Ja taas alkoi hänen sielussaan virrata joki, jota hän ei saanut
pysähtymään: Hän oli nostanut silmänsä häneen ... hän oli tuijottanut
urkuria ... he olivat kumpikin...
Hän siirsi päähineen taemmas, työnsi sivulle tukan kiharaiset aallot,
veti syvään henkeä: Minun pieni järkeni on lopussa! -- -- --
Ja hän hymyili itsekseen, painoi käden rintaansa vasten ja kuiskasi:
"Minä olen järjissäni. Mutta mitä mahtanee _hän_ minusta luulla?"
"Käykää luonani kirkossa, kun teillä on aikaa ja halua!" oli hän
sanonut.
Aikaa -- halua?
Hänellä ei ollut hetkenkään rauhaa. Täti Birger oli torunut häntä. Täti
Birger sai hoitaa uuninsa ja myrttinsä. Kaikki saivat hoitaa itse
itsensä -- pikku Babli myöskin.
Tänään _tahtoi_ Grethi -- niin, hän tahtoi ja toivoi ... hän ei tiennyt
itsekään mitä.
Mutta hän nousi ylös kilpaa auringon kanssa -- juoksi pois kylästä,
sitten hitaasti kirkonmäkeä ylös -- ja sitten, kuin reippaasti uhmaten
pää pystyssä asehuonetta kohti.
Mutta ulos ei kuulunutkaan hiljaista huminaa, ovessa ei ollut
avainnippua. _Hän_ ei siis ollutkaan siellä.
Viime päivien rankkasateen jälkeen oli tullut kirkas, keväinen, tuores
aamu läikkyvine lammikoineen vanhojen hautojen välissä.
Mitä asiaa olisi hänellä ollut kuolemalle tai kuolleille? Olihan
kevät tullut. Ja se oli lennähtänyt hänen nuoreen sydämeensä -- -- --
voimalla, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän ehkä alkoi
ymmärtää -- -- --
Ei, hän ei ymmärtänyt mitään. Ei mitään,
Hän kuuli lintujen laulua; hän näki vihreitä korsia -- kokonaisia
ruohomättäitä alastomalla, autiolla kirkkomaalla. Hän näki kukkia:
keltaisia, tumman sinisiä, vaalean punertavia --
Ja _ne_ puhelivat hänelle.
Ensi kertaa yhdistyi hänessä alkava aavistus kukkien väriin. Ja siitä
tuli kieli, jota _hän_ ymmärsi. Hänellä ja luonnolla oli yhteinen
salaisuus! Ei hänen ja ihmisten välinen, ei hänen ja pikku Bablin, ei
edes hänen ja urkurin. Kaikkein vähimmän hänen ja urkurin. Miten voisi
hän ajatella sellaista?
Mutta hänen ja koko suuren luonnon yhteinen, luonnon, joka ei anna
ketään ilmi.