Grethi tunsi, että mestarin käsi taas tarttui hänen käteensä, ja että
toisen käsi nyt vapisi.
Hän tuli taas hämilleen ja veti kätensä hiljaa pois. Mestari selaili
kirjaa ja nyt valoi illan rusko hohteensa häneenkin.
Grethi haki pikku Bablia. Hän huomasi Rachelin käytöksestä, että
herrasmies tarvitsi välttämättömästi lepoa.
Hän löysi Bablin viereisestä huoneesta, nurkasta, missä Grethi oli
kuunnellut urkurin soittoa. Pikku Babli oli pujahtanut sinne lukemisen
kestäessä.
Hän nukkui raskaasti.
Rachel vei urkurin herrasmiehen makuuhuoneeseen... Ukko oli kovin
rasittunut, eikä halunnut toisten apua, vaikka hänen päänsä vaipui
raskaasti Rachelin olalle.
Rachel kuiskasi Grethille: "Me pidämme Bablin täällä yötä -- hän saa
nukkua minun vuoteessani -- minä jään tänne!"
Sitten toivottivat Grethi ja mestari Ollivier "hyvää yötä". Heillähän
oli sama matka.
Vielä kerran kysyi urkuri: "Enköhän jäisi teidän luoksenne Rachel?
Istun tuolilla ikkunan ääressä -- minä olen tottunut valvomaan!"
-- -- --
Mutta Rachel vain taputti hänen käsivarttaan, silitti Grethin tukkaa,
räpäytti pitkiä, mustia silmäripsiään ja sanoi nyökäten: "Jumala
siunatkoon teitä kumpaakin! Asiat ovat niin kuin olla pitääkin."
He lähtivät.
He kulkivat yhdessä lehtokujan kautta, kumpikin omalla puolellaan tietä
lehmuksien vieritse, joiden juurella kasvoi niin runsaasti vesoja,
keisoja ja villiä hirssiä, että näköala sulkeutui.
He eivät puhuneet mitään.
Mutta ilta puhui heille. Ja ilta värisi punertavan kultaisena
uneksivassa hämärässä, mikä tyynnyttää tuulen, hiljentää eläinten äänet
--. Koko luonto aivan kuin aavistaa yliluonnollisen läsnäolon.
Vain kaukaa -- kylästä alhaalla laaksossa -- kuului vesimyllyn
rattaiden loiske aivan kuin ne olisivat pyytäneet puheenvuoroa
pitääkseen hyödyllisen esitelmän. Ja tuo kaukainen äänikin häipyi
vähitellen hiljaiseksi huminaksi.
On paikka, missä herraskartanon lehtokuja loppuu, sukeltautuen pieneen
puistikkoon, missä korpi lausuu viimeiset jäähyväisensä sille tai
niille, jotka kulkevat vanhasta linnasta kirkkomäelle päin. Siinä
pysähtyivät Grethi ja urkuri. Auringonlaskun viimeinen loiste tunkeutui
nuorten, läpikuultavien lehtien läpi -- melkein huomattavalla,
värisevällä, intohimoisella voimalla, aivan kuin pieni puistikko ei
olisi tahtonut päästää irti suuren maailman ihmeitä -- eikä antaa omaa
hentoa kauneuttaan alttiiksi yölle, joka hävittää, kätkee ja tummentaa
omaan, arvoitukselliseen syleilyynsä hukkuneen...
Grethi seisoi kajastuksen ja loisteen keskellä katsellen lännen
värisevää ihanuutta, katsellen itään päin, mistä yön harmaansinervä
varjo nousi ankarana ja kovana kuin muuri.
Kylä oli idän puolella.
Silloin vavahti neito ja hän vei käden, missä kirja oli, silmilleen.
Mestari Ollivier astui hänen luokseen, tarttui hänen vapaaseen käteensä
ja kysyi hiljaa:
"Oletteko huolissanne ystävä parkamme takia? Niin -- me saamme kohta
kaivata häntä -- ja tuntea itsemme vielä yksinäisemmiksi!"
Grethi antoi ottaa molemmat kätensä ja kirjankin; hän katsoi mestaria
silmiin ja kysyi:
"Uskotteko Jumalaan -- ja elämän jatkuvaisuuteen?"
