Pienessä puistikossa etelänpuolella, kirkkomäen alla, paistoi aurinko
vaaleiden lehvien läpi ja kirjavoi hiedalla peitetyn maan varjo- ja
kultaläikillä.
Vanhat puut heiluttelivat sinertävien ja kullanhohtavien läikkien
välillä tupsu- ja virpirikasta ylellisyyttään -- -- -- nurmikolla, joka
oli hienoin, kirjavin matto, missä kylän nuoret tytöt saivat tepastella
pienten kenkiensä ja saappaittensa koroilla.
He olivat kaikki siellä -- puoliympyrässä penkin luona hietaisen
rinteen alla, jota pitkin kirkkopolku kiemurteli ylöspäin.
Myllärin molemmat tyttäret -- jotka jo olivat panneet päähänsä
leveälieriset aurinkohattunsa sitruunan keltaisine nauhoineen; sepän
pitkä tytär, suuren kauppiaan pikku tytöt, pikku kauppiaan ainoa tytär,
tynnyrintekijän, räätälin, suutarin tyttäret -- kaikilla kirjoitettuja
nuottilehtiä valkeissa ja punertavissa käsissään ... ja lähinnä
penkkiä, pienen matkan päässä toisista, seisoivat Grethi Birger ja
pikku Babli katsellen samasta lehdestä.
Grethi oli kalpea, eikä nostanut silmiään lehdestä. Babli taas
tavallisuuden mukaan innokas ja punaposkinen tarkaten kaikkea pienillä,
säihkyvillä silmillään.
"Viimeinen osa vielä kerran!" kuului mestari Ollivier'n ääni -- hiljaa,
mutta kuitenkin varmasti.
Hän istui penkillä paljain päin, varjossa rinteen alla ja johti laulua.
Hatun oli hän ottanut päästään, asettanut keppinsä syrjään. laulettiin
Joh. Sebastian Bachin "Helluntai-kantaattia", jonka lähetystö nuoria
tyttöjä, juhlallisen salaperäisellä ja hiukan ujolla tavalla, oli
pyytänyt urkuria opettamaan heille.
Ääniä harjoitettiin yhä uudelleen. Mestari hyräili itse mukana, lyöden
vasemmalla kädellään tahtia. Kun hän luuli, ettei kukaan häntä
tarkannut, hakivat hänen silmänsä Grethin katsetta, mutta kohtasivat
vain Bablin.
Aurinko paistoi vain hetkittäin. Pilvenmöhkäleitä oli alkanut kokoontua
vanhan poppelin yläpuolelle, joka oli kestänyt monta talvimyrskyä.
Korkealta, puun vielä harvalehtisestä latvasta kuului lintujen
liverrystä, aivankuin nekin olisivat harjoitelleet laulua elämän, valon
ja hengen tulevaa juhlaa varten.
Sen keskellä kuului kaukaa vesimyllyn pyörien kolina joelta -- -- -- ja
tähän ääneen sekaantui toinen, soinnuttomampi, jonka vain pikku Bablin
sukkelat korvat äkkäsivät: ääni, joka muistutti ihmisjoukon kiireistä
astuntaa myllysillan yli padon luona, tiellä, joka johti puistoon.
Babli kosketti jalallaan Grethiä.
Grethi ei nostanut kasvojaan, ei kuullut mitään.
Urkuri nosti kätensä. Äänet vaikenivat. Tytöt liikahtelivat, katselivat
toisiaan ja Grethiä.
Nuottilehti vapisi hieman hänen kädessään.
"Nyt tulee mezzosopraano aaria", sanoi urkuri. "Alkakaapa neiti Birger!"
-- -- --
Ja mestari hyräili:
Mein gläubiges Herze,
frohlocke, sing', scherze
mein gläubiges Herze...
[Uskova sydämeni, riemuitse, laula, iloitse, uskova sydämeni!]
Grethin ääni vapisi, kun hän alkoi kaksi ääniaskelta liian alhaalta:
Mein gläubiges Herze...
Samalla hetkellä kuului terävä, natiseva ääni, jonka kuullessaan koko
tyttöjoukko väistyi pelästyneenä syrjään...
"Mitä tämä merkitsee? Mitä täällä puuhataan?" Puhuja oli herra Peer
Pommerenck koko esikuntansa, kirkkoraadin pylväiden: myllärin, sepän ja
molempien kauppiaiden -- ja sitäpaitsi seurakunnan neuvoston
vanhimpien: tohvelintekijän, räätälin ja suutarin seuraamana.
