Rachel oli eräänä päivänä tavannut molemmat tytöt metsässä.
Se oli viimeinen joulupäivä, yksi noista melkein joulu-ilottomista, kun
lumirännän kuihtuneet hiutaleet pyöriskelevät tiedottomina ympäriinsä
sadekuurojen ja tuulenpuuskien välillä. Ilma oli raakaa, puut itkivät
-- ihmiset olivat kivuloisia ja heikkoja, häijyjä tai nyreitä.
Rachel oli itsekin lähtenyt metsään, hameenliepeet käärittyinä ja
sadehattu päässään, haihduttaakseen lyhyeksi ajaksi taloudellisia
huoliaan, joita hän kotona lujalla tahdollaan koetti hymyillen ja
piilotellen karkoittaa.
Että talon ja miehen häviö oli lähellä, ja että sitä voisi viivyttää
vain lyhyen hetken, siitä oli rohkea Israelin tytär täydellisesti
selvillä. Ja tuo viivytyskin maksoi rahaa, päänvaivaa, sata pientä,
monta suurta juonta -- Jehovan valitun kansan kekseliäs tytärkin
saattaa hetkisen epäillä Herran apua -- ja tuon kerran kauniin, aina
lämminsydämisen Rachelin mustista silmistä vieri katkeria kyyneleitä
sileille poskille, niinkuin vesipisarat valuivat pitkin puiden sileätä
kaarnaa, puiden, jotka eivät enää voineet torjua häviötä, vaikka ne
_nyt_ kaatuisivatkin kirveen iskuista, sillä nythän ei millään ollut
arvoa, ei tarvepuilla eikä haloilla!
Hän kulki itkien, nyyhkytti ja valitteli Herralleen ja Jumalalleen.
Jospa hän edes olisi nuori, kaunis ja solakka, kuten silloin kun _hän_,
mies, oli ottanut hänet parhaaksi ystävättärekseen, itse hyljättynä,
hyljättyään monen monta ystävätärtä! Silloin kai auttaisi Herra häntä
pääsemään hyviin naimisiin, niin että hän voisi auttaa _miestäkin!_
Ja juuri kun hän ajatteli tällaista, antoi hän itselleen ajatuksissaan
korvapuustin: "Saitkos, saitkos!" mutisi hän. "Sinä ajattelet ilkeästi,
halpamielisesti, Rachel, sillä ethän sinä tahdo jättää häntä päiväksi,
et hetkeksikään, häntä, jota sinä hänen avuttomana ollessaan rakastat
ehkä syvemmin, vaikka toisin kuin hänen voimansa ja kunniansa päivinä!"
"Taipukaamme ... kunnioittakaamme Jumalaa... Ole kiitetty Herra minun
Jumalani siitä, että annoit tyttärellesi lämpimän ja uskollisen
sydämen!"
Ja sitten niisti hän huojentuneena ja lohdun saaneena nenäänsä ... ja
samalla huomasi hän molemmat nuoret neidot, jotka _myöskin_ näyttivät
hakevan metsältä apua kodin huolia vastaan.
Ainakin kulkivat he siellä itkien yhdessä -- pitkä ja solakka hiljaa,
pienempi äänekkäästi ja kuuluvasti nyyhkien.
Nyt itki joulu-taivas, pilvet, puut ja kaksi pikku tyttöä ... mutta
Rachel hieraisi nenäänsä viimeisen kerran ja meni heitä vastaan.
Pienemmän tunsi hän nimeltään -- niinkuin kaikki tunsivat toisensa
tällä paikkakunnalla -- tiesi, että tuo lapsi kastanjan punaisine
hiuksineen oli Babette, jota sanottiin Babliksi, että hän oli n.s.
"sotalapsi" vainovuosien ajoilta, kaiketi hedelmä, ja sangen eloisa
hedelmä, erään upseerin asuntoajalta nuoren, helposti syttyvän lesken
luona; että hurskas tohvelintekijä, joka oli lapseton, mutta ei
sydämetön, oli ottanut hänet lapsekseen lesken kuoleman jälkeen,
lukuunottamatta sitä, että hän joka vuosineljännes nosti sopivan
elatusavustuksen kunnan viranomaisilta.
Toista tyttöä ei Rachel sitävastoin tuntenut. Hän näki hoikan, kauniin
neidon, suurine, ilmeikkäine silmineen, suurine, kiharoine tukkineen,
joka ei oikein tahtonut pysyä vangittuna leveäreunaisen sadepäähineen
alla...
Käsi, mikä piteli huivia koossa nuoren, hienon, täysin kehittyneen
rinnan yllä, oli paljas, valkea ja kapea, selvin, sinertävin suonin...
Hän oli kai äsken tullut paikkakunnalle -- oli uutuutena viehättävä
katsella ... ja naisethan huomaavat kaiken terävästi ja nopeasti
ensimäisellä silmäyksellä. Ja neiti Pfefferkorn ajatteli itsekseen:
Nuohan tuottaisivat hupia miehelle ja minullekin raunion
yksitoikkoisessa autiudessa!
