Kun hän tuli kirkon luo, pysähtyi hän. Asehuoneen ovi oli yhä
suljettuna; hän tarkasteli lähemmin ja huomasi, että pieni sivuovi
tornin vieressä oli raollaan.
Hän avasi sen, ja tuli neliskulmaiseen huoneeseen, jossa oli kovaksi
poljettu savipermanto; kuokkia ja lapioita nojallaan karkeaa,
rappaamatonta seinää vasten. Muurissa oli pitkiä, syviä repeämiä, niin
suuria, että käsi mahtui niihin. Hautauskalut koettivat turhaan
peitellä vajavaisuuksia -- elämän haavoja ja arpia.
Sitten huomasi hän toisen pienen oven, joka myöskin oli raollaan.
Oli kuin kirkon torni olisi pyytänyt häntä vierailulle.
Hän epäröi vielä, epävarmana.
Oven yläpuolelle oli ripustettu taulu, johon oli piirretty jotain
maalatuilla, koukeroisilla, epäselvillä kirjaimilla.
Hän tavaili kirjoituksen läpi. Se kuului:
Tän' oven eessä muinen
ol' rappu kaita, puinen.
Mutt' lahona se murtui
ja kohta maahan sortui.
Mutt' Herran armo syvä
soi taaskin nousta jälleen
sen maasta torniin tälleen:
Ja nyt on rappu hyvä.
Grethi hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän kun hän oli aukaissut oven
kokonaan ja näki edessään melkein kohtisuorat, kapeat, kierot ja
viheliäiset portaat, jotka ylhäällä katosivat puolipimeään.
-- Jos nämä ovat uudet, hyvät raput -- ajatteli hän -- niin minkälaiset
mahtoivatkaan entiset olla? --
Mutta ylös tahtoi hän nousta. Nyt tahtoi hän nähdä koko tuon pienen
kirkon, jossa hän oli ollut pari kertaa joulun aikana täti Dorothean
kanssa Birgereiden vanhassa perhepenkissä.
Ehkä raput veivät aivan urkujen luo!
Hän muisteli, että hän alhaalta permannolta oli nähnyt komeat urut --
aivan liian voimakkaat niin pieneen kirkkoon. Ne olivat sillä kertaa
olleet hänestä kuin tunturi, jonka juuren parvekkeen veistelty reuna
peitti, ja jonka jakaantunut huippu tuntui tavottelevan korkeimpia
kattokaaria; tunturi, uponneena taustan salaperäiseen hämärään --
himmeästi kimaltelevat urkupillit hopeisina lähdepuroina, joista
sävelet kumpusivat ja kuohuivat hillitysti seurakunnan päiden ja
sydänten yli.
Sellaisina oli hän nähnyt urut ja sellaisina kuunnellut niitä alhaalta
permannolta.
Nyt nousi hän ylös tornin portaita pitkin.
Se oli kuin tunturille kiipeämistä. Hänen täytyi nostaa nuorta
ruumistaan ylöspäin vavistuneiden käsipuiden avulla -- ne natisivat
hänen kevyen painonsa alla. Kanakopin portaat olisivat tuskin voineet
olla jyrkemmät ja viheliäisemmät.
Saisiko _hän_, tuo vanha mies, joka päivä tehdä saman mestaritempun?
Ensimäisessä käänteessä pysähtyi hän. Hän ei pelännyt omasta
puolestaan, hän ajatteli _häntä_.
Yhä enemmän ajatteli Grethi häntä oudon, tukahuttavan hädän vallassa.
Ravistuneessa, rappaamattomassa muurissa oli kapea, soikea aukko,
niinkuin ampumareikä vanhassa linnassa.
Siitä pääsi sisään auringon säde ja puhtaan ilman leyhkä. Molempia
tarvittiin täällä.
Pimeässä komerossa hämärsi joukko rojua: puukuvia, joista väri ja
kultaus oli kulunut pois, nenät olivat taittuneet, jäsenet katkeilleet.
Grethin oli vaikea katsella niitä ... hänestä tuntui, että ne olivat
nukkeja lapselliselta aikakaudelta. Ne olivat luultavasti koristaneet
saarnatuolia tai hautapatsaita kirkon laivassa.
Siinä lepäsi ikivanha Marian kuva, runneltuna, lapsi yhä sylissään.
Näytti siltä kuin rotat ja hiiret olisivat pitäneet juhla-aterian
nakerrellen pyhiä kuvia.
Ja Grethiä puistatti.
