XIV.

"Urkuja ei pidä selittää, urkuja täytyy kuunnella!" sanoi mestari

Ollivier istuutuessaan paikalleen penkille koskettimien eteen.

Hän oli tervehtinyt Grethiä kohteliaasti, hiukan hajamielisesti,

pannessaan hattunsa ja keppinsä pois. Ja hänen vieras murteensa

tuntui selvemmin kuin muuten, hieno ironia pisti tänään tavallista

enemmän esiin, kun hän sanoi nyökätessään merkitsevästi päätään

urkujenpolkijalle: "Kun _hän_ selittää minun urkujani, tiedän minä että

minä pääsen siitä! -- -- --"

Grethi valitsi hymyn; hän tunsi poskiensa hehkuvan, eikä tiennyt minne

pistäisi itsensä. Vihdoin löysi hän verhon luota horjuvan tuolin, jolle

hän varovasti istuutui odottamaan.

Bengt "hirviö" ryömi kuin historiantakainen eläin paljekorokkeen

poikimille ja hitaasti vaipui toinen poljin alas, toisen kohotessa.

Oli kuin suurien urkujen sisustasta olisi kuulunut syvä, hiljainen

huokaus.

Urkuri veti irti yhden rekisterinapin ja työnsi toisen puoleksi sisään.

Hänen vasen kätensä kosketti kevyesti näppäimiä, oikealla kädellä tuki

hän leukaansa. Pienestä kaari-ikkunasta laskeutui heikko valo hänen

otsalleen ja olkapäilleen... Grethi näki hänet puoleksi sivulta. --

Hänen kasvojensa ilme oli kärsivä, hänen silmänsä kuin etsien pois

käännetyt... Grethi olisi mieluimmin toivonut, ettei olisi tullutkaan

tänne; ja kaikkein mieluimmin, että hän voisi mennä hänen luokseen

tukeakseen hienolla, pyöreällä olkapäällään tuota kaunista, raskasta

päätä.

Ja mestari painoi koskettimia melkein tietämättään...

Täyteläinen, pyöreä ääni soinnahti kuin aallon iltaloiske kaukaista

rantaa vasten, väristen läpi kirkon laivan.

Oli kuin urkuri olisi herännyt.

Hänen vasemman kätensä ottaessa soinnun -- tuskin kuuluvassa

pianissimossa -- sanoi hän yhä nojaten päätään oikeaan käteensä samalla

kun hänen sinisten silmiensä katse viivähti Grethissä:

"Te tulitte siis! Minä olen odottanut teitä. Mutta minä olin sairaana

muutamia päiviä. Minä voin väliin -- ei usein, vain joskus -- hiukan

pahoin! Ja te ette koskaan ole sairas -- luonnollisesti: Te olette niin

siunatun nuori. Nuoruus on Jumalan lahja ihmisille. Ja hänen käskynsä

on, että heidän tulee ystävällisesti muistaa häntä, kun hän vähitellen

laskee iän taakan heidän hartioilleen.

"Hän ei koskaan kiiruhda -- ei tässä, eikä muussakaan. _Hänellä_ on

suuri aika -- ja niin -- no! Nehän ovat urut!

"_Nekin_ on hän luonut, että hän ja me voisimme yhdessä iloita hänen

lahjastaan. Ja ne olivat silloin aivan nuoret kun hän ensi kertaa

puhalsi niihin elämän hengen.

"Ja sitten myöhemmin olemme me, hänen palvelijansa, kehittäneet ne

siihen, mitä me sanomme 'täydellisyydeksi'.

"Niin -- suurin ja täydellisin soittokone mitä on olemassa, ovat urut.

"Ne elävät kauemmin kuin kirkko.

"Niillä on se vika, ettei esityksessä saa sitä sielua yksityisääniin

kuin puhallus- ja jouhisoittimilla. Mutta se on suunnattoman rikas

soinnuista ja yksityistä ääntä voi jatkaa vaikka loppumattomiin.

"Se on ainoa kone, jossa on nykyaikaisen säveljärjestelmän kaikki

äänet, ainoa, jossa mitä erilaatuisimpien sointuväritysten moninaisuus

yhtyy.

"Kas! Urkuri istuutuu nöyrän vaatimattomana istuimelleen. Nimittäkää

häntä mestariksi! Hänen _pitäisi_ istua siinä mestarina -- ja edessään

on hänellä orkesteri -- koko orkesteri jouhineen ja puhaltimineen,

rumpuineen torvineen -- ei ihmisiä, joiden tulee soinnuttaa koneensa

yhteen, ei yksilöitä, joita täytyy johtaa, vaan itse säveleet, jotka

tottelevat _häntä_.

"Hän on orkesterin herra, jokaisen yksityisen soinnun ohjaaja ja

käskijä totellen itse suurta maailman valtiasta. Hän työntää eri

rekistereitä ulos ja sisään, käyttelee yhdistäjiä ja kokoojia,

juoksuttelee käsiään sormiolta toiselle, pakoittaa jaloillaan

jalkioiden henget ulos syvyyksistä... Ja parilla pehmeällä huiluäänellä

kutsuu hän kaiut kaukaisista maailmoista, ne, joille ihmisten korvat ja

sydämet ovat avoinna, mutta jonne ei yksikään katse ole tunkeutunut,

eikä riistänyt verhoa näkemättömän edestä!

"Tai istuu hän paikoillaan niinkuin se, jolle seurakunta on antanut

toimen, ja jolta kaikki nuo heikot ja vahvat sielut sammunein tai

leimuavin tuntein odottavat säestystä virsiensä rukouksille, suruilleen

ja valituksilleen, tuskanhuudoilleen ja riemulleen.

"Hän ei tutki heidän uskoaan. Jokaisella on omansa -- tai ei mitään.

"_Sana_ ei riitä kenellekään! Sävelten henkien täytyy kannattaa sitä

vahvoilla hartioillaan, mistä suhisevat siivet puhkeavat esiin ja

varjoavat maan rumuuden ja kylmyyden, sairauden ja kuoleman...

"Ja silloin _kuohahtaa_ -- niinkuin vanha opettajani, apotti Joseph

Vogler huudahti -- silloin kuohahtaa koko orkesteri fortissimoon,

silloin tulee uskova sielu vahvemmaksi kuin selvimmät, terävimmät

aivot, silloin vaipuu järki musiikin jalkoihin ja säveleet ovat kuin

tulta, joka polttaa ajatukset -- --. Silloin ovat ne kuin itse David,

veriinkastettu sotilas, nuortunut kuningas, joka nostaa väkevät kätensä

taivasta kohti ja laulaa ilmi sortuneisuutensa epätoivon ja toivonsa

riemun miehekkäässä Hallelujassa:

"Kiittäkäät herraa pasuunaäänin,

kiittäkäät häntä harpuin ja sitroin!

Kiittäkäät häntä soitoin ja tanssein,

kiittäkäät häntä kielin ja huiluin!

Kiittäkäät häntä raikuvin rummuin,

korkeesti kaikuvin rummuin!

Ah, kaikki, jolla henki on, kiittäköön Herraa

Halleluja!" -- -- --

Soittajan tarina: Maaseutu-elegia · 第 28 / 42 题