"lapsukaiset!" sanoi hän "tehän olette molemmat kuin läpimärkiä
varpusia, kun minä taas muistutan kastunutta varista. Ettekö tahtoisi
tulla kartanoon kuivaamaan vaatteitanne -- ja silmiänne", lisäsi hän,
hymyillen leveää, hyvää, lihavaa nauruaan.
Grethi näytti pelästyneeltä, ehkäpä hiukan loukkaantuneeltakin. Bablia
paleli ja hän tahtoi mielellään nähdä kartanon, josta kerrottiin mitä
kummallisimpia juttuja.
Ja kädenkäänteessä, Grethin voimatta estää sitä, kertoi tyttönen sillä
aikaa kun he kaikki kolme kulkivat herraskartanon tuuheaa puistokujaa
pitkin, että Grethi oli tullut tänne pääkaupungista -- koska hänen
vanhempansa kuolivat muutaman viikon väliajalla; että hän nyt asui täti
Birgerin luona; että notaario Peer Pommerenck kävi siellä joka viikko;
että hän oli "pelastanut" nimineuvos Birgerin, Grethin isän,
vararikosta tai vankeudesta; että hän nyt oli kihloissa Grethin kanssa;
että täti Birger oli niukoissa oloissa elävä vanhapiika; että hän
siunasi varakasta, viisasta ja jumalista Peer herraa; että molemmat
ystävättäret inhosivat notariota, yhtäpaljon kuin he rakastivat
toisiaan; että he olivat yhtä ystävättömiä ja avuttomia ja että he sen
vuoksi kuljeskelivat metsässä itkemässä -- -- --
"Kas, kas! Mitä minä kuulenkaan?" huusi Rachel lyöden kätensä yhteen ja
sitten molempien pikkulintuparkojen hartioille.
"Mennään sisään, lapsikullat! Ehkäpä Jumala auttaa meitä kaikkia!"
-- -- -- -- --
Niin syntyi tuttavuus. Ja talvi kului.
Nuoret neitoset elähyttivät raunion autiuden ja toivat eloa tyhjiin
komeroihin ja rappukäytäviin, soppiin ja huoneisiin, ritarisaleihin ja
juhlahuoneisiin, joista puolet oli niin rappeutuneita, että vain
vanhat, kotiutuneet "aaveet" saattoivat asustaa niissä.
Ja sen ne tekivätkin sekä tarinoiden että oman oikeutensa mukaan.
Grethi tunsi nopeasti kotiutuvansa kartanossa, missä hän monta kertaa
viikossa kävi.
Hänellä oli oma tapansa hiipiä ulos ja sisään -- hiljaisen
veitikkamainen, mietiskelevän "haaveileva" -- lyhytsanainen, kun
Pfefferkorn tahtoi ottaa liian tarkan selon hänen tunteistaan,
lyhyesti taittava, kun isäntä kohteli häntä liiaksi _en garcon_
[tuttavallisesti].
Hän nimitti Grethiä "kultavarpuseksi", tarkoittaen hänen paksujen
kiharoiden hiustensa kiiltoa, mihin arinkin päivänsäde varjojen
täyttämässä linnassa kiintyi, tai lasketellessaan pilaa kauniille
tytölle hänen tulevan sulhasensa takia.
Se loukkasi ja suututti Grethiä -- ja mies lopetti viimein.
Hän oli kuitenkin, huolimatta hillittömistä vihanpuuskistaan,
aatelismies.
Hän oli matkustellut, seurustellut aikansa johtavien miesten ja naisten
kanssa. Hän oli ollut upseeri, oli yritellyt diplomaattisella alalla ja
aina oli hänen ruumiinsa ollut heikompi kuin hänen henkensä voima.
Hän oli epätoivoissaan väsynyt viettämään elämää, jonka kuluessa hän
tunsi kylmän jäähenkäyksen joka päivä lähenemistään lähenevän.
Hän eli edelleen juutalaisnaisen ylläpitämänä, ja hän oli kiintynyt
sillä, mitä hän nimitti "möhkäleeksi" vasemmassa kyljessään, tuohon
naiseen, jota hurskaalla ja kunniallisella paikkakunnalla inhottiin
hänen uskontonsa ja hänen suhteensa takia herrasmieheen -- ja samalla
kertaa siedettiin häntä kuitenkin tuolla "ystävällisellä" seudulla,
sillä olihan mies kuitenkin aatelisherra!
Tämän huomasivat Grethin suuret, vakavat silmät pian, ja hän rupesi
pitämään heistä molemmista, juutalaisnaisesta ja aatelisherrasta.
Hän kulki hiljaisen kevyttä käyntiään, istui haaveilevan yksinäisenä
sopissa, jättäen Bablin, "sotalapsen", meluten