Hän nousi seuraavaan käänteeseen. Siellä oli kolmas ja viimeinen ovi,
vain pari ohutta, kapeaa lautaa kuin ruumiskirstun kansi. Ovessa ei
ollut lukkoa eikä hakaa, ja se käännähteli kostean kylmässä vedossa. Ja
sisälläpäin heilahtelivat kellastuneen verhon repaleiset reunat, kuin
olisi se ollut jonkun kirkon "arvoisan" suojelijan hautakääre.
Raput, muurit, seinät, ovet, puukuvat, verhot: kaikki rappeutuneita,
kaikki tomun peittämiä, kaikki näyttivät kuiskuttelevan tomun
ja tuhkan oppia, tuota oppia, joka on erottamattomasti yhtynyt
kirkkorakennuksiin, niin pian kuin ne kallistuvat häviötä kohti, tai
nousevat uusina ja vahvoina menneisyyden raunioilla.
Grethi olisi kai kääntynyt takaisin, jollei kirkko olisi ollut juuri
hänen kirkkonsa, ja hän tahtoi katsoa sitä suoraan silmiin, siksi että
siihen sisältyi varotus ja uhka _hänen_ henkeään kohtaan.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, että se oli _niin_ rappeutunut. Nyt
kuiskasivat muurit ja seinät sen hänelle tomun alta, syvistä lovista ja
halkeamista. Hän oli päässyt pienen temppelin salaisuuden taa, niin
kuin päästään verhojen taa näyttämötaiteelle, yhdelle ihmisyyden
jaloimmista taiteista vihityssä temppelissä, taiteelle, joka ei ole
vähimmän jalo silloin, kun se on yhtynyt musiikkiin.
Hän tunsi hädän, huomasi vaaran, mikä väijyi kirkossa, selvimmin sen
tähden, että hän oli tullut vastakkaisesta maailmasta: nousevan,
tuoreen, voittoisana eteenpäin hyökkäävän kevään keskeltä.
"Jospa _minusta_ voisi tulla hänen nuori, valoisa keväänsä, jospa
voisin rohkaista ja riemastuttaa häntä, vaikken voisikaan olla hänen
suojanaan ja tukenaan!" -- Niin kuiskuttelivat äänet hänen lämpimässä
sielussaan.
Grethi ei muistellut kukkia, jotka hän oli unohtanut metsään. Grethi
toi hänelle toisenlaisia kukkia tänne.
Kaikkein vähimmin ajatteli hän _nyt_ sulhastaan. -- Kaikki mikä koski
häntä itseään, oli mahdollisimman yhdentekevää, kaukaista.
Reippaasti avasi hän oven ja työnsi lahoneen verhon syrjään. Kaikki oli
hiljaista, kaikki oli tyhjää ... mutta tuo autio sisusta liikutti hänen
mieltään kuin juhlallinen, hillitty tervehdys. Hän asteli pitkin parven
hiljaa narisevaa permantoa -- hän seisattui aivan urkujen viereen. --
Tuossa oli penkki, missä hän istui soittaessaan, tuossa sormio -- -- ja
tuolla suurien, vakavien, mykkien urkujen takana palkeet, urkujen
kätketyt keuhkot ... ja tuolla, penkillä, pyöreäkaarisen ikkunan
säästävässä valaistuksessa istui olento kyyryssä ruoka-astian ääressä,
niinkuin aarretta vartioiva kirkon henki, ja söi leukojen hitaasti ja
eläimellisesti liikkuessa. Se oli kylän viisain mies, kirkon
suojelijan irvikuva, vanha sotilas -- herra Bengt urkujenpolkija
henkilökohtaisesti.
* * * * *
Grethi nyökkäsi hänelle. Hän katsahti ylös asentoaan muuttamatta. Leuat
lakkasivat hetkeksi jauhamasta. -- Hän ojensi suunnattoman kätensä
liikuttaen paksuja sormiaan erikoisella tavalla. Oli kuin mullan
väriseen kämmeneen olisi salakirjoituksella piirretty sana:
juomarahaa. --
"Kirkossa käynti muulloin kuin kirkonaikana", mutisi hän katkonaisella
puhetavallaan -- ja sormet liikkuivat odottaen.
Grethi ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.
"Kirkossa käynti muulloin kuin kirkonaikana -- _id est_ 8 shillinkiä!"
kuului murina.
Grethi oli hämillään -- hänhän oli antanut pois pikkurahansa metsässä.
Hän koetti kierrellä: "Olen unohtanut rahani kotiin -- mutta ensi
kerralla...!"
Bengt availi silmäluomiaan kuin ikkunaluukkuja -- aivan kuin pöllö,
miettien voisiko antaa tytölle aikaa -- ja alkoi taas liikuttaa
sormiaan.
"Tunnettehan te minut, Bengt?" sanoi Grethi hymyillen.
