Mestari soitti Grethille. Hän kuvitteli preludiumin. Hän antoi
sävelvirran viedä itseään kuin kuiva lehti antautuu virran vietäväksi,
antoi sävelten hyminän vallata itsensä kuin metsän läpi tuulessa
lentävä lintu.
Ja Grethi istui paikoillaan liikahtamatta -- jääkylmänä ja tulikuumana;
hän tunsi itsensä yhtä onnelliseksi kuin vain kerran ennen elämässään
-- kun äiti myöhään eräänä iltana oli tullut konsertista, oli soittanut
puoli yötä ainoalle lapselleen ja lopuksi suudellut häntä tulisesti
puhuen elämästä ja kuolemasta ja musiikista, joka on elämä ja kuolema.
Ah, äiti! -- Grethi huomasi kyynelien valuvan silmistään; kuinka hän
oli yksinäinen!
Kun mestari soitti, liiteli neidon katse ympäriinsä kirkossa ... hän ei
jaksanut siirtää ajatuksia aivoissaan toisesta nurkasta toiseen
määrätyssä järjestyksessä -- -- -- hänessä kuohui jotain tuskallista ja
riemukasta, välinpitämätöntä ja jännitettyä.
Hän katseli kuin sumun läpi kirkon laivaa -- pysähtyi kostean vihreihin
koristeihin, jotka kaikkine leikkelyineen, kirjailtuine kankaineen,
vertauskuvineen ja enkeleineen, kasvoineen ja merkkeineen eivät
_ilmaisseet_ kerrassaan mitään ... yhtä vähän kuin leikelty ja kullattu
alttaritaulukaan. -- Vain kaari-ikkuna kuorin holvissa kiilsi
himmeänä ja kaukaisena maalattuine ruutuineen, keltaisena, sinisenä,
vaaleanpunaisena -- ja _jutteli_ hänelle, niinkuin metsän kukkaset ja
taivas olivat puhelleet hänelle hänen omista salaisuuksistaan, siitä
salaisuudesta, jota hän ei voinut uskoa kellekään -- joka oli niin
suloinen ja raskas, mahdoton, kiusallinen -- ja josta hän ei millään
ehdolla olisi tahtonut luopua! -- -- -- Kun ei ollut ketään ihmistä,
jolle hän olisi voinut ... niin, sillä pikku Babli ei ollut _vielä_
oikea ihminen -- ja Rachelilla oli itselläänkin liiaksi vaikeuksia --
ja sitäpaitsi oli hän -- ehkä liian "tukeva".
Entäs täti Birger kotona? Ei, Grethin mieli muuttui oikein
kiukkuiseksi, kun hän ajatteli tuota saamatonta naista -- tuota
luulosairaaloista surun ärsyttämistä ja pistelemistä, mikä esti häntä
millään lailla ymmärtämästä tai ottamasta osaa toisen suruihin -- -- --
kun taas todellinen syvä _sydänsuru_ tekee naisesta toisten naisten
sielun vaalijan ja armeliaisuussisaren! Ei, hän ei uhrannut muuta kuin
nuo myrttiä kastelevat kyyneleet, myrttiä, jota Grethi ei voinut
suvaita -- koska se jokapäiväisenä muistomerkkinä huomautti hänelle
alituiseen _sen_ hetken lähestymisestä...
Oi, kuinka yksinäinen ja avuton hän oli!
Näkihän hän -- aivan elävästi täällä kirkossa -- neiti Marguerite
Birgerin täydessä morsiuspuvussa huntuineen ja seppeleineen, joka on
liikuttavan hieno ja viaton uneksivassa vehreydessään, niinkauan kuin
lehdet, oksat ja runko ovat yhdessä huonetta koristamassa ... mutta
joka on valehdellut, valehtelee ja tulee aina valehtelemaan kaikkialla
maailmassa siitä hetkestä saakka kun lehdet, oksat ja runko sidotaan
"seppeleeksi" -- uhriseppeleeksi! -- -- -- -- --
Grethi väänteli hoikkia sormiaan. Siinä sormessa, missä kihlasormus
oli, kiilsi veripisara. --
* * * * *
Hän soitti Grethille.
Hän oli tarkannut tyttöä, kun hänen katseensa liiteli ympäriinsä, oli
nähnyt hänen innostuksensa -- surun, jonka hän kätki, sen levottomuuden
ja hädän, joka kuvastui hänen kiinteässä katseessaan. -- -- -- Mestari
soitti _hänelle_.
Ja sillä aikaa kun hän soitti, selin tyttöön, eläytyivät tytön kasvot
ja niiden äänetön puhelu vanhan mestarin silmien edessä -- hiipivätpä
hänen sydämeensäkin, jota hän kauan sitten oli pitänyt panssaroituna,
ainaisesti.
Mutta panssariin oli hänen huomaamattaan tullut aukko ... pisara nuorta
verta oli tunkeutunut siitä sisälle sekoittuen hänen omaan vereensä, ja
hän huomasi sen nyt nuoremmaksi kuin oli aavistanutkaan -- ja lisäsi:
nuoremmaksi kuin luvallista oli!