Peer Pommerenckin pää oli hyvin kallellaan. Hän ohjasi kulkunsa suoraan
penkkiä kohti, missä mestari Ollivier istui rauhallisena, odotellen,
melkein huomaamaton hymy hienoilla, ohuilla huulillaan. Hän oli pannut
nuottivihkon pois; kolmikulmaisen lakkinsa pisti hän päähänsä lujalla
nykäyksellä.
"Sanokaapa minulle -- te siellä -- mitä peliä tämä on?" kysyi Peer
Pommerenck kiukkuisesti. Ja hän jatkoi: "Täällä, keskellä iltapäivää --
kirkkoraadin puistossa -- -- -- kunnan julkisessa puistossa", oikaisi
hän osotellen sormellaan ympärilleen piirissä, jonka miehet olivat
muodostaneet.
"Mitä te sitte haluatte tietää?" kysyi urkuri kohottaen katseensa
tyynesti ja kysyvästi.
"_Minä_ tässä kysyjä olen! Mitä peliä tämä on?" kuului notarion ääni
vielä tiukempana.
"Peliä?" toisti urkuri hitaasti. "Me harjoittelemme laulua. Bachin
Helluntaikantaattia, jota kylän nuoret tytöt ovat pyytäneet minulta!"
"Se on kai 'kaunis' kantaatti?" sanoi notaario pilkallisesti miehiä
katsellen.
"Kyllä", vastasi Ollivier päätään nyökäyttäen. "Se on raikas ja
iloinen kuin itse kevät! Me lauloimme sen läpi taivasalla, paremmin
kuullaksemme miten se sointuisi.
"Teidän lallatuksenne on minusta yhdentekevää!" keskeytti Peer
Pommerenck. "Kylän nuorilla, alaikäisillä tytöillä ei ole oikeutta
pyytää teiltä mitään. Se oikeus on vain kirkkoraadilla --
kirkkoraadilla yhdessä seurakunnanneuvoston kanssa ... ja jos te
unohdatte: kuka teidän esimiehenne on, niin saatte vastata
seurauksista!"
"Menkää kotiin", sanoi hän ankarasti tytöille korkealla, terävällä
äänellä. "Ja sinä Grethi, sinua haluan puhutella iltapäivällä!"
-- -- --
Tytöt lähtivät kasvot punaisina kylää kohti.
Grethi ja Babli seisoivat käsikädessä painunein päin.
Grethi oli kalpea kuin palttina; hänen huulensa vapisivat, hänen hienot
sieraimensa laajenivat ja hänen kätensä puristi kouristuksen tapaisesti
Bablin kättä.
Kun hän kuuli, että häntä puhuteltiin, syöksyi veri hänen poskilleen
ja, aivankuin estääkseen loukkausta tapahtumasta, katseli hän
hätäisenä urkuria, joka yhä istui paikoillaan liikkumattomana ja
välinpitämättömänä; ja harmissaan, melkein vihoissaan katsoi hän
tulevaa miestänsä suoraan silmiin.
"Mene!" sanoi Peer osottaen sormellaan toisten jälkeen. "Päästä irti
tuo tyttö... Vastaisuudessa tulen _minä_ ja yksin minä valitsemaan
sinun toverisi!"
Ja hän koetti pitää päätään niin pystyssä kuin mahdollista.
Grethi vastasi tarttumalla vielä lujemmin pikku ystävättärensä käteen
-- ja lähti menemään hänen kanssaan ei kylää kohti, vaan kirkkopolkua
ylös, poispäin.
"Odotahan!" sähisi Peer hänen jälkeensä, uhaten nyrkillään.
Hän oli täydellisesti menettänyt äänensä ja liikkeittensä
hillitsemiskyvyn.
Miehet hänen ympärillään liikahtelivat hiukan katsellen vuoroin Peeriä
ja urkuria.
Peer oli tuhkan harmaa. Mestari Ollivier hiukan kalpeampi kuin
tavallisesti, mutta aivan tyyni ja rauhallinen.
