Grethiä kammotti yhä enemmän. Hän loi katseensa ylös mahtaviin urkuihin
ja tunsi sielussaan samaa arkuutta ja ahdistusta, mikä tarttui häneen
melkein joka kerta kun hän astui kirkkoon. Tunne, että _pitäisi_ olla
hartauden vallassa nosti hänen voimakkaan, nuoren mielensä uhmaan,
jonka hän taas pyysi korkeampia voimia antamaan anteeksi.
Hän oli uskonnollinen niinkuin moni terve sielu on iässä, jolloin
mikään ei sido kuvitusvoimaa, eikä kysy neuvoa "kokeneilta" ihmisiltä.
Hänen isänsä ja äitinsä eivät olleet tahtoneet häiritä tyttärensä
tunne-elämää vastaamalla myöntävästi tai kieltävästi kysymyksiin, joita
hän välittömällä innolla heille teki. Musiikki muodosti yhdyssiteen
vanhempien ja lapsen välillä. Ja kun Grethi tunsi täysikasvuisen
neidon ensimäisen määrittelemättömän kaipuun ja sitten voimakkaan
levottomuuden liikahtelevan sydämessään, avasi hän koko sydämensä
musiikille sallien tietämättään uskonnollisen hartaudenkaipuun pujahtaa
sisälle...
Äiti oli kerran ottanut hänet leikillään syliinsä ja kysynyt:
"Minkälaisen miehen tahtoisi minun Grethini, jos saisi valita?" Ja
Grethi oli vastannut ajattelematta: Soittajan!
Mutta silloin oli rouva Birgerin kaunis otsa hieman värähtänyt, ja hän
oli sanonut: "Sinä lapseni, et aavistakaan mitä musiikki ja taide
yleensä vaativat ihmiseltä. Taiteilija maksaa muiden riemusta omilla
kärsimyksillään, toisen rauhan ostaa hän omilla kärsimyksillään ja hän
liittää toisten surun ja ehkä kadotuksenkin omaansa!"
Nämä äidin sanat näyttäytyivät Grethille nyt kuin himmeästi loistavana
kirjoituksena, joka kiemuroivana viivana kohosi tummia, mykkiä urkuja
kohti.
Ja kaikkein ylimpänä leikkausten, kiemuroitten ja tähtien alla, melkein
kuvun huippua kosketellen, kiilsi kullattu, ennusmerkillinen
kolmikulma, joka ympäröi taivaallista isänsilmää.
Grethi tuijotti ylös silmää kohti ja taivaallinen silmä katseli nuorta
tyttöä alhaalla näyttäen samalla täyttävän ja valtaavan koko kirkon
sisustan suurella, rauhallisella, selittämättömällä hymyllä.
Hänen rintaansa ahdisti yhä enemmän, vaikka hänellä muuten ei koskaan
ollutkaan tyttöjen "pahoja aavistuksia". -- Miksi siis tänään? Mitä
teki hän täällä? _Katseli_ urkuja! Ikäänkuin päältä katselemalla
pääsisi perille jostain? Mestarin sieluhan oli suljettu tuohon
koristettuun häkkiin, jonka ristikon muodostivat urkupillit, nuo paksut
ja hoikat, jotka näyttivät suoristautuvan kuin laulaja näyttämöllä, ja
ne, jotka vaatimattomasti piiloutuivat hämärään kuin pikku linnut
puiden lehviin.
Mestarin tahtoi hän kuulla soittavan. Mutta häntähän ei kuulunut. Miksi
hän sitten viipyi täällä? Miksi hän odotti? ... vieraan tuloa! Kuka tuo
vieras oli? Grethi ei sitä aavistanut! Kuullessaan pari ystävällistä
sanaa, kohteliaan kutsun, oli hän juossut tiehensä ... oi, kuinka
tyhmästi! Missä oli hänen ylpeytensä? Köyhä, ystävätön, orpo tyttö,
vieläpä "sidottu" tyttö, joka kohta menisi naimisiin miehen kanssa,
joka oli hänestä täysin yhdentekevä ja jota hän ehkä oppisi vihaamaan,
mutta joka tapauksessa _ylpeä_ tyttö, joka luuli osaavansa kulkea
kohtaloaan kohti, joka, joka ... joka mitä?
Grethi parkaa pyörrytti. -- Ilma oli kovin tukahduttavaa tässä Herran
huoneessa, joka oli elänyt yli aikansa.
Ilma täynnä hometta ja ruostetta -- eroitettuna Jumalan kirkkaasta
auringosta ja vapaasta maailmasta. -- Terveitten ajatusten hauta,
vanginvartijana ruma, ahne peikko, tuo herra Bengt epämiellyttävine
säilytetyn ruuan tuoksuineen ja sekavine, latinankielisine
mongerruksineen...