Herrasmies nimitti vanhaa urkuria sillä nimellä.
Grethi ei ymmärtänyt tämän nimityksen merkitystä, eikä tottumuksen
vuoksi tiedustellutkaan sitä. Hän tiesi vain, että nimi tarkoitti
mestari Olliviertä, pitäjän rappeutuneen, pienen kirkon hiukan
raihnaista, vanhaan tapaan puettua urkuria.
Sen kirkon, johon hän heti oli kiintynyt nuoren innostuksensa halulla
ihailemaan kaikkea, mitä tuolla puolen laaksoa uhkasi kato,
vastakohtana sille, mikä alempana kylässä pyrki kohoamaan ilmoille.
Hänestä tuntui, kun hän muutaman kerran oli nähnyt ukon, että aina kun
_hän_ tuli, muuttui kaikki vanhassa talossa kaksinkerroin
hiljaisemmaksi, ylevämmäksi ja hienommaksi.
Häntä suututti, että Babli saattoi hyräillä ja juoksennella ympäriinsä,
kun sunnuntaivieras tuli.
Ja hän oli iloissaan siitä, että Rachel, Babli ja hän itse aterioivat
isossa keittiössä, etteivät herrat häiriytyisi shakkia pelatessaan,
jolloin olisi saattanut kuulla "kuolemankellon" tikutuksen mädänneessä
seinälaudoituksessa.
Myöhemmin tarjoiltiin vaatimaton illallinen ukon huoneessa ja Rachel ja
Babli palvelivat isäntää ja vierasta vuorotellen.
Grethi pysyi syrjässä piiloutuneena viereisen huoneen nurkkaan,
ajatellen lapsuutensa valoisia päiviä vanhempiensa kodissa.
Kun "mies" sattumalta tunsi ruumiilliset kärsimyksensä pienemmiksi,
saattoi hänen omituisesti värisevä naurunsa tunkeutua ulos huoneesta ja
herättää kaiun tyhjässä musiikkihuoneessa, missä hoikkajalkainen
klaveeri seisoi odotellen henkien käsien kosketusta. -- -- --
Ja kun pöytä oli katettu ja isäntä sanonut iroonisen kohteliaan:
"Mahlzeit, Monseigneur!", kun kaksipuoliset ovet olivat narahtaen
auenneet sivuhuoneeseen, työnsivät Rachel ja urkuri miehen
nojatuolineen sinne. Kamiinin nokiseen kitaan sytytettiin tervaksinen
valkea eikä yksikään lamppu tai kynttilä saanut oikeutta häiritä.
-- -- -- -- --
Ja nyt painautui Grethi syvälle ikkunakomeroon kyyryyn, kädet leuan
alle -- huolimatta vedosta, joka rikkinäisten ruutujen kautta kulki
hänen ylitseen saaden seinien risaiset tapetit heilumaan kuin
"kummituksen" huokauksesta...
Hän seurasi silmiensä lämpimällä hehkulla kuin sointuaaltoina
läikehtivää, ruudukkaalla permannolla leikkivää kuvastusta. Hän näki,
kuinka loimo, huokuen värejä, henkien säveleitä, ympäröi urkurin tuolin
klaveerin edessä, nousten kuin pehmeä, ruskon punertama vaahto tuolin
selkää ylös, valaisten mestarin kädet, jotka juoksivat valosta varjoon
ja varjosta valoon, aivan kuin ne olisivat olleet niiden henkien kädet,
joita kone niin kauan oli odottanut.
Ja hänen vartalonsa, joka ensi silmäyksellä oli näyttänyt Grethistä
heikolta ja kärsivältä, kasvoi, suoreni ja norjentui, kun väriloimun
vaihteleva aaltoilu sai hennon klaveerin vapisemaan...
Grethi oli kasvanut soiton keskellä kotonaan, missä äiti soitti
spinettiä ja harppua -- tuo haaveileva ja tunteellinen äiti -- aikana,
jolloin koko maailma tunnelmoi ja haaveili, kun ei voinut ajatella eikä
toimia.
