Ja kun hän oli kirjoittanut jonkun aikaa, nousi hän ja meni ulos
sulkien oven jälkeensä.
* * * * *
Hän meni metsää kohti.
Aurinko paistoi. Tuuli kävi kirpeänä mäillä. Mutta kohta saapui hän
puitten suojaan. Hän kiersi herraskartanon lehtokujan, kulkien yhä
syvemmälle lehdettömään tunturimetsään, missä sammal ja ruoho viherti
auringon puolella.
Kun viettää päivän maaliskuisessa luonnossa, on siinä jotain, mitä ei
ole muissa kuukausissa: jokainen pieni vihreä ruohonkorsi on kuin suuri
tapahtuma, leivon tai kerttusen heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys
-- -- -- ja kun saa kuulla ensimäisten kottaraisten viheltelevän ja
näkee niiden ensikertaa metallinhohtavina kiitävän ohi kuin ihmeen
taikurin sauvan nenästä, on ihmeiden ihme taas tapahtunut:
Elämä on taas herännyt -- ja suuren sydämen sisäiset lähteet alkavat
taas solista!
Siellä metsässä tapasi hän Grethi Birgerin.
Tyttö kulki hitaasti häntä kohden, aivan yksin.
Tyttö ei voinut kulkea hänen ohitseen, eikä hän tytön ohi: tie oli
liian kaita. Ja molemmilla oli selvästi suuri halu poiketa syrjään.
On hassua nähdä kahden ihmisen tepastelevan paikallaan pääsemättä
toistensa ohi.
He hymyilivät, ja urkurin anteeksipyyntöä seurasi Grethin puolelta: "Ei
mitään syytä."
Jää oli sulanut. He kävelivät hetkisen yhdessä, molemmat hämillään.
Siitä oli monta vuotta kun mestari Ollivier oli vaihtanut sanan aivan
nuoren neidon kanssa. Hän ajatteli itsekseen: "Mitä noin nuorelle
ihmiselle on tapana sanoa? Eikö hän voisi alottaa?"
Grethi puolestaan katseli häntä: "Niin, totta tosiaan, hän on vanha!
Mutta hän kulkee kai ajatellen soittoaan ... ja on harmissaan kun
tapasi minut!"...
Ja hän aikoi poiketa syrjäpolulle kohteliaasti tervehtien.
Silloin sanoi urkuri:
"Meillähän on yhteisiä ystäviä linnassa, kaksi erinomaista ihmistä?
_Te_ käytte siellä ehkä myöskin säännöllisesti vieraissa, tai oletteko
täällä vain läpimatkalla?"
"Läpimatkallako?" toisti tyttö hymyillen. Mutta kohta sen jälkeen
lisäsi hän kevyesti huoaten: "Ei, ei, minä olen kyllä pysyvästi
täällä!"
"Te ette pidä seudusta?" kysyi hän kohteliaasti, hiukan hajamielisesti.
Hän näytti jo väsyneen kohtaukseen.
Tyttö huomasi sen ja joutui yhä enemmän hämilleen: Hän on kai
vihoissaan minulle! ajatteli hän. Hän on varmasti saanut tietää, että
me kuuntelemme häntä salaa... Minä sanon sen hänelle mieluummin suoraan
-- ja menen sitte heti tieheni! -- -- --
Hän oli päässyt pari askelta edelle, kääntyi nopeasti ja hänen poskensa
punertuivat, ja silmänsä loistivat, kun hän sanoi:
"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, mutta minä _rakastan_ musiikkia,
minä olen rakastanut sitä aivan pienestä saakka ja täällä ei saa kuulla
mitään! Ehkäpä te antaisitte anteeksi minulle ja toverilleni, jos te
tietäisitte kuinka me ... kuinka minä ... kuinka ihanalta se kuuluu!"
Hän sammalsi ja sopersi puhuessaan, painoi silmänsä maahan ja pysähtyi
siihen asentoon.
"Ai, se on totta", kuului mestarin ääni lempeästi puhuvan, hieman
vieraan korostuksen vähentäessä sanojen ironiiaa. "Minun täytyy siis
kuitenkin uskoa Sidsel muorin sanat, että _kaikki_ kylän nuoret tytöt
piileksivät kirkon oven takana!" -- -- --
"Se ei ole totta!" huusi Grethi nopeasti ja välittömästi. "Bablilla ja
minulla ei ole mitään tekemistä kylän tyttöjen kanssa. Me olemme
iloissamme, kun me vain saamme olla rauhassa kaikilta ihmisiltä!"
Mestari Ollivier katsoi häntä silmiin.
Ne olivat suuret ja palavat -- nuo silmät; niissä oli täysikasvuisen
naisen syvää, lämmintä hehkua lapsen luonnolliseen, rehelliseen
innostukseen sekaantuneena.
Neitseellisten kasvojen pehmeihin piirteihin eivät elämän katkerat
surut olleet jättäneet jälkiään, mutta niiden yllä lepäsi kuitenkin
omituinen varjo, varjon varjo, joka näytti himmentävän silmien hehkua
ja tummentavan ihon tuoretta kirkkautta.
Urkuri näki, että hän oli puettu mustiin. Oliko hän kadottanut jonkun,
jota rakasti?