"Tämän saatte te maksaa, te, te -- -- -- siinä!" kirkui Peer lähestyen
penkkiä. "Ei kestä kauan, ennenkuin vanha" -- hän aikoi sanoa mätä,
mutta oikaisi -- "ennenkuin vanha, rappeutunut kirkko revitään --
ymmärrättekö, katoaa! _Minä_ rakennan uuden -- -- -- rakennutan uuden
Herran huoneen -- seurakunnan parhaaksi" -- -- -- sanoi hän katsahtaen
seurakunnanneuvostoon. "Ja silloin _minä_ -- -- silloin _me_ asetamme
uuden urkurin -- tarkasteltuamme ja löydettyämme oikeauskoisen ja
muuten kunniallisen miehen -- emmekä ensimäistä muukalaista -- jota
ikänsä ja elämänehtojensa vuoksi on kohdeltu liian suvaitsevasti, kun
taas ei ole välitetty -- -- -- välitetty hänen elämäntavoistaan, jotka
nyt näyttävät herättävän pahennusta, niin _vanha_ kuin hän onkin ja
niin välinpitämätön kuin hänen _senvuoksi_ pitäisikin olla nuorisoon
nähden! Kuuletteko! -- minä puhun _teille_ herra urkuri! Mikä teidän
nimenne liekkään! Sillä minähän tuskin tiedän, _kuka_ te oikeastaan
olette ja _mistä_ te olette kotoisin -- yhtävähän kuin mihin te
kykenette, kun te nyt vain panette urkunne murisemaan aivan kuin te
itse ja konekin olisi vilustunut!"...
Halvat seurakunnanneuvostolaiset alkoivat vetää suutaan nauruun, vaikka
he muuten suhtautuivatkin perin vakavasti kirkollisiin asioihin. Mitä
taas pitkäliepeisiin kirkkoraatilaisiin tuli, nauttivat he sukkelan
puhemiehensä mahtavuudesta.
Urkuri oli Peer Pommerenckin puhetulvan aikana istunut paikoillaan
katsellen vanhan poppelin valaistua latvaa, aivankuin olisi hän
kuunnellut lintujen laulua mieluummin kuin ihmisten lörpötystä. Hän
hymyili sulkien puoleksi silmänsä, nuo silmät, jotka kuvastelivat
keväisen taivaan ääretöntä sinimerta.
Askel vielä -- ja Peer Pommerenck seisoi aivan vanhan mestarin --
"vilustuneen urkurin" -- edessä.
"Te olette ehkä yhtä huonokuuloinen kuin teidän oma urkujenpolkijanne.
-- Tai ehkä teillä ei ole nimeä lainkaan? -- Sitä helpompi on meidän
pyyhkiä teidät pois kirkkomme kirjoista!" kirkui notaario.
Urkuri nousi seisaalleen.
Siinä seisoi hän keppiinsä nojaten luonnollisesti ja vapaasti -- ei,
ylpeänä ilman suuttumuksen ja kaikkein vähimmän "loukkaantumisen"
merkkiäkään -- melkein puolta päätä pitempänä kuin hänen köyryniskainen
vastustajansa -- voittaen monin kerroin kevyellä hymyllään hurskaan,
lainoppineen vastapuolensa:
"Niinä monina vuosina" -- sanoi hän lempeästi -- "joina olen soittanut
urkuja tämän seurakunnan kirkossa ja kantanut palkkaa siitä -- kaikkina
näinä vuosina, kun en ole tietääkseni herättänyt mitään pahennusta
elämäntavoillani, on minun sukunimeni kai tyydyttänyt kaikkia.
"Jos minun taiteeni -- sillä minä nimitän soittoani taiteeksi, vaikka
minun on aina täytynyt kiinnittää huomiota paikallisiin epäkohtiin --
jos _se_ ei tyydytä asiantuntevia ammattimiehiä -- voitte rauhassa
antaa minun mennä. Minä en tunkeile.
"Jos minulle annetaan erotodistus -- harmaata tai valkeata paperia --
silloin ilmaisen mielelläni nimeni kokonaisuudessaan -- asiapaperissa
käytettäväksi."
Hän pysähtyi hetkeksi ja suuntasi katseensa Peer Pommerenckin
vääristyneihin kasvoihin. Sitten jatkoi hän:
"Minä kuulun vanhaan ranskalaiseen hugenottiperheeseen ja olen
_viimeinen_, joka sen nimeä kantaa.
"Minun esi-isäni taistelivat ensin uskonsodissa uskonsa, sitten
vallankumouksen aikana syntyperänsä puolesta; nyt taistelen minä --
yksin -- taiteeni puolesta. Sen mukana kaadun tai seison minä. Minun
nimeni kuuluu: Josef Marcel Ollivier, Rochefièren markiisi!"
Sen sanoi hän melkein huolimattomasti. Hän oli maininnut nimen, arvon.
Siinä kaikki.
Hän istuutui taas katsellen nuottilehteä vieressään.
Peer Pommerenck säpsähti hiukan. Mutta hiukan vain. Hän huomasi, ettei
tuo ylhäisyyden loiste, joka noitten herrojen silmissä oli äkkiä
valahtanut yksinäisen, köyhän muukalaisen yli, ollut tekemättä
vaikutusta kirkkoraatiin, kun seurakunnanneuvosto taas ei ollut
käsittänyt nimeä, eikä loistoa.
