Urkuri istui yhä kumarassa asennossa piirrellen kepillään hiekkaa.
Kun hän _ei_ vähään aikaan nostanut päätään, käytti eräs naishenkilö
tilaisuutta hyväkseen ja hiipi esiin pensaikosta tähystellen tarkasti
penkkiä, keppiä ja miestä.
Se oli Sidsel muori.
Hän oli huomaamatta seurannut joukkoa, olipa ehkä johtanut joukon
esimiehen "jäljille", eikä nytkään näyttänyt haluttomalta nauttimaan
lyhyen hetken häiritsemätöntä riemua, valppaudesta oikeihin henkilöihin
ja suulaudesta oikeaan asialliseen nähden.
Hän seisoi paikoillaan pari sekuntia tähystellen urkuria, -- mutisten,
heilutellen ruumistaan ja maistellen oman kitalakensa makeutta -- ja
tuntui siltä kuin hänen viekas hymynsä olisi sanonut: Siitä saat --
juomarahoista, höö!
Sitten kääntyivät hänen silmänsä nopeasti taivasta kohti.
Ilma näytti muuttumisen merkkejä.
Kylässä tarvitsivat toiset kosteutta, toiset kuivuutta.
Nyt tuli nopeasti tehdä hiukan rahaa ennustuksilla jakamalla lausunnot
parhaan mukaan.
Hän hymyili vielä kerran näyttäen ikeniään ja katosi.
Urkuri oli nähnyt hänet ja oli välittänyt hänen tulostaan yhtä vähän
kuin toisten lähdöstä.
Nyt kohotti hän päänsä katsellen suoraan eteensä niinkuin se, joka ei
halua nähdä _mitään_.
Kun pää nousee taivasta kohden, tapahtuu se useimmiten odotuksessa, jos
se painuu maata kohden, näyttää maa, joka on juonut vihan paljouden ja
monet kiroukset, vastaavan kirouksella.
Mutta tällä miehellä ei ollut mitään kirottavaa -- hän tuijotti vain
suoraan eteensä ja hänen ylpeät, kapeat huulensa aukenivat päästäen
kuuluviin yhden ainoan sanan: _Canaille_! [Lurjus!]
Taas piirteli keppi hiekkaa: viisi yhdensuuntaista viivaa, joitten
välissä nuottimerkit liitelivät, ja joitten päällä ne ratsastivat.
Sitten pyyhki hän kaiken pois -- jätti kepin ja ajatteli:
"Sehän on vain hietaan kirjoitettu -- hävitköön se! -- -- --
"Mutta, minä tahdon _kirjoittaa_ hänelle. Aukaista elämäni hänen
rehelliselle, nuorelle, ymmärtäväiselle sydämelleen. Saakoon hän
tietää, mitä merkitsee se, että mies tuntee itsensä vanhaksi, eikä
uskalla ottaa vastaan lahjaa, jota puhtain, kokemattomin mielin
tarjotaan -- tuntien mielensä kuitenkin nuoreksi, kyllin nuoreksi
voidakseen antaa lahjalle oikean arvon -- vieläpä hallitakseen sen
omistamista...
"Minullahan on vielä tämä yö -- ja huominen päivä -- ja seuraava yö. --
Siinä ehtii kirjoittaa paljon -- hyvin paljon! -- -- --
"Ja ylihuomenna _tahdon_ minä soittaa hänelle. -- _Hänelle_, kun hän
astuu alttarin eteen -- ja itselleni, ennen kuin minä lähden.
"Ei, _hänelle_, hänelle vain...
"_Kaiken_, mitä elämässä harmenneella miehellä vielä on lakastumatonta,
tervettä, voimakasta -- tahdon minä kääriä kuin aatelisviitan hänen
nuoren, koskemattoman ruumiinsa ympärille -- kun hän käypi kohti --
kohti...
"Uhrialttaria!
"Hyss, hiljaa, te sydämen vahvat urut siellä sisällä! Etkö tiedä, että
asuntosi holvit kaipaavat tarkkaa huolenpitoa... Heikkous on
naurettavaa. -- Naurettavuus on harmaapäisen miehen kuolema keskellä
elämää! Vain nuoruudella on _se_ etuoikeus, ettei sen koskaan tarvitse
nähdä omaa pilakuvaansa!