"Peer Pommerenckin heila", töksähti vastaan.
Grethi puri huultaan, irroitti pienen hopeisen kaulaketjunsa ja pudotti
sen urkujenpolkijan kouraan.
Koura sulkeutui nopeasti kuin loukku.
"Minä tahtoisin mielelläni katsella kirkkoa hiukan! Eihän mestari
Ollivier ole täällä tänään?" sanoi Grethi.
"Raihnas tänään! -- Sairaus on joka miehen herra -- muttei naisten,
niinkuin Sidsel muori sanoo."
Ja Bengt nousi seisaalleen päästäen kurisevan äänen kuin tornikelloa
vedettäessä.
"Kirkosta ei ole juuri mihinkään, -- mutta meillä on urut!"
Hän lausui tuon "meillä" tavalla, joka ei miellyttänyt Grethiä. Mutta
hän tahtoi olla ystävällinen urkujenpolkijalle saadakseen tilaisuuden
puhua hänen isännästään mahdollisimman paljon. Hän korotti äänensä,
mutta hänen ei kuitenkaan aina onnistunut saada kuuroa käsittämään
sanojensa sisältöä.
"Niin, niin, meillä on urut", jatkoi ukko levittäytyen kahta
leveämmäksi.
"Te haluaisitte ehkä osata soittaa niinkuin mestari Ollivier?" kysyi
tyttö asettaen suunsa lähelle hänen karvaista korvaansa.
Bengt möyri nyrkillään tukkaansa, veti taas tornikelloa sisässään ja
päästi ilmoille otteen latinan lauseopin säästöistään:
"_Vellem quidem posse gloriari_." Hän pysähtyi mietti ja jatkoi "_quod
Cyrum_!"
Grethi hymyili. Hän oli kodissaan saanut mitä parhaan kasvatuksen,
olipa lukenut latinaakin isänsä johdolla voidakseen auttaa häntä. Hän
kysyi:
"Kuka on _Cyrum_, Bengt?"
"_Cyrum_ -- se on _Cyrum_, kuului vastaus varmasti kuin tietäjän
suusta.
"Onkohan se ehkä kuningas Cyrus?" jatkoi tyttö veitikkamaisesti ja
saattoi tuskin olla nauramatta.
"On kai yhtä hyvä ottaako sen _nominatiivissa vai ablatiivissa_" sanoi
Bengt suurena ja huolettomana.
Grethi koetti lepyttää häntä ja kysyi:
"Jos joku osa uruissa särkyisi, osaisitteko te korjata sen?"
Taas veti ukko kelloa:
"Hrrrrr -- -- -- ettäkö korjata? Kyllä minä luulen tuntevani urkuni.
Minä luulen, että vaikka salama iskisi maahan ja löisi pillit
säpäleiksi, osaisin minä panna ne kokoon niin että niistä tulisi
_paremmat_ kuin koskaan ennen!"
"Mestari Ollivier pitää kai teitä suuressa arvossa?" sanoi Grethi.
"Kai, kai?" hyrisi hän. "Hänen pitäisi! Mutta kuka aina itsensä
ylentää, sen saattaa Herra kerran alentaa! Minulla on omat luuloni
tästä kirkosta!"
"Kuinka niin?" kysyi Grethi hiukan hädissään.
"Minä luulen", sanoi ukko, "että loppu tulee äkkiä, hyvä neiti! Mutta
_minä_ en pelkää mitään -- niinkauan kuin pienet _harmaat_ eivät virka
mitään."
"Mitä te sanotte Bengt? Pienet harmaat?"
"Hiiret", tokasi hän kohottaen kätensä näyttäen kirkon laivaa. "Hiiret
ovat täällä sisällä... Rotat ovat ulkona kirkkomaalla. Rotat nakertavat
kuolleitten luita -- hiiret nakertavat kirkkoa. Ajan hammas kuluttaa
muureja ja kiviä ja hiiret auttavat. Ja sinä päivänä, kun viimeiset
hirret, jotka pitävät runkoa koossa, on nakerrettu poikki, menevät
hiiret tiehensä -- ja minä niiden mukana! Niin kauan tahdon minä
palvella taivaallista Herraamme palkeiden ääressä -- en minuuttiakaan
kauemmin. Ja minä tiedän, että Herra varoittaa minua -- Sidsel tietää
myöskin ... niin kuin kirjoitettu on: Sinä olet auttava palvelijaasi
aikanaan ja pitävä häntä valveilla, kun vihollinen häntä uhkaa. Mutta
jumalattomat tulet sinä tappamaan ja tuhoamaan heidän aistinsa
huumauksella ja unella!"