-- -- -- "Rachelin kansalle", sanoi mestari Ollivier, nojaten
kyynärpäänsä hohtavan valkoista liinaa vasten viinilasi koholla
kädessään -- "Rachelin kansalle olkoon tämä viinilasi pyhitetty rakkaan
ystävättäremme nimipäivänä! Hänelle itselleen saatamme me tuskin sanoa
muuta kuin ilmaista sen kiitollisuuden, jota meidän isäntämme ja
ystävämme häntä kohtaan tuntee -- useiden hyvien ja huonojen vuosien
sydämellisen alttiuden kaunistamana.
"Meitä on tänään neljä hänen hohtavan valkean liinansa ympärillä, jonka
kevät on koristanut ensimäisillä lehdillään, ensimäisillä kukkasillaan.
Me tunnemme kaikki neljä olevamme 'vieraita maan päällä', tuskin
tietäen, minne matka huomenna vie: Me vaellamme, niinkuin Rachelin
kansa, lakkaamatta.
"Omasta puolestani kuulun minä pieneen ryhmään suuressa, pieneen
seurakuntaan kuuluisassa kansakunnassa, joka on tehnyt raskaaksi sukuni
elämän -- ja taistelun sen puolesta rakkaaksi. Minä luulen, että meidän
pienen ryhmämme henki on tunkeutunut suuren, rikkaan kansan sieluun --
murtaen huomaamatta, mutta varmasti ja sitkeästi sen tavat, syventäen
sen uskon lähteitä, heikontaen sen ylpeyttä.
"Olisin lukenut historiaa huonosti, jollen olisi huomannut, että nuo
harvat ovat olleet joukon kasvattajia -- niinkuin tuo _ainoa_ eli sen
vuoksi ja kärsi sen painon alla.
"Sellainen on Rachelinkin kansa! Hapatus maailman leivässä -- suola
maan ravinnossa.
"Terävässä, kirkkaassa päivän valossa katsottuna on Israelin kansalla
kärsimystä tuottavia vikoja -- jalkineihin erämaan vaelluksen aikana
tarttunutta hietaa.
"Se Jumala, joka johti joukkoa, oli silloin kuin hietamyrsky.
"Mutta yöllä -- Itämaiden yössä, joka on syvä, lämmin ja uskollinen
kuin Rachelin silmät -- yöllä kulki Jehova edellä tulipatsaana."
-- -- --
Tässä pysähtyi urkuri hiukan. Juhlallisesti katetun pöydän ympärillä
herrasmiehen huoneessa vallitsi harras mieliala. Kaksi ylintä akkunaa
oli auki vanhaan puistoon päin -- ja aivan kuin sinisestä taivaasta
ojensivat korkeat puut vaalealehtisiä oksiaan tervehtien sisään.
Tuoreen vehreyden tuoksu levisi huoneeseen, lintujen liverrys sekaantui
siihen... Grethi nosti iloisena ja onnellisena silmänsä lautasestaan.
Mestari Ollivier katsahti Grethistä Racheliin ja jatkoi:
"Tuossa ovat nuoret, palavat silmät, joiden syvyydessä elämän kaihot
kirkkaina ja puhtaina kimmeltävät niin kuin se tähti, joka _ei koskaan_
sammu. Ja on vanhempia silmiä, lämpimiä ja lempeitä, syviä kuin lapsen,
joiden katse liitelee sen kirjavan kuvakirjan lehdillä, mihin itämainen
elämän viisaus on tarinain muodossa kätketty.
"Rachelin elämä -- samoinkuin jokaisen hänen heimolaisensa elämä, on
kertomus Jumalan valitusta kansasta.
"Tässä, keskiajan murenevassa linnassa, on hän meistä kuin suuri,
äidillisen sisarellinen lapsi, joka sulkee meidät kaikki sydämeensä!"
Hän nousi, ojensi lasinsa Rachelia kohti, kumarsi sirosti ja sanoi:
"A votre santé, Rachel!" [Maljanne, Rachel!]
Rachel joi vaivaloisesti kulauksen ihanaa, vanhaa viiniä, jota pikku
Babli "sattumalta" oli löytänyt pullollisen kellarista.