Hän vastasi -- ja hänen silmänsä katselivat suuren maiseman yli
kevätillan melkein jumalallisessa rauhassa:
"Se Jumala, jonka kuva joskus väikkyy edessäni, ojentaa kultaisen
kätensä, joka ei koskaan ole vapissut, yli koko maailman, joka ei
koskaan pysy paikoillaan, ja minusta tuntuu kuin se kevyesti
koskettaisi meitä kaikkia, sanoen: Minä tahdon kerran kertoa teille
kaiken -- kuinka se tapahtui -- millaiseksi se tulee... Odottakaa,
olkaa kärsivällisiä!"
Grethi nojasi häneen. Mestari painoi hänen päänsä olkaansa vasten.
Niin seisoivat he vaieten. Tytön silmät loistivat kuin soihtu metsän
keskellä -- ja niitten palo häikäisi miehen. Mutta hänen käsivartensa
oli vakava, hänen hengityksensä tasainen -- vain hänen sinisten
silmiensä pohjalla päilyi hellyys, tuo miehekäs hellyys -- niinkuin
sikstiniläisen madonnan ihmettelevässä, kysyvässä katseessa...
Grethi sanoi kysyen, mutta aivankuin itseensä sulkeutuneena:
"Onko se mahdotonta?... Olisiko se mahdotonta?"
"On", kuului lyhyt vastaus ja mestarin käsi muuttui vakavammaksi.
"Minä tahtoisin vain olla teille kaikki kaikessa" -- sanoi Grethi niin
hiljaa, että mestarin täytyi kumartua. "Te ette enää koskaan olisi
yksin. -- -- -- Minä tahtoisin seurata teitä, minne hyvänsä te
menisitte, tapahtui meille sitte mitä hyvänsä. -- -- -- Minä tahtoisin
hoitaa teitä, jos te sairastuisitte, tehdä työtä teidän puolestanne,
hankkia teille iloa ja rauhaa. Minä _osaan_ tehdä työtä -- minä olen
nuori ja vahva ... ja voisittehan te sanoa, että minä olen teidän
tyttärenne. Ettekö _ikävöi_ tytärtä, pientä tyttöä, joka olisi hyvä
teille? _Minä_ kaipaan -- minä kaipaan pois pääsyä -- ystävää --
anteeksi, anteeksi -- menkäämme pois täältä -- sillä minä en voi olla
täällä ... ja vähimmän siedän minä sitä ajatusta, ettei yksikään
ihminen välitä teistä, teistä, joka olette viisain, jaloin, kaunein
mies, mitä minä olen nähnyt!" --
Ja hän piilotti kasvonsa, innostuksensa ja ujoutensa hänen rintaansa
vasten!
Mestari kumartui syvälle hänen puoleensa, aivankuin olisi tahtonut
säästää, kätkeä ja rauhoittaa tuota sievää olentoa. Tytön pieni päähine
oli luikunut pois -- mestari suuteli hänen rikasta tukkaansa kuiskaten:
"Se on mahdotonta, rakas, rakas lapsi!"
"Älkää sanoko, älkää sanoko niin!" pyyteli Grethi.
"Grethi!" sanoi mestari äänessään sävy, joka vaikutti sen, että hän
veti päänsä pois ja katseli muualle --. "Ettekö tiedä, ettekö tunne,
että _minä_ olen tuo rappeutunut kirkko ja _te_ vahvat urut? Eikä saa
kiusaa Herraa -- -- --"
He kuulivat nopeita, keveitä askelia, lapsen keuhkojen läähätystä ja
läpi lehdon tuli pieni Babli juosten kujalta, pysähtyi hetkeksi ja sai
sanotuksi: "Minä kiiruhdan kylään -- -- -- hakemaan Aldubrandia --
Herrasmies kuolee!"
Sitten juoksi hän eteenpäin.
Mestari ja Grethi riensivät nopeasti takaisin lehtokujaa pitkin --
Grethi edellä.
Kultainen valo sammui vuorten harjanteilla ja metsissä. Harmaan sininen
varjo nousi kylästä -- ja laskeutui linnan raunioille.
* * * * *
Sinä yönä kuoli herrasmies uskollisen Rachelin ja viimeisen ystävänsä
syliin.
Grethi istui autiossa soittohuoneessa nojaten raskasta päätään
käsiinsä. Ja aamun ensimäiset häikäisevät säteet kulkivat kiharan tukan
ohi -- ja piiloutuivat kuin tuska vanhaan, hoikkajalkaiseen klaveeriin.