Niin kulki mestari Ollivier, hiukan aikaa tuon maaliskuun aamun
jälkeen, suorana, norjemmin askelin kuin tavallisesti, kirkosta
kotiinsa.
Oliko Sidsel muori kuitenkin osannut oikeaan mainitessaan Grethin
nimen?
Mitä oli täti Birgerin veljen tytär vanhalle urkurille?
Hän tunsi tytön hyvin. -- Oli silloin tällöin nähnyt kauniin, nuoren
neidon nopeasti lähtevän huoneesta vanhassa linnassa, kun hän astui
sisään. Hän ei koskaan kysellyt, eikä kuullut uutisia.
Hänestä oli ehkä hiukan outoa, että hänen ystävänsä raunio-talossa,
mies ja Rachel, näyttivät eloisammilta kuin edellisinä talvina.
Hän tuli eräänä aamuna kotiin kirkosta, sinne, missä hän asui
vuokralla. Hänen talonsa ei oikeastaan ollut koti. Hän eli vuodesta
vuoteen kuin muuttokannalla.
Muutamat lintuhäkit, viulu seinällä, muutamat varjokuvat hänen
sukulaisistaan, nuottiteline ja nuottihylly, kaksi miekkaa ristissä,
telttasänky ja pesukaappi haalistuneen verhon takana -- siinä sisustus.
Toiseen huoneeseen paistoi aurinko -- ja tomujuovan keskellä istui
kehräävä kissa.
Kissa köyristi selkäänsä -- tuli kiemuroiden urkurin luo ja painautui
hänen kenkänsä kärkeä vasten.
"Oletko saanut aamiaisesi, pikku Matti? Etkö? No, jakakaamme!" sanoi
mestari Ollivier.
Hän sytytti tulen uuniin ja valmisti maitokahvit itselleen ja Matille.
Ja kun molemmat olivat syöneet, istuutui herra matalaselkäiseen
sohvaan, joka oli kova kuin vankilan vuode.
Sitten pani hän käsivartensa ristiin ja valkean etusormensa rystysen
hienoille, kapeille huulilleen.