisen lehdon hiljainen suhina, jota nuori neito kuuntelee,
kun hän sen keskeltä luulee kuulevansa armaansa askeleita..."
"Ja ääni muuttui kaukaiseksi hellyydeksi, kuin meri ruumiittomassa
kaihossaan: meri, jonka aaltoilevalla rinnalla nuori, kirkas
auringonsäde on välähdellyt, ja joka ei koskaan voi unohtaa sitä
harmaassa syvyydessään -- ja joka tuutii säveltä säveleen jälkeen
äärettömyyttä kohti."
"Ja laajuus suurenee -- voima nousee. Kaihoisan katkerana kohoo rikkaan
sielun maailma sulattaen epäsointujen katkeruuden miehekkääksi hymyksi
-- -- --"
"Meri nousee kuohuen ja aaltoillen, puhtauden tulipalona, joka herättää
kaiun nuoren naisen palavassa sydämessä, kun taas ihmisten
ymmärtämättömyys ja tyhmyys on vain häilyvää vaahtoa, mikä
merkityksetönnä hajautuu rantaäyräille!"
"Niin on myrsky tulossa. Se huutaa merelle ja meri vastaa. Mutta
vastaaja ei olekaan villi, väkivaltainen meri, joka ei tunne oman
raivonsa rajoja. Se on suuri kuin ihmissydän kiihkossaan ja
pyrkimyksessään autuutta kohti."
"Autuutta, joka ostetaan vain tuskalla -- häviöllä!"
"Ja silloin se riemuitsee ja laulaa. Silloin kumisevat kaikki
orkesterin äänet kuin istuisi itse kuningas David, sävelten mestari,
pilvien yläpuolella, ja ojentaisi kätensä paljaina ja loistavina sen
maan yli, joka huusi: Hosianna, Halleluja -- -- -- minä sorrun, taas
noustakseni!" -- -- --
Ja kun Grethille nyt selvenee, _minne_ pyrkimys käy, tarttuu hän itse
innoissaan manubrioihin, urkujen rekisterinappeihin.
Itse aukaisee hän rekisterin toisensa jälkeen, Silläaikaa kun hänen
rakas mestarinsa soittaa, aivankuin haluaisi voittaa ukkosen jyrinän
ulkona.
Sillä rajuilma on taas alkanut ja kohta ei kumpikaan voi erottaa
taivaan ukkosta urkujen pauhusta.
Urut vapisevat, kirkko vapisee -- on kuin parven permanto kuohuisi ja
pyörisi. On kuin valtameri tulisi raivoten kaukaisimmasta etäisyydestä,
tahtoen nostaa! -- -- --
Ja Grethi katselee ylöspäin -- Isän Jumalan silmä lepää hänessä --
suurena -- tutkimattomana, rauhallisena ja lempeänä meren kuohussa.
Ja kas: luukku silmän alla aukenee. Ensin tempauksella -- sitten
hitaasti -- -- -- ja hän näkee kuoleman viikatteineen ja
aikamittareineen -- ensin jalan ja sitten ojennetun käsivarren.
-- -- --
Mutta alhaalta kirkosta kuuluu Sidsel muorin kimeä ääni: "_Harmaat_,
Bengt! _Hiiret_ pakenevat kirkosta, Bengt!"
Ukko ei kuule mitään.
Grethi lepää mestarin rinnoilla -- käsi hänen sydämellään: "Rakastatko
minua?" kysyy hän.
"Minä rakastan sinua ja siksi me kuolemme!" kuuluu hänen vastauksensa.
Ja he huusivat intohimoisia sanoja toistensa korvaan, kun heidän
sydämensä syleilivät toisiaan. -- -- --
Kuin tuomiopäivä tuli se heidän ylitsensä. Katto, torni, kaaret,
muurit, urut ja parvekkeet; kaikki kiertyi ja kietoutui kuin helvetin
puuskassa ympäriinsä ja molempien yli.
Ja kuului kuin ukkosen jyräys ja valkoinen patsas kalkintomua nousi
maasta ja kietoutui kuin rakkauden viitta pelon ympäri. -- -- --
Sitten tuli hiljaisuus.
Tomupilvi häilyi yhä ilmassa tuulen repimänä ja pirstomana -- -- --
Kuului vain yksinäinen kirkaisu.
Sen päästi Sidsel muori, joka pakeni kirkonmäkeä alas, ja jonka tapasi
tornin kaatuessa hänen jälkeensä singonnut kivi.
Kirkon kostava henki kaatoi viimeisen kirkon kummituksista.
Tomupilvi oli haihtunut. Mykän hautakummun, sekaannuksen ja hävityksen
suunnattoman kasan alla ei mikään elämä sykkinyt. Ei kuulunut
valitusta, ei huokaustakaan.
Mutta sekaantuneiden, käyristyneiden, taittuneiden ja murtuneiden osien
keskeltä kohosi himmeänvalkea, hopeinen kaksoispatsas: kaksi suoraa
urkupilliä -- toinen miehekkään vahva, toinen naisellisen hoikka, ylös
ilmeikkäässä yhteydessä -- kohti vaaleansinistä aukkoa kiitävissä
myrskypilvissä.
Ja tuntui siltä kuin olisivat kuolleen kirkon urut laulanneet vanhan
kirkonmestarin iloista kevätkantaattia:
"Nyt riemuitse mielen,
ja laula mun kielen --
mun uskovan mielen!"