"Urkuja ei pidä selittää, urkuja täytyy kuunnella!" sanoi mestari
Ollivier istuutuessaan paikalleen penkille koskettimien eteen.
Hän oli tervehtinyt Grethiä kohteliaasti, hiukan hajamielisesti,
pannessaan hattunsa ja keppinsä pois. Ja hänen vieras murteensa
tuntui selvemmin kuin muuten, hieno ironia pisti tänään tavallista
enemmän esiin, kun hän sanoi nyökätessään merkitsevästi päätään
urkujenpolkijalle: "Kun _hän_ selittää minun urkujani, tiedän minä että
minä pääsen siitä! -- -- --"
Grethi valitsi hymyn; hän tunsi poskiensa hehkuvan, eikä tiennyt minne
pistäisi itsensä. Vihdoin löysi hän verhon luota horjuvan tuolin, jolle
hän varovasti istuutui odottamaan.
Bengt "hirviö" ryömi kuin historiantakainen eläin paljekorokkeen
poikimille ja hitaasti vaipui toinen poljin alas, toisen kohotessa.
Oli kuin suurien urkujen sisustasta olisi kuulunut syvä, hiljainen
huokaus.
Urkuri veti irti yhden rekisterinapin ja työnsi toisen puoleksi sisään.
Hänen vasen kätensä kosketti kevyesti näppäimiä, oikealla kädellä tuki
hän leukaansa. Pienestä kaari-ikkunasta laskeutui heikko valo hänen
otsalleen ja olkapäilleen... Grethi näki hänet puoleksi sivulta. --
Hänen kasvojensa ilme oli kärsivä, hänen silmänsä kuin etsien pois
käännetyt... Grethi olisi mieluimmin toivonut, ettei olisi tullutkaan
tänne; ja kaikkein mieluimmin, että hän voisi mennä hänen luokseen
tukeakseen hienolla, pyöreällä olkapäällään tuota kaunista, raskasta
päätä.
Ja mestari painoi koskettimia melkein tietämättään...
Täyteläinen, pyöreä ääni soinnahti kuin aallon iltaloiske kaukaista
rantaa vasten, väristen läpi kirkon laivan.
Oli kuin urkuri olisi herännyt.
Hänen vasemman kätensä ottaessa soinnun -- tuskin kuuluvassa
pianissimossa -- sanoi hän yhä nojaten päätään oikeaan käteensä samalla
kun hänen sinisten silmiensä katse viivähti Grethissä:
"Te tulitte siis! Minä olen odottanut teitä. Mutta minä olin sairaana
muutamia päiviä. Minä voin väliin -- ei usein, vain joskus -- hiukan
pahoin! Ja te ette koskaan ole sairas -- luonnollisesti: Te olette niin
siunatun nuori. Nuoruus on Jumalan lahja ihmisille. Ja hänen käskynsä
on, että heidän tulee ystävällisesti muistaa häntä, kun hän vähitellen
laskee iän taakan heidän hartioilleen.
"Hän ei koskaan kiiruhda -- ei tässä, eikä muussakaan. _Hänellä_ on
suuri aika -- ja niin -- no! Nehän ovat urut!
"_Nekin_ on hän luonut, että hän ja me voisimme yhdessä iloita hänen
lahjastaan. Ja ne olivat silloin aivan nuoret kun hän ensi kertaa
puhalsi niihin elämän hengen.
"Ja sitten myöhemmin olemme me, hänen palvelijansa, kehittäneet ne
siihen, mitä me sanomme 'täydellisyydeksi'.
"Niin -- suurin ja täydellisin soittokone mitä on olemassa, ovat urut.
"Ne elävät kauemmin kuin kirkko.
"Niillä on se vika, ettei esityksessä saa sitä sielua yksityisääniin
kuin puhallus- ja jouhisoittimilla. Mutta se on suunnattoman rikas
soinnuista ja yksityistä ääntä voi jatkaa vaikka loppumattomiin.
"Se on ainoa kone, jossa on nykyaikaisen säveljärjestelmän kaikki
äänet, ainoa, jossa mitä erilaatuisimpien sointuväritysten moninaisuus
yhtyy.
"Kas! Urkuri istuutuu nöyrän vaatimattomana istuimelleen. Nimittäkää
häntä mestariksi! Hänen _pitäisi_ istua siinä mestarina -- ja edessään
on hänellä orkesteri -- koko orkesteri jouhineen ja puhaltimineen,
rumpuineen torvineen -- ei ihmisiä, joiden tulee soinnuttaa koneensa
yhteen, ei yksilöitä, joita täytyy johtaa, vaan itse säveleet, jotka
tottelevat _häntä_.
"Hän on orkesterin herra, jokaisen yksityisen soinnun ohjaaja ja
käskijä totellen itse suurta maailman valtiasta. Hän työntää eri
rekistereitä ulos ja sisään, käyttelee yhdistäjiä ja kokoojia,
juoksuttelee käsiään sormiolta toiselle, pakoittaa jaloillaan
jalkioiden henget ulos syvyyksistä... Ja parilla pehmeällä huiluäänellä
kutsuu hän kaiut kaukaisista maailmoista, ne, joille ihmisten korvat ja
sydämet ovat avoinna, mutta jonne ei yksikään katse ole tunkeutunut,
eikä riistänyt verhoa näkemättömän edestä!
"Tai istuu hän paikoillaan niinkuin se, jolle seurakunta on antanut
toimen, ja jolta kaikki nuo heikot ja vahvat sielut sammunein tai
leimuavin tuntein odottavat säestystä virsiensä rukouksille, suruilleen
ja valituksilleen, tuskanhuudoilleen ja riemulleen.
"Hän ei tutki heidän uskoaan. Jokaisella on omansa -- tai ei mitään.
"_Sana_ ei riitä kenellekään! Sävelten henkien täytyy kannattaa sitä
vahvoilla hartioillaan, mistä suhisevat siivet puhkeavat esiin ja
varjoavat maan rumuuden ja kylmyyden, sairauden ja kuoleman...
"Ja silloin _kuohahtaa_ -- niinkuin vanha opettajani, apotti Joseph
Vogler huudahti -- silloin kuohahtaa koko orkesteri fortissimoon,
silloin tulee uskova sielu vahvemmaksi kuin selvimmät, terävimmät
aivot, silloin vaipuu järki musiikin jalkoihin ja säveleet ovat kuin
tulta, joka polttaa ajatukset -- --. Silloin ovat ne kuin itse David,
veriinkastettu sotilas, nuortunut kuningas, joka nostaa väkevät kätensä
taivasta kohti ja laulaa ilmi sortuneisuutensa epätoivon ja toivonsa
riemun miehekkäässä Hallelujassa:
"Kiittäkäät herraa pasuunaäänin,
kiittäkäät häntä harpuin ja sitroin!
Kiittäkäät häntä soitoin ja tanssein,
kiittäkäät häntä kielin ja huiluin!
Kiittäkäät häntä raikuvin rummuin,
korkeesti kaikuvin rummuin!
Ah, kaikki, jolla henki on, kiittäköön Herraa
Halleluja!" -- -- --