"Ja nuo tuhannet nuoret naiset, jotka vuosittain käyvät saman matkan
uhrialttarille!...
"Joko loukataan heitä kaikkia -- tai ei loukata ketään!
"Missä ovat ne lapset, jotka punastuvat äitinsä tähden, mainitessaan
hänen häpeäuhrinsa?
"Maailma vaatii sitä. -- Elämä vaatii sitä!... Naistenkin täytyy
_palvella_!
"Hyss, hiljaa, te raivokkaat, vihaiset urut! Jos sinä voisit ottaa
päällesi itsellesi ominaisimman muodon, muuttuisivat pillisi käsiksi ja
jaloiksi -- vahvat puhaltimesi keuhkoiksi -- ja kirkon kaikupohjasta
tulisi sinun vapiseva sydämesi -- ja kokonaisuuteen nähden tulisi
sinusta _mies_.
"Ikävöivä, myrskyisen intohimoinen David, vaikka laulaisitkin Herralle
sulavimmat virtesi -- mies, jonka leveään rintaan sopii vain _Eeva_,
nainen, joka ei tyydy pienempään tilaan kuin maailman kaikkeus.
"Kuningas David, joka aina petti Herraa, petti hän sitten itseään
kuinka paljon hyvänsä.
"David, mies, joka, omistaakseen Bathseban, lähetti heetiläisen Uurian
teurastuspenkkiin...
"Ja kukisti Grethi Birgerin tähden herra Peer Pommerenckin, sen
teeskentelijän -- -- --
"Hiljaa! Missä on Herran palvelija?
"Hän on täällä, tällä hetkellä, Ollivier de Rochefière! -- -- -- Minun
sukuni tuli aina kutsuttaessa.
"Ja se taisteli itsensä kanssa, siksi kunnes siitä tuli pienten turva,
heikkojen lohduttaja -- pakenevien tien turvaaja -- rohkeiden
pyrinnöiden innostaja.
"Minä olen valmis: Minä kirjoitan hänelle, neuvon ja lohdutan häntä,
vahvistan hänen rohkeuttaan, valmistan tietä hänelle -- yksin niinkuin
tullessanikin!" -- -- -- -- --
Hän istui vielä kauan kädet ristissä polvellaan.
Hänen yläpuolellaan tummeni taivas. Pilvet olivat korkeudessa yhteen
sullottuina kuin ahtojää. Mutta alempana riippuivat ne matalalla kusin
äärettömän suuret sienet, janoten, ukkosenterinä, purkaa kyyneleensä ja
vihansa.
Äkillinen kylmä tuuli heittäikse maan yli tempauksella, mikä sai
poppelin latvan vapisemaan ja hiedan hyppelemään raivotanssia.
Urkuri teki kärsimättömän liikkeen, mutta jäi paikoilleen.
Ja minne olisi hän mennyt? Kotiinko? -- -- -- Nyt vasta tunsi hän,
ettei hänellä ollut minkäänlaista kotia.
Olihan hänellä yö, pitkä yö kirjoittamiseen käytettävänä.
Niin putosivat ensimäiset, raskaat pisarat räiskähdellen hänen
polvilleen, käsilleen, kasvoilleen, ja hän katsahti ylöspäin.
Miksi kirjoittaa? Kirjoittamalla ei päässyt irti mistään -- upposi vain
syvemmälle aiheeseen! Ei -- nyt _heti_ -- kotiin -- laukku selkään --
sauva käteen -- pois!
Niin pois! Myrsky-yönä ei kukaan näkisi hänen pakoaan...
Ylhäältä putosi jotain ja sattui häneen, jotain, mikä ei ollut
vesipisara.
Pieni, pienen kiven ympäri kääritty paperipala...
Hänestä näytti, että joku liikkui pensaikossa ylimmällä harjanteella...
Olikohan tuo vastenmielinen Sidsel taas siellä?
Odota hiukan! Kyllä minä sinut saavutan -- rankaisen... Hän tunsi
myrskyn ja ukkosen sielussaan... Oli vihoissaan ihmisille...
Grethillekin!
Hän avasi lapun ja luki sen illan viimeisessä, arkana pakenevassa
valossa:
"Tulen aikaiseen ylihuomenna luoksenne kirkkoon. Tahdotteko
soittaa minulle hiukan -- viimeisen kerran?