Hän oikoili kaulaansa. Hänen huulensa terottuivat ja hänen
kärpänsilmänsä liian vaaleissa kehyksissään tulivat ilkeiksi, kun hän
sanoi:
"Minä arvasin kyllä, että te jollain _senkaltaisella_ helinällä
loihditte alaikäisten korvat tässä kylässä. Mutta nyt täytyy siitä
tulla loppu!" --
Urkuri sävähti. Hänen tummat kulmakarvansa vetäytyivät kokoon sinisten
silmien yläpuolella, jotka tulivat syviksi niinkuin metsä muuttuu
uhkaavan näköiseksi ukkospilven alla. Hänen valkea kätensä tavoitteli
keppiä, mutta tarttui kuitenkin nuotteihin, käärien ne kokoon ja hänen
otsansa sileni, kun hänen katseensa piti vastustajaa kuin puristimessa.
"Te olette oikeassa, herra Pommerenck", sanoi hän. "Se _on_ lopussa!
Mutta tietäkää että minä nyt _ensimäisen_ ja samalla _viimeisen_ kerran
tässä kylässä ja pitäjässä mainitsen nimeni ja arvon, johon se minut
oikeuttaa.
"En tiedä mistä syystä te niin mieslukuisina tulette tänne häiritsemään
aivan viatonta kokousta. Vanha kirkkoherramme hankki minulle kerran
minun sitä hakemattani nimityksen urkuriksi ja kanttoriksi -- siis
oikeuden ja velvollisuuden johtaa laulua. Ja minun ikäisiäni
viettelijöitä ei pidettäne niin vaarallisina, että koko
maanpuolustusväki nostetaan jalkeille heitä vastaan."
"Me emme pelkää teitä, herra markiisi" -- nauroi Pommerenck
pilkallisesti. "Tahallani otin mukaani tänne nämä kunnon miehet, joille
kirkon hallinto ja kunnan hoito kuuluu. Me olimme kauan sitten kuulleet
Bengt urkujenpolkijalta, joka ei ole teidän, vaan _Herran_ palvelija,
että teidän mielipiteenne jumalallisesta ilmoituksesta ja pyhästä
sanasta ainoastaan osittain soveltui siihen oppiin, jonka puhtaaseen
tunnustamiseen te ainakin paperilla olitte sitoutunut virkaan
astuessanne. Ennenkuin me _in facto_ poistamme teidät virasta,
tahtoisimme kuulla teidän omalla suullanne vastaavan tähän kysymykseen:
Onko Herran sana, onko Raamattu, jota te kuuleman mukaan käytätte,
'harjoitellessanne' vapaa-aikoinanne -- onko se vain apuneuvo, peruste
teidän soitannollisissa hommissanne -- vai onko se teistä kuten se
_meistä_ on, teidän uskonne varsinainen peruskivi, töittenne ja
ajatuksienne alkulähde -- onko se itse Jumaluuden ilmestyminen ihmisen
vaeltaessa pimeästä ikuista valoa kohti?" -- -- --
"_Amen_!" kuului kannattaen seurakunnan neuvoston keskuudesta.
Peer Pommerenck oli nähtävästi syvästi ihastunut omaan
kaunopuheisuuteensa. Hän katseli ympäriinsä kiiltävillä silmillään.
"Antaa urkurin vastata!" huudettiin.
"Kuunnellaanpa hänen uskontunnustustaan!" kuului kaikkialta ympäriinsä.
"Saako tuo karannut ranskalainen olla täällä ja vehkeillä meidän
kunniallisten tyttöjemme kanssa?" kirkui pieni, intoileva
tohvelintekijä, joka oli ottanut Bablin kasvatikseen, ja joka nosti
runsaan palkkion tuntemattomasta lähteestä.
Pommerenck käski tohvelintekijän vaikenemaan.
Mestari Ollivier nojasi penkkiin, katseli hetken iltapäivän häipyvää
valaistusta, johon sekaantui outo, alakuloinen loiste ja nyökkäsi
hitaasti:
"Niin -- minä vastaan, ennenkuin lähden tästä pikkukylästä, joka kauan
on antanut minun rauhassa palvella Jumalaani ja taidettani.
"Ja kun minä mainitsen 'Jumalan', tunnustan minä, että tunnen itseni
voimattoman nöyräksi, niinkuin vanhat paimenet, kuin meren lapset, kun
he yön tullessa tuijottavat taivaan lukemattomia silmiä. _Mikä_ niistä
on Jumalan silmä? Ovatko ne _kaikki_ hänen silmiään? Ja miten voisi
keksiä sanoja ja ajatuksia ilmaisemaan sen?
