Siellä istuutui hän viime talven myrskyjen kaataman puun rungolle.
Oli hiljaista. Voimakas huhtikuun aurinko lämmitti kaatunutta puuta.
Oksien ritvat pyrkivät ilmoille ruskeine, kohta puhkeavine nuppuineen.
Puu makasi maassa, runko ei enää saanut ravintoa maasta, mutta oksat
imivät vielä viimeisen ravinnon hiukkasen äidistään, rungosta. Hänen
tuli sitä surku. Puu parka! -- ajatteli hän -- _Tunteekohan_ sekin?
Hän taittoi muutamia oksia ja pisti ne vyöhönsä. Hän aikoi panna ne
veteen kotona.
Kimalainen tuli lentäen -- juuri paksua oksaa kohti -- ehkäpä auringon
häikäisemänä tai kevään tuoksuista juopuneena. Se putosi ruohokkoon,
makasi siinä suristen ja alkoi vaivaloisesti kömpiä -- -- --
Kimalaisparka! _Tunteekohan_ sekin...?
Kaikki vaikutti häneen, kaikki koski häneen -- koska kaikki tuntui
hänestä niin hyvältä: riemuitseva maailma hänen sielussaan ja sininen,
keltainen ja vihreä maailma hänen ympärillään.
Hänestä tuntui, ettei hän minään keväänä ollut nähnyt niin paljon
ruohoa -- niin sinistä taivasta -- niin keltaisia voikukkia -- niin
valkeita vuokkoja joukottain!
Hän alkoi poimia poimimistaan, kädet täyteen, hameen helmat täyteen ...
Hän aikoi koristaa kirkon, _hänen_ kirkkonsa ja urut... Suuri
seppelkiehkura levittäisi kevättä ja tuoksuvaa auringonvaloa autioon,
kylmään huoneeseen -- minne vain _hänen_ säveleensä toivat viestejä
lämmöstä ja valosta!
Sepä oli ajatus!
Hän olisi voinut syleillä koko metsää sen ajatuksen vuoksi ... ja kun
kartanon hassu isäntärenki -- "hullu" -- kulki hoiperrellen ohi, ja suu
ammollaan ja katse tuijottavana sieppasi tervehtien hatun
meloonimaisesta päästään, pisti hän kätensä hameen taskuun, löysi
pienen helmikutoisen kukkaronsa ja pani koko pienen säästönsä
lyypekkiläisiä hopeakillinkejä rengin kuraiseen kouraan -- niin että
hupsu tuli vielä hupsummaksi ihmetyksestä.
"Ota ne Hans! Ne ovat sinun. Pidä ne -- kuuletko!" huusi neitonen
iloisena.
Ja mies kompuroi tiehensä käsittämättä, onnellisena aarteestaan
niinkuin ehkä vain vähäjärkinen voi olla.
Mutta tyttö itse tuli äkkiä surulliseksi.
Oli kuin ei metsässä enää olisikaan kukkia, kuin ei aurinko enää
paistaisikaan.
Se oli nimittäin paistanut hänen sormilleen, juuri kun hän taas
piilotti pienen kukkaronsa.
Ja nuoren tytön sormessa oli kihlasormus -- herra Peer Pommerenckin
sileä kultasormus.
Nyt huomasi hän sen; ehkäpä huomasi hän vasta _nyt_ sen suuren
merkityksen. Hän oli syksyllä ollut kovin masentunut raskaiden
kuolemantapausten vuoksi, aivan kykenemätön vastustamaan "pelastajan"
ehdotuksia, tarjouksia tai käskyjä.
Hän oli tullut täysi-ikäiseksi yhdessä päivässä, silmänräpäyksessä.
Vastenmielisyyden tunne vieri kuin vavistus hänen lämpimän, vahvan
sielunsa läpi. Kuin ilkeä hyönteinen oli inho ryöminyt hänen sormensa
yli.
Hän tahtoi vapautua -- sekä sormuksesta, että herra Peeristä. Ja hän
kiskoi, hieroi ja kierteli -- repi sormensa veriin. Sormus ei lähtenyt
irti.
