Arkkien päällyslehdellä seisoi: "Kun maa oli syntymässä!"

Ja kun hän oli kirjoittanut jonkun aikaa, nousi hän ja meni ulos

sulkien oven jälkeensä.

* * * * *

Hän meni metsää kohti.

Aurinko paistoi. Tuuli kävi kirpeänä mäillä. Mutta kohta saapui hän

puitten suojaan. Hän kiersi herraskartanon lehtokujan, kulkien yhä

syvemmälle lehdettömään tunturimetsään, missä sammal ja ruoho viherti

auringon puolella.

Kun viettää päivän maaliskuisessa luonnossa, on siinä jotain, mitä ei

ole muissa kuukausissa: jokainen pieni vihreä ruohonkorsi on kuin suuri

tapahtuma, leivon tai kerttusen heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys

-- -- -- ja kun saa kuulla ensimäisten kottaraisten viheltelevän ja

näkee niiden ensikertaa metallinhohtavina kiitävän ohi kuin ihmeen

taikurin sauvan nenästä, on ihmeiden ihme taas tapahtunut:

Elämä on taas herännyt -- ja suuren sydämen sisäiset lähteet alkavat

taas solista!

Siellä metsässä tapasi hän Grethi Birgerin.

Tyttö kulki hitaasti häntä kohden, aivan yksin.

Tyttö ei voinut kulkea hänen ohitseen, eikä hän tytön ohi: tie oli

liian kaita. Ja molemmilla oli selvästi suuri halu poiketa syrjään.

On hassua nähdä kahden ihmisen tepastelevan paikallaan pääsemättä

toistensa ohi.

He hymyilivät, ja urkurin anteeksipyyntöä seurasi Grethin puolelta: "Ei

mitään syytä."

Jää oli sulanut. He kävelivät hetkisen yhdessä, molemmat hämillään.

Siitä oli monta vuotta kun mestari Ollivier oli vaihtanut sanan aivan

nuoren neidon kanssa. Hän ajatteli itsekseen: "Mitä noin nuorelle

ihmiselle on tapana sanoa? Eikö hän voisi alottaa?"

Grethi puolestaan katseli häntä: "Niin, totta tosiaan, hän on vanha!

Mutta hän kulkee kai ajatellen soittoaan ... ja on harmissaan kun

tapasi minut!"...

Ja hän aikoi poiketa syrjäpolulle kohteliaasti tervehtien.

Silloin sanoi urkuri:

"Meillähän on yhteisiä ystäviä linnassa, kaksi erinomaista ihmistä?

_Te_ käytte siellä ehkä myöskin säännöllisesti vieraissa, tai oletteko

täällä vain läpimatkalla?"

"Läpimatkallako?" toisti tyttö hymyillen. Mutta kohta sen jälkeen

lisäsi hän kevyesti huoaten: "Ei, ei, minä olen kyllä pysyvästi

täällä!"

"Te ette pidä seudusta?" kysyi hän kohteliaasti, hiukan hajamielisesti.

Hän näytti jo väsyneen kohtaukseen.

Tyttö huomasi sen ja joutui yhä enemmän hämilleen: Hän on kai

vihoissaan minulle! ajatteli hän. Hän on varmasti saanut tietää, että

me kuuntelemme häntä salaa... Minä sanon sen hänelle mieluummin suoraan

-- ja menen sitte heti tieheni! -- -- --

Hän oli päässyt pari askelta edelle, kääntyi nopeasti ja hänen poskensa

punertuivat, ja silmänsä loistivat, kun hän sanoi:

"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, mutta minä _rakastan_ musiikkia,

minä olen rakastanut sitä aivan pienestä saakka ja täällä ei saa kuulla

mitään! Ehkäpä te antaisitte anteeksi minulle ja toverilleni, jos te

tietäisitte kuinka me ... kuinka minä ... kuinka ihanalta se kuuluu!"

Hän sammalsi ja sopersi puhuessaan, painoi silmänsä maahan ja pysähtyi

siihen asentoon.

"Ai, se on totta", kuului mestarin ääni lempeästi puhuvan, hieman

vieraan korostuksen vähentäessä sanojen ironiiaa. "Minun täytyy siis

kuitenkin uskoa Sidsel muorin sanat, että _kaikki_ kylän nuoret tytöt

piileksivät kirkon oven takana!" -- -- --

"Se ei ole totta!" huusi Grethi nopeasti ja välittömästi. "Bablilla ja

minulla ei ole mitään tekemistä kylän tyttöjen kanssa. Me olemme

iloissamme, kun me vain saamme olla rauhassa kaikilta ihmisiltä!"

Mestari Ollivier katsoi häntä silmiin.

Ne olivat suuret ja palavat -- nuo silmät; niissä oli täysikasvuisen

naisen syvää, lämmintä hehkua lapsen luonnolliseen, rehelliseen

innostukseen sekaantuneena.

Neitseellisten kasvojen pehmeihin piirteihin eivät elämän katkerat

surut olleet jättäneet jälkiään, mutta niiden yllä lepäsi kuitenkin

omituinen varjo, varjon varjo, joka näytti himmentävän silmien hehkua

ja tummentavan ihon tuoretta kirkkautta.

Urkuri näki, että hän oli puettu mustiin. Oliko hän kadottanut jonkun,

jota rakasti?

