Ja talvikuukaudet kuluivat.
Grethi hiipi joka aamu ennen sarastusta vuodekomerostaan peljäten
herättävänsä täti Birgerin, joka nukkui katossängyssään, sai
nopeasti yllensä vaatteensa ja pitkän huntunsa (äidin pyhäpuvun), sai
pienen Bablin vastahakoisena ja unisena houkutelluksi ulos
neitsytkammiostaan ... ja molemmat haukanpojat kulkivat pimeässä,
lumessa ja pyryssä kylän läpi kirkolle ... Grethin vakuuttaessa
Bablille, että kodista peritty vastustamaton halu kuulla soittoa
saattoi hänet tällaiseen uhkapeliin ja "ettei muuten yksikään sielu
koko kylässä siitä aavistaisi!"
Olipa kuitenkin eräs sielu, joka aavisti -- Sidsel muori.
* * * * *
Täti Birger ei aavistanut mitään.
Niin itseäänkiusaava vanhapiika kuin hän olikin, nukkui hän vanhurskaan
unta kello kymmenestä illalla kymmeneen aamulla. Mutta aina valitti hän
sentään unettomuutta.
Hän valitti aina kaikkea. Hänet oli syrjäytetty. Elämä ja onni olivat
kulkeneet hänen ohitseen.
Ei sentään liian äänekkäästi, sillä Grethi oli pian lakannut
kallistamasta korvaansa hänen suruilleen ja kukaan muu ei niitä
kuunnellut.
Mutta hän istui tuntikausia paikoillaan, puhellen kiilloitetun
kaakeliuunin kanssa, valkeassa, hiukan sievistelevässä puvussaan,
kauniit, kuihtuneet piirteet liikkumattomina kuin kipsinaamari,
kellastuneiden, hyvin hoidettujen sormien liikkuessa leuan alla
-- -- -- hän ajatteli aina samaa -- itseään, "syrjäytettyä" tilaansa.
Ei kellään naisella maailmassa ollut sellaista kohtaloa kuin hänellä.
Hänen kohtalonsa oli aivan erikoinen. Hän nautti siitä kohtalosta.
Hän nautti surustaan.
Suruaan virkisti hän viljavilla kyyneleillä, aina kun hän vain kuuli
Bablin äänen viereisestä Grethin huoneesta, tai näki pienen Bijoun tai
kuuli sen äänen -- -- -- Suru periytyi sodan ja majoituksen ajoilta,
jolloin vieras upseeri oli syrjäyttänyt hänet herkkätunteisen lesken
takia -- jonka syrjäytyksen tuloksena pikku Babli oli.
Olihan sitten veli, joka oli mennyt naimisiin ottamatta sisartaan
taloonsa -- veli, joka suri _ainoastaan_ omaa kuollutta vaimoaan -- ja
Franck, joka oli tuottanut surua koko perheelle ja antoi harvoin
tietoja itsestään -- ja ensiksi ja viimeksi Babli.
Sitten tuli Grethi taloon ja täti Birger ei saattanut erottaa molempia
tyttöjä toisistaan.
Uusi suru. Ja täti Birgerin täytyi lähteä vanhasta syntymäkodistaan
pieneen, ahtaaseen taloon, jonne ei kukaan tullut häntä katsomaan.
Vanhan neidin päätä pyörrytti. Hän _olisi saattanut_ olla kukoistava
rouva tällä hetkellä, ja hän oli vain jonkunmoinen vanha "lohikäärme",
jonka Peer Pommerenck oli asettanut Grethiä vartioimaan.
Hän pelkäsi notaariota ja käyttäytyi orjamaisen kunnioittavasti häntä
kohtaan -- ja hän kiitti Jumalaa (sanoi hän), että Birgerit toki olivat
saaneet pelastajan... Ja viipyen vanhojen piikojen tapaan näissä
seikoissa kuvitteli hän, mitä mahdollisuuksia Grethin avioliiton kautta
hänelle itselleen aukenisi ... ei, ne sai vain vanha kaakeliuuni
kuulla.
Mutta ikkunalla kasvoi vihreässä ruukussa korkeavartinen myrtti, kallis
muisto sodan ajoilta.
Hän selitti aikansa sanarikkaalla kuvakielellä, että hän "joka päivä
kostutti myrttiä juoksevilla kyynelillään" ... kasteli sitä veljensä
tyttären hääpäivää varten.
Ja nuo kyyneleet olivat kai hyvin voimakkaita, sillä tuo
tunnusmerkillinen kasvi pienine, aina vihreine, hienoine lehtineen --
viihtyi hyvin.