Hän oli liian liikutettu -- hänen rintansa nousi ja laski -- hän haki
herrasmiehen katsetta -- -- -- ja se oli tänään väsynyt -- väsynyt --
mutta siinä väikkyi himmeä, lempeä hymy, joka näytti pyrkivän kauaksi
-- jonkin ystävällisen ja kirkkaan puoleen ... ja se sai hänen
ystävättärensä vuodattamaan kyyneliä.
Rachelin käsi vapisi kun hän lähensi lasiaan vanhan herran maljaa kohti
-- kristalli helähti kristallia vasten. -- Herrasmiehen perintömalja
oli hauraampi; se putosi sirpaleina pöydälle ja viini punersi liinan ja
vaaleanvihreät, lautasia seppelöivät lehdet.
"Se oli kuin _Amen_!" sanoi urkuri.
"Se ennustaa onnea", sanoi Grethi hiljaa.
"Se ennustaa loppua!" sanoi herrasmies koettaen nauraa vanhaan
tapaansa. "Abmarschieren, rechts rum!
"Heute mein Glas in Scherben,
Morgen im Grase sterben!"
[Lähtekää, oikealle!
Tänään on lasini pirstaleina,
huomena kuolen ruohokkoon!]
"Ei, ei, Herran tähden!" huusi Rachel nauraen ja itkien yht'aikaa.
Babli kaatoi suolaa viinitahran päälle, huuhtoi jäljet pois
ruokaliinallaan ja nauroi:
"Se merkitsee vain sitä, että minä pesen liinan tänään ja kuivaan sen
huomenna!"
He koettivat kaikki parhaansa pitääkseen raskaita ajatuksia poissa
Rachelin pienestä juhlasta. Hänen itsensä oli kuitenkin vaikea salata
huoliaan. Herrasmiehen huomaamatta tarkkasi hän huolestuneesti ilmettä
hänen kasvoillaan, niissä kuoleman kalpeus poistui äkillisen punan
tieltä -- hän antoi hänen haistella hajuvettä ja mies irvisteli,
hymyili raskaasti ja suuteli hänen valkeaa, pulleaa kättään, jonka
teerenpilkuista hän vaivaloisesti keksi pieniä pilapuheita.
Kaikki kulki Grethin silmien ohi kuin kaukaisuudessa. Niin usein kuin
hän huomiota herättämättä saattoi tehdä sen, ojensi hän vadin tai
maljan, tai virkkoi sanan mestari Ollivier'lle.
Urkuri taivutti kiittäen päätään. Hänen kasvojensa ilme ja väri
tuottivat Grethille suurinta riemua. Sellaisena ei hän koskaan ollut
nähnyt häntä -- ei edes ajatellut -- -- --
Hän ohjasi puhetta kuin näkymättömällä rihmalla, tehden pilaa
jokapäiväisimmistä seikoista, jotka rupesivat elämään uutta, outoa
elämää, kertoen juttuja, valiten ranskankielisen kärjen kevyesti, kuin
sattumalta -- tarinoiden tapauksista ja henkilöistä soinnulla ja
korostuksella, joka verhosi ne omituisen edesmenneisyyden vaippaan
vanhojen puutarhojen, leikattujen pensasaitojen, kähäräisten
nurmikenttien, joita lavendeli ja satakaunot reunustivat, vienosti
tuoksuessa.
Ja Grethi tunsi nuoren, yhä karttuvan ilon kuohuvan esiin syvältä
lämpimästä sydämestään ja se nousi ja kohosi hänen poskilleen, hänen
silmiinsä -- -- -- Rachel katseli häntä, pikku Babli katseli häntä. Oli
kuin molemmat olisivat sanoneet: "Voi, kuinka kaunis hän on tänään!"
Mutta hän itse istui paikoillaan katsellen avonaisia ikkunoita, sinistä
taivasta, joka alkoi tummeta -- vaaleita, hiljaa väriseviä lehtiä,
joita puiston vanhat puut ojentelivat sisään ikkunoista tervehtien ja
siunaten pientä juhlaa, harvinaista, ehkäpä viimeistä vanhassa
linnassa. -- -- --
Tarjottiin kahvia. Pikku Babli sai juoda ruokamaljasta. Kuppeja ei
riittänyt.
Sitten tuli hiljaisuus.
Grethi rohkaisi itsensä äkkiä, katseli mestari Olliviertä ja sanoi:
"Soitattehan meille nyt -- eikö niin?"
