Lukeminen oli lopussa.
Kukaan ei sanonut mitään. Saattoi -- niinkuin herrojen shakkia
pelatessa -- kuulla "kuolemankellon" naksahtelevan mädänneessä
seinälaudoituksessa.
Grethi seisoi ikkunalautaan nojaten; hän katseli ulos kultaiseen
kevätiltaan; hän ajatteli ja ajatteli taas, muisteli, kuinka kartanon
hiljaisuus oli tuntunut hänestä kaksinkerroin ylevämmältä ja
ylhäisemmältä, kun hän ensikerran oli nähnyt urkurin.
Hän ei voinut kääntyä mestariin päin, vaikka kokonainen tunnemaailma
veti häntä sinne...
Niin seisoi hän ikkunan luona hiljaisena, kullanhämärtävänä
kevätiltana, itsekin vienon kajastuksen ympäröimänä. Kädessään oli
hänellä punertavalla kultauksella koristettu kirja, pientä
oktaavikokoa; hän oli lainannut sen Rachelille ja saanut sen takaisin
tänään.
Grethi osasi sen kirjan melkein ulkoa -- samoin kuin hänen äitinsä oli
osannut sen. Sen oli nimineuvos antanut lahjaksi vaimolleen: --_Faust_.
Eine Tragödie von Johann Wolfgang _Goethe_. Erster Teil.
Grethi selaili lehtiä hajamielisesti siinä seisoessaan ja pysähtyi
Gretchenin sanoihin:
Ich weiss zu gut, dass solch erfahrnen Mann Mein arm Gespräch nicht
unterhalten kann. [Tiedän liiankin hyvin, ettei yksinkertainen puheluni
voi huvittaa noin kokenutta miestä.]
Hän kuuli molempien herrojen äänet. Mestari Ollivier oli istuutunut
herrasmiehen tuolin viereen ja laskenut kätensä kevyesti sairaan,
väsyneen miehen käsivarrelle.
"Kevät on vaikeaa aikaa", kuului urkurin ääni -- "koska se on koko maan
vaikein aika, ja koska me vähitellen vanhenemme niinkuin maakin. Mutta
kun olemme sivuuttaneet vaarallisen tasauspäivän, alkaa meissä
versoaminen -- alkukesää odotellessamme. Ja kauniina päivänä lankee
meidän päällemme kirkastus kuin loistava meteori pilvien pihoilta, ja
me hämmästymme kuin lapsi, kuin nuori ihminen, joka ei ole tottunut
siihen, että taivas ilmaisee salaisuutensa!"
"Ei, monseigneur", vastasi herrasmies koettaen hymyillä, vaikka ääni
kuulosti sammuneelta -- "Meteorioppi ei enää lohduta minua. Minun
vaivainen taivaallinen ruumiini on heittänyt liian monta kuperkeikkaa,
se on 'törmännyt Jumalaa vasten' ja särkynyt kappaleiksi! Teidän ei
tarvitse soittaa minulle: 'Mä kuljen kohti kuolemaa' -- sillä minä
_tiedän_ sen!" --
Grethistä tuntui, että molemmat miehet hyvästelivät toisiaan leikkiä
laskien.
Nyt seisoi urkuri Grethin takana.
"Luetteko?" kysyi hän lempeästi.
Tyttö ei vastannut.
"Saanko nähdä?" ja mestari otti kirjan.
"Ah Faust -- pieni tübingiläinen painos -- vuodelta 1808. Harvinainen
kappale!"
"Se on minun isäni morsiuslahja äidille!" sanoi Grethi.
Hän kumarsi kirkkaat, siniset silmänsä syvälle yli kirjan, tarkastellen
sitä tuntijan katseella. Grethi piti sitä kädessään. Mestari piti
kättään hänen kätensä ympärillä ja tytön käsi vapisi.
"Saanko kiittää teitä", kuiskasi hän, "siitä, mitä te luitte meille. Se
oli -- se oli niin uutta!"
Hän ei kuullut, tai ei ollut kuulevinaan, ja selaili kirjaa.
"Alkuunhan on kirjoitettu runo", sanoi hän. "Saako sen lukea?"
Grethi nyökkäsi myöntävästi. "Näettekö?" kysyi hän. Mestari nyökkäsi.
"Sen runon on isä kirjoittanut", sanoi Grethi. "Äiti kertoi minulle
usein, että hän sai kirjan morsiuskukkiensa joukossa juuri kun hän
pukeutui kirkkoon lähteäkseen. Isä odotteli vaunuissa ikkunan alla --
kärsimättömänä -- ehkä vastoin tapoja ja sopivaisuutta. Äiti luki
runon, lähetti palvelijat hetkeksi ulos, irroitti kimpun
morsiusseppeleestään, avasi ikkunan raolleen ja heitti pienen, vihreän
oksan isälle. 'Olisin itse voinut heittäytyä ikkunasta hänen luokseen',
kertoi hän minulle. Ja aina hänen sitä kertoessaan säteilivät hänen
silmänsä. Minun sanotaan olevan äitini näköisen", lisäsi Grethi
välittömästi katsomatta mestari Olliviertä.
Mestari katseli häntä ja noita pieniä kirjaimia, jotka olivat
kömpelöitä, avonaisia, pyöreitä ja hiukan epävarmoja kuin nuorukaisen
liikutuksen vallassa kirjoittama kirje.
"Nyt luen teille ääneen -- Saanko minä?" kysyi hän hiljaa, pehmeästi.
Grethi vastasi katsellen odottavin ilmein hänen huuliaan.
Runo kuului näin:
_Kuoleva on_ -- -- --
Kuoleva on elo varhain,
kuihtuva kauneus parhain!
Suutelot, kyynelet kuivaa tuuli,
nimen, min lausui vapiseva huuli!
Kuoleva on elo varhain:
se on laki saarella harhain.
Ja sentään lempemme palaa,
kun syli syliä rakkahan halaa!
Tartumme onneen, ootamme uutta!
Toistuu, uhmaten ijankaikkisuutta
Romeon, Julian, Gretchenin satu.
Huuhtele kasvosi rakkain,
voitele kylkesi öljyllä vakkain,
voitele rintas, mi liekkinä palaa!
Oottele etsikkoaikaa!
Kuunnella soittosi taikaa
lempeä lehto vaieten halaa.
Tiedäthän: taittuva on elon latu!