Nyt muisti hän, että herrasmies oli eräänä päivänä, kun Grethi oli

mennyt huoneen läpi, virkahtanut päällään nyökäten: Isätön ja ystävätön

-- niinkuin mekin! -- -- --

Mestari Ollivier jäi katselemaan häntä ja kysyi hiljaa:

"Onko täällä kylässä muitakin, jotka mieluimmin tahtoisivat olla

rauhassa ihmisiltä? Uskokaa minua, lapseni: teidän ikäisellänne ei ole

mitään syytä siihen, ja myöhemmin, kun mahdollisesti on syytä, toivoo

aina, että saisi olla nuori, voidakseen oikein rakastaa maailmaa ja

uskoa ihmisiin!" -- -- --

Grethi oli taas painanut silmänsä maahan. Hän kuuli hänen verhotun

äänensä soinnun -- ja sanat hän kai myöskin kuuli, mutta ne olivat

hänestä ehkä liian tavallisia; Grethi oli ajatellut, että kun _hän_

puhuisi, olisi hänen sanoillaan sama voima kuin hänen soitollaan...

Mutta sanoi hän mitä hyvänsä, ei Grethi enää ollut yhtään hämillään,

niin -- ihmeellistä kyllä -- melkein tuttu tuolle vieraalle, jonka

rinnalla hän ensi kertaa käveli.

Hän sanoi sisäisen liikutuksen tehdessä hänen kirkkaan äänensä

syvemmäksi:

"Minä en tiedä, mutta jo lapsena tuntui minusta, että esim. kukkaset,

metsä -- linnuista puhumattakaan -- -- -- Ei, minä en osaa selittää

sitä..."

"Koettakaa", keskeytti urkuri hymyillen.

"Minusta tuntuu vain", jatkoi Grethi, "että kun kuljen luonnossa,

ymmärrän minä kaiken -- minä kuulun kuin samaan perheeseen kaiken

kanssa ulkona. Mutta ihmiset ovat minulle aina vieraita. Minä en

ymmärrä heitä, eivätkä he minua... Niin, ne ajatukset ovat tietysti

tyhmiä ja yksinkertaisia?"...

"Sattuupa joskus, että joku toinenkin ajattelee samoin!" sanoi urkuri

lempeästi, häneen katsomatta. "Me emme ehkä ole kyllin nöyriä!" lisäsi

hän.

"Tiedättekö", sanoi Grethi innokkaasti. "Kun te puhutte noin, ymmärrän

minä, että te tarkoitatte sillä jotain. Mutta muuten se inhottaa minua,

sillä minä en koskaan kuule tällä seudulla muusta kuin tuosta

nöyryydestä -- huh!" -- -- --

Urkuri katsahti ylös -- aikoi hymyillä, mutta kohtasi tuon katseen

lämpimän loisteen itseensä suunnattuna ... ja hän käänsi silmänsä pois.

Grethi jatkoi:

"Kahta ihmistä kaipaan minä aina. Isääni ja äitiäni. He jumaloivat

minua -- minä tiedän kyllä, ettei se ollut hyväksi minulle. Mutta

koskaan ei kaksi ihmistä ole pitänyt enemmän toisistaan -- ja minä

kuvittelen, että heidän ajatuksensa yhtyivät minussa, ainoassa

olennossa, joka oli heidän välillään. Ja minä kuljin kuin hellyyden ja

hoivan maailmassa. Sattuipa sitte, että äiti sairastui äkkiä ja kuoli

-- niin, _minä_ olin kauan nähnyt, että elämä rasitti häntä. Täytyy kai

olla luotu erikoisesta maalajista, että voisi kestää nuo pitkät päivät

ja vuodet. Ja sitten _täytyi_ isän kuolla, he eivät voineet elää ilman

toisiaan. Kun ihmiset pitävät niin paljon toisistaan, eivät he voi

elää. Niiden, jotka rakastavat, täytyy kuolla! Maan päällä ei voi olla

yksin!" -- -- -- -- --

Vanha urkuri katsahti ylös, noihin silmiin, jotka lepäsivät hänen

silmissään. Niiden surullinen, lapsellinen viisaus sai hänet

säpsähtämään, niiden nouseva hehku piti hänet vangittuna.

Niin seisoivat nuo molemmat metsässä katsellen toisiaan ... ja jokainen

pieni vihreä ruohonkorsi oli kuin suuri tapahtuma, leivon tai kerttusen

heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys, ja metallinhohtoinen

kottarainen lensi heidän ohitseen kuin pieni ihme suuressa ihmeessä:

elämässä, mikä taas heräsi talven jälkeen, kun suuren sydämen sisäiset

lähteet alkavat solista.

"Käykää luonani", sanoi mestari Ollivier, lempeällä, verhotulla

äänellään. "Käykää luonani kirkossani ja antakaa minun näyttää teille

urkuja ja soittaa teille hiukan, kun teillä on aikaa ja halua!"

Sitten nosti hän kunnioittavasti kolmikolkkaista hattuaan, ja poistui

nopeasti, notkeana ja suorana.

Grethi jäi seisomaan yksin -- ja katseli kauan hänen jälkeensä.

Soittajan tarina: Maaseutu-elegia · 第 20 / 42 题