"Saan kyllä viilan kotoa", mutisi hän.
Hameentaskusta löysi hän pienen rievun, mallitilkun. Sen kietoi hän
sormensa ympäri -- ja lähti nopeasti menemään pitkin herraskartanon
lehtokujaa.
Kukat oli hän jättänyt maahan. Hän, joka ei koskaan unohtanut mitään,
kaikkein vähimmän kukkasia.
Kun hän aikoi kulkea kartanon ulkohuoneiden ohi, pysähtyi hän
nähdessään Rachelin.
Rachel seisoi kanatarhan luona, ankkalammikon vieressä ruokkimassa
siipikarjaa.
Se narisi, kaakotti ja piipitti juutalaisnaisen ympärillä, aivan kuin
valittaen saavansa liian vähän ruokaa.
Rachel heitti viimeiset murut ja puuron jätteet joukkoon, kyynelvirran
valuessa hänen poskiaan pitkin. Hän pudisteli esiliinaansa ja kuivaili
sen kulmalla silmiään:
"Voi Grethi", nyyhkytti hän. "Tämä oli ankara yö, tämä. Luulimme,
ettemme saisi miestä pysymään hengissä aamuun saakka. Ja sitten tuo
myrsky ja rankkasade, koko yön. Se rasitti meitä. Oli kuin Jehova olisi
ottanut kätensä päältämme. Ja nyt perjantaina on minun nimipäiväni!
Miehellä on aina ollut tapana viettää sitä _minun_ kunniakseni, vaikka
hän laskee leikkiä sanoen, että olisi ollut parempi jos Iisakin ja
Jaakopin Jumala olisi pitänyt minut ja kaikki muut Eevan tyttäret
luonaan taivaallisessa Kaanaan maassa! Oi, siitä päivästä iloitsen minä
koko vuoden! Ja nyt minä tuskin tiedän, mistä minä saisin hankituksi
ruokaa pikku elukoille. Ja miehenhän _täytyy_ saada munia joka päivä,
ainoita, mistä hän oikeastaan elää!... Mutta mikä sinun on Grethi?
Sinähän olet sen näköinen kuin ei pussissa olisi ruokaa _sinullekaan_
enää! Näytäs! Mitä sinä olet tehnyt sormellesi? Haluatko sinäkin
säikyttää vanhaa ystävääsi?"
Ja juutalaisnaisen mustat, lempeät silmät kuivuivat äkkiä; ja hymy
pisti esiin, kun toinen oli lohdutuksen ja neuvon tarpeessa.
Hän repi pienen tilkun Grethin sormesta, katseli sormea, katseli
sormusta, katseli syvälle hämillään olevan tytön silmiin.
Rachel kasteli sormensa ja kiersi sen Grethin sormen ympärille ... ja
juutalaisnainen näki selvään nuoren tytön läpi ja sanoi hiljaa:
"Ah, äläppäs, pikku raukka! Ei saata noin vaan kiskoa pois sitä, minkä
itse ja muut joka päivä näkevät -- ja jonka mieluimmin heittäisi
viimeiseen nurkkaan!"...
Grethi vastasi reippaasti:
"Minä en ajattele sellaista. -- Minä en voi kärsiä että ... että... Nyt
täytyy minun mennä!" keskeytti hän lyhyesti.
Rachel hymyili, taputti hänen kättään ja sanoi:
"Tiedätkö, mitä Job sanoi? Hän vastasi ja sanoi Jumalalle: Ja vaikka
sinä kätketkin sen sydämeesi, tiedän minä, että sinä ajattelet sitä."
Grethi riisti kätensä irti ja lähti juoksemaan.
Rachel huusi hänen jälkeensä: "Me tapaamme perjantaina -- Jumalan
avulla! Sinä ja Babli ja Monseigneur ja minä saamme syödä
yläkerroksessa, miehen huoneessa" -- -- --!
Loput vei tuuli, aurinko ja heiluvat, versovat oksat.
Grethi juoksi.