Sillä hän oli _tahtonut_ unohtaa, ja siinä oli hän kauan onnistunutkin.
Hänen ruumiinsa oli ehkä antanut apua ... hän oli varustautunut lujalla
vakaumuksella vietteleviä mielikuvia vastaan, joita ikä ei kuitenkaan
aina voi torjua.
Hän oli -- sen hän tunsi -- samalla kertaa tuo rappeutunut kirkko ja
vankka soitin! Etenkin kuin tuo _rappeutunut_ kirkko, joka vaati
vankoilta uruilta kaikenlaista hienotunteisuutta, vieläpä suuren
kieltäymyksenkin: täydestä soitosta pidättäymisen!
Hän soitteli _itselleen_.
Ainakin luuli hän tekevänsä niin. Hän oli nyt unohtanut tuon nuoren
naisen takanaan, tyttösen ihastuksineen ja murheineen.
Hän tarkasteli mennyttä elämäänsä -- -- -- mutta tänään kuulosti se
katkeralta.
Vuodesta vuoteen -- tässä pimeässä vankilassa -- yksin, aina yksin,
näitten muurien sisällä, jotka _saattoivat_ särkyä -- heikkona
intohimon hetkenä kun sydän tahtoi soida "täysin soinnuin"... Mutta
silloinhan särkyisi kaikki: taide, sielu, urut -- -- -- ja Herra oli
auttanut hänet tälle paikalle -- -- -- suurten urkujen ääreen ... ja
hän oli Herran palvelija! -- -- --
Miksi, miksi tulivat nuo nuoret naiset tänne? -- -- -- Miksi juuri tuo
nuori nainen lämpimine, palavine silmineen? -- -- --
Hänhän oli lopettanut kaiken -- maksanut suuren velan -- sovittanut
sovitettavansa -- haudannut -- peittänyt mullalla -- tukahuttanut
soinnuilla sieluntuskat ja itsesyytökset, valituksen ja katkeruuden ...
mutta, hyvä Jumala, miksi on _kaikilla, nuorilla, puhtailla, hyvillä
naisilla_ samat lämpimät, syvät, polttavat silmät? -- -- --
Siksi että on miljoonia ja taas miljoonia miehiä, jotka sinkoavat
sukukuntien vaihtelun rajutuulessa maan ympäri kuin kirjavat lehdet
-- -- -- tomuna ja tuhkana vielä eläessäänkin -- -- -- ja vain _yksi_
nainen: Eva -- äiti ja neitsyt, joka yksin seisoo paikoillaan korkein
povin, kädet riippuen -- palavat silmät etsien, kysyvästi katsoen
Jumalaa kasvoista kasvoihin -- -- -- -- --
* * * * *
Hän soitti _Grethille_.
Ja Grethi kuuli sen -- ja nousi -- ja meni urkurin luo, aivan kuin
hänen paikkansa olisi urkurin rinnalla -- kuin se aina olisi ollut
siellä.
Hän ei ollut vähääkään hämillään. Urkuri katseli alhaalta ylös häneen,
kun tyttö kumartui katsomaan nuottilehteä, joka oli avoinna. "Orpheus!"
Mestarin surullisissa, sinisissä silmissä oli kostea kiilto -- hän
hyräili -- Grethi hyräili ... hän ei näyttänyt ollenkaan ihmettelevän
sitä, -- -- -- nyökkäsi vain kehottavasti sanoen: "Gluck on kuitenkin
se mestari, joka osaa valittaa ilman katkeruutta ja rikkonaisuutta."
Hän hyräili:
J'ai perdu mon Euridice,
Rien n'égale mon mahleur;
-- -- --
[Olen kadottanut Eurydiceni ja suruni on vertaa vailla.]
Grethi jatkoi:
Sort cruel! quelle rigueur!
Je succombe à ma douleur.
[Kuinka ankara olet, julma kohtalo! Minä sorrun suruuni.]
Ja mestari Ollivier:
Euridice! -- -- -- Euridice!
Réponds -- moi -- -- --
[Eurydice, Eurydice! Vastaa minulle!]
Grethi kumartui hänen otsansa yli. Hän tahtoi kiitollisen ihailun
vallassa painaa huulensa tuota viisasta, tyyntä otsaa vasten -- mutta
mestari nosti päätään ylöspäin ja tytön lämpimät huulet liukuivat hänen
poskeaan pitkin.
Oli kuin olisivat äsken puhjenneen kukkasen silkin hienot terälehdet
kosketelleet häntä ... ja hän tarttui Grethin molempiin käsiin, ja
hänen silmänsä etsivät hänen silmiään.
Grethi katsoi hänen silmiinsä ja luki niissä hämmästystä, melkein
pelästystä -- ja syvää iloa -- -- --
Grethi ei uskaltanut katsella kauemmin -- käänsi päänsä pois, ja
tuolla oviaukossa, missä haalistunut verho häilyi tuulessa -- huomasi
hän Sidsel muorin veikeät kasvot, jotka tuijottivat, liikkuivat,
hymyilivät ... Sidsel muorin, joka ei ollut näkevinään, ja kuitenkin
paraiksi näki sen, mitä halusikin.