Nyt muisti hän, että herrasmies oli eräänä päivänä, kun Grethi oli
mennyt huoneen läpi, virkahtanut päällään nyökäten: Isätön ja ystävätön
-- niinkuin mekin! -- -- --
Mestari Ollivier jäi katselemaan häntä ja kysyi hiljaa:
"Onko täällä kylässä muitakin, jotka mieluimmin tahtoisivat olla
rauhassa ihmisiltä? Uskokaa minua, lapseni: teidän ikäisellänne ei ole
mitään syytä siihen, ja myöhemmin, kun mahdollisesti on syytä, toivoo
aina, että saisi olla nuori, voidakseen oikein rakastaa maailmaa ja
uskoa ihmisiin!" -- -- --
Grethi oli taas painanut silmänsä maahan. Hän kuuli hänen verhotun
äänensä soinnun -- ja sanat hän kai myöskin kuuli, mutta ne olivat
hänestä ehkä liian tavallisia; Grethi oli ajatellut, että kun _hän_
puhuisi, olisi hänen sanoillaan sama voima kuin hänen soitollaan...
Mutta sanoi hän mitä hyvänsä, ei Grethi enää ollut yhtään hämillään,
niin -- ihmeellistä kyllä -- melkein tuttu tuolle vieraalle, jonka
rinnalla hän ensi kertaa käveli.
Hän sanoi sisäisen liikutuksen tehdessä hänen kirkkaan äänensä
syvemmäksi:
"Minä en tiedä, mutta jo lapsena tuntui minusta, että esim. kukkaset,
metsä -- linnuista puhumattakaan -- -- -- Ei, minä en osaa selittää
sitä..."
"Koettakaa", keskeytti urkuri hymyillen.
"Minusta tuntuu vain", jatkoi Grethi, "että kun kuljen luonnossa,
ymmärrän minä kaiken -- minä kuulun kuin samaan perheeseen kaiken
kanssa ulkona. Mutta ihmiset ovat minulle aina vieraita. Minä en
ymmärrä heitä, eivätkä he minua... Niin, ne ajatukset ovat tietysti
tyhmiä ja yksinkertaisia?"...
"Sattuupa joskus, että joku toinenkin ajattelee samoin!" sanoi urkuri
lempeästi, häneen katsomatta. "Me emme ehkä ole kyllin nöyriä!" lisäsi
hän.
"Tiedättekö", sanoi Grethi innokkaasti. "Kun te puhutte noin, ymmärrän
minä, että te tarkoitatte sillä jotain. Mutta muuten se inhottaa minua,
sillä minä en koskaan kuule tällä seudulla muusta kuin tuosta
nöyryydestä -- huh!" -- -- --
Urkuri katsahti ylös -- aikoi hymyillä, mutta kohtasi tuon katseen
lämpimän loisteen itseensä suunnattuna ... ja hän käänsi silmänsä pois.
Grethi jatkoi:
"Kahta ihmistä kaipaan minä aina. Isääni ja äitiäni. He jumaloivat
minua -- minä tiedän kyllä, ettei se ollut hyväksi minulle. Mutta
koskaan ei kaksi ihmistä ole pitänyt enemmän toisistaan -- ja minä
kuvittelen, että heidän ajatuksensa yhtyivät minussa, ainoassa
olennossa, joka oli heidän välillään. Ja minä kuljin kuin hellyyden ja
hoivan maailmassa. Sattuipa sitte, että äiti sairastui äkkiä ja kuoli
-- niin, _minä_ olin kauan nähnyt, että elämä rasitti häntä. Täytyy kai
olla luotu erikoisesta maalajista, että voisi kestää nuo pitkät päivät
ja vuodet. Ja sitten _täytyi_ isän kuolla, he eivät voineet elää ilman
toisiaan. Kun ihmiset pitävät niin paljon toisistaan, eivät he voi
elää. Niiden, jotka rakastavat, täytyy kuolla! Maan päällä ei voi olla
yksin!" -- -- -- -- --
Vanha urkuri katsahti ylös, noihin silmiin, jotka lepäsivät hänen
silmissään. Niiden surullinen, lapsellinen viisaus sai hänet
säpsähtämään, niiden nouseva hehku piti hänet vangittuna.
Niin seisoivat nuo molemmat metsässä katsellen toisiaan ... ja jokainen
pieni vihreä ruohonkorsi oli kuin suuri tapahtuma, leivon tai kerttusen
heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys, ja metallinhohtoinen
kottarainen lensi heidän ohitseen kuin pieni ihme suuressa ihmeessä:
elämässä, mikä taas heräsi talven jälkeen, kun suuren sydämen sisäiset
lähteet alkavat solista.
"Käykää luonani", sanoi mestari Ollivier, lempeällä, verhotulla
äänellään. "Käykää luonani kirkossani ja antakaa minun näyttää teille
urkuja ja soittaa teille hiukan, kun teillä on aikaa ja halua!"
Sitten nosti hän kunnioittavasti kolmikolkkaista hattuaan, ja poistui
nopeasti, notkeana ja suorana.
Grethi jäi seisomaan yksin -- ja katseli kauan hänen jälkeensä.