"Kun minä lakkaamatta haen voimaa ja lohdutusta taiteelleni ja
elämälleni siitä kirjasta, joka oli esi-isieni kalleus ja on minun
ainoa aarteeni, löydän minä sieltäkin tähtisilmiä. -- Muutamat ovat
säteilevän kirkkaita, toiset hämäriä, ja kaikkia ympäröi suuri,
juhlallinen yö -- johon koko ilmestys päättyy.
"Mitä voisin minä, yksinäinen vaeltaja, sanoa siitä kirjasta? Että
minun sukuni on tehnyt _sen_ pyhäksi _minullekin_, että sen veri
ja rukoukset, sen taistelut ja oppi kutsuvat minua! Että se on
opastanut ja eksyttänyt -- niinkuin tähdet! Että se lohduttaa
taivaallisella valollaan, että se polttaa meistä maallisen viisauden
ydinlauselmillaan! Että se on opettanut _minua_, ylpeäksi ja
taistelunhaluiseksi syntynyttä, taipumaan tutkimattoman tahdon alle --
_palvelemaan!"_ -- -- --
Hän kumarsi päänsä -- ja vaikeni.
"Oletteko lopettanut?" kysyi herra Pommerenck.
Urkuri ei vastannut.
"Hyvät ystäväni", sanoi Peer siirtäen voitonriemuisena katseensa
"lyödystä" miehestä aseenkantajiinsa. "Mitäpä me kaipaamme enempiä
todisteita? _Tuota_ sanoo tuo mies uskonsa tunnustamiseksi! Hän on
pintapuolisella puheellaan tunnustanut itsensä arvottomaksi hoitamaan
virkaansa -- ja hän voi nyt pitää itseään erotettuna! Me teemme tilin
hänen kanssaan, ja hän saa lähteä tiehensä. Ei kukaan saa -- siitä
pidän minä huolen -- vuokrata tai antaa hänelle enää asuntoa tässä
kylässä. Me puhdistamme pitäjämme ja seurakuntamme. Jos hän haluaa
seuraa, saa hän ottaa mukaansa naisen, joka jäi palkattomaksi
herrasmies-vainajan kuolemalla poistuttua tilalta, jonka velkojat ja
pantinomistajat nyt tulevat oikeuden kautta haltuunsa ottamaan! Olemme
selvittäneet välimme entisyyden kanssa, herrasmiehen, tuon tunnetun
jumalankieltäjän kanssa, joka oli tuhlannut omaisuutensa perinpohjin
juutalais-syntyisine jalkavaimoineen, joka voimiensa mukaan avusti
häntä -- ja tämän herran kanssa tässä, joka on selittänyt olevansa
aatelismies, ja joka on -- koditon kulkuri!" -- -- --
Peer Pommerenck oli yli kaiken tyytyväinen kukikkaaseen lausuntoonsa,
ja siroihin lauselmiinsa, jotka kimposivat hänen suustaan kietoutuen
kuin heittonuora hänen uhrinsa kumartuneen niskan ympäri.
Hän tunsi jo päässeensä esteestä, mikä äkkiä oli asettunut hänen
voitonvarmojen laskelmiensa tielle.
Voitto ei aina tee voimakasta jalomieliseksi. Alhaisen luonteen saattaa
se tehdä julmaksi. Nyt vaikutti se sen, että Peer tunsi olevansa
härkätaistelija -- häikäilemättömyyden paljastettu miekka kädessään --
ja hän pyöräytti kaksiteräistä asetta uhrin haavassa:
"Saatatte nyt, herra urkuri", sanoi hän sangen myrkyllisesti hymyillen,
"pitää itseänne tästä lähtien _irtisanottuna_! Ylihuomenillasta olette
_erotettu_! Ylihuomenna, keskipäivällä -- sen olen lopullisesti
päättänyt -- vihitään minut ja Grethi Birger! Minä toivon -- ei, minä
tahdon, että te soitatte urkuja tässä juhlallisessa tilaisuudessa...
Täällähän ei ole ketään muuta, jonka voisi panna tekemään sen; ja siitä
tulee viimeinen kerta! Sitten teemme tilin -- ja _välimme ovat selvät_!
Voittaja tervehti hiukan vinolla kumarruksella, jota hän itse piti
sirona ... kääntyi akselinsa ympäri ja loittoni nopeasti, kaikki
aseenkantajansa kantapäillään.