"Mahdotonta tänään!" -- -- -- vastasi hän hymyillen ja näytti
rannettaan. "Minä olen kevään uhri. Hyvin vihainen sääski tai paarma on
pistänyt minua yöllä. Tahdotteko nähdä kuinka turvonnut se on."
"Ai, te olette raapinut sitä. Niin minäkin teen unissani!" huusi Babli.
Grethi ja Rachel nauroivat. Herrasmies yski. Hän oli petollisella
viekkaudella saanut käsiinsä Rachelin lasin ja tyhjentänyt sen. Rachel
torui. "Hän _ei saisi_ juoda viiniä, siitä saattaisi olla mitä
kauheimmat seuraukset... Kuinkas sanoi mestari Aldubrand, kylän juoppo,
vanha välskäri 'sodan ajoilta', hän, joka kuppasi ja laski suonta
kaikilta paikkakunnalla ja 'teoreettisesti' puolusti kylmää vettä
sisällisesti, ja lämpimiä jalkakylpyjä ulkonaisesti..."
Herrasmies tuli äreäksi kuin lapsi -- alkoi sitten siristellä silmiään
ja sanoi: "Oltiinpa sitä kerran oikeita ihmisiäkin -- tuollaisia
esihistoriallisia olentoja syntiinlankeemuksen ja raihnaisuuden
päiviltä. -- Muistatko Rachel, meillä oli neljä pulloa vanhaa Baunea
päivälliseksi jokaisena kauniina kesäpäivänä -- ja sitten leikimme me
Aatamia ja Eevaa yhdessä vuoriston metsiköissä!"
Rachel suuttui, pisti kätensä hänen suunsa eteen ja huusi:
"Bist du doch verrückt Mann! Die Kinder!" [Oletko mieletön, mies!
Lapset!] Pikku Babli nauroi täyttä kurkkua. Grethi ei ymmärtänyt mistä
oli kysymys; hän kuunteli yleensä vain mestari Ollivier'n puhetta. Hän
katseli häntä lakkaamatta.
Rachel sanoi:
"Soittakaa meille jotain, herra Ollivier! Nyt pitää meidän kohta viedä
mies vuoteeseen -- hän nuortuu liiaksi!" Mutta itsekseen kuiskasi hän:
"Tuskin, tuskin, mies parka! Hänhän kuolee minun käsiini!"
Mestari Ollivier oli hiljaa katsellut Grethiä. Hän nyökkäsi itsekseen
päätään, otti pienen, kiinniköytetyn paperipakan takkinsa taskusta,
levitti laput pöydälle kaataen lasinsa täyteen vesiastiasta.
Sitten sanoi hän pehmeällä, hitaalla äänellä:
"Soittaa minä en voi, kuten sanottu! Mutta minä luen jotain. Arvelin
lopettaa pienen, sievän juhlamme tänään pyytämällä seurueen
tarkkaavaisuutta -- hetkeksi vain... En tahdo väsyttää rakasta
ystäväämme -- kehoittaapa hän minua esiintymäänkin leikillisillä
nuoruuden muisteluillaan... Olen jo kauan sitten alottanut sävelrunon,
joka ei pyri pienempään kuin vanhan mestari Haydnin ikinuoren
'Luomisen' uudistukseen. -- Mutta koska minä luultavasti kuolen
paljon ennemmin kuin minun teokseni astuu ulos elämään, olen minä
vapaa-aikoinani _pannut muistiin_ jonkunlaisen selonteon siitä näystä,
joka on väikkynyt silmissäni, ajatukset, jotka puhuvat minun
urkusävellykseni kautta -- -- -- Ja tämän näyn Vanhasta Testamentista
tahdon lukea teille tänään -- -- -- ennenkuin eroamme!"
Hän joi suullisen vettä, järjesteli papereita sirosti ja siististi
kuten aina. Grethi oli jo edeltäpäin oudon haltioitumisen vallassa:
"Mitähän tuohon kauniiseen otsaan oli sopinut, millä ääriviivoilla
olivat nuo siniset silmät levänneet, mitähän mestari lukisi, hän, joka
Grethin mielikuvituksessa aina esiintyi soittaen?" -- -- --
Hän kurkistaikse katsomaan. Päällyslehdelle oli hienoilla, pienillä
kirjaimilla piirretty: "Kun maailma luotiin."