Grethi soitti hiukan itsekin ja hän tunsi suurimman osan siitä musiikin
paljoudesta, joka entisiltä ajoilta uuden vuosisadan mukana tunkeutui
ihmismaailmaan valloittaen ja pitäen hallussaan sydämet, samalla kertaa
kun "suuri valloittaja" ei ollut voinut pitää maita hallussaan.
Hän seurasi istuessaan siinä pimeässä ikkunakomerossa kohoavaa
hohdetta, joka ajeli varjoja edellään, siksi kunnes se näytti
tarttuvan urkurin koko vartaloon pannen kädet ojentumaan ja pään
sankaripiirteisenä kohoamaan -- -- -- tuon miehen jättiläispään, hänen
tulkitessaan tuntikausia Gluckin, Mozartin, Haydnin, Clementin rikasta,
suurta musiikkia ja lopettaessaan vapauttamalla itse valtameren,
Beethovenin hengen, maininkien jyrinänä näppäimistöstä ... kun se
Grethin mielestä oli päästänyt vain lapsellisen helinän hänen
liikutellessaan koskettimia.
Hän ei uskaltanut liikahtaakaan nurkassaan ja kuitenkin olivat hänen
jäsenensä melkein lamaantuneet epämukavassa asennossa. -- -- --
Suorastaan vapautuneena kuuli hän herrasmiehen tuolissaan päästävän
äänekkään huokauksen, jolle hän heti koetti antaa koomillisen
merkityksen taputtamalla käsiään ja änkyttämällä: "Hyvä Monsignore!
Soitelkaapa nyt omia kuvitelmianne!"
Mutta urkurin ääni kuulosti lempeän leikkisältä samalla kun hän löi
soinnun:
"Täällä soitan minä _mestarin_ teoksia, siinä määrin kuin muistan ne
ulkoa! Ja minä soitan kaikkea, mitä klaveerille sopii! Jos haluatte
kuulla urkurin soittavan omiaan, niin menkää kirkkoon ... mutta siellä
saan minä soittaa vain _hillitysti_!"
Herrasmiehen tuolilta kuului rykäisy ja hän sanoi kuivasti, pistävästi:
"Kestääpä tuskin kauan ennenkuin minua _kannetaan_ kirkon permannolla.
Vahinko, etten silloin voi kuulla teidän soittavan minulle ... sillä
minulle te kai soitatte täydellä äänellä?"
"Kirkko ei voi kestää täyttä ääntä!" kuului urkurin vastaus.
"Holvikatot saattavat luhistua!"
"Sittenhän me molemmat saisimme säätymme mukaiset hautajaiset!"
naureskeli aatelismies.
Ja molemmat herrat olivat vaiti.
Hiukan sen jälkeen huomasi Grethi tilaisuuden tulleen ja hiipi kuin
varjo seiniä pitkin ulos ovesta, rappukäytävää alas.
Rautaisessa jalustassa paloi talikynttilä. Häntä paleli ja hän ei
huomannut sitä. Hän painoi kädellään rintaansa ja huomasi, kuinka
levotonta siellä oli. Hänestä tuntui, että levottomuus oli suloista,
että se levisi kaikkialle raunioilla, kiemurteli rappukäytävissä, jotka
huokailivat itsestään -- varjoissa, jotka tulivat ja menivät tulen
hohteessa, kuin tanssien menuetin, gavotin, scherzon, andante con moton
tahdissa. Oi, mitä kummittelua se oli? _Nyt_ tiesi hän, että vanhassa
linnassa kummitteli ... ja kuinka hän rakastikaan sitä! Aina tahtoisi
hän olla kiitollinen sen asujamille -- aina hyvä ja lempeä kaikille --
vanhalle urkurillekin!
_Oliko_ hän oikeastaan niin kovin vanha?
Grethi oli liikutettu kyyneliin saakka ... _hän_ ei koskaan koskisi
sormellaankaan klaveeriin...
Sen sijaan tahtoi hän kuulla mestari Ollivier'n "soittavan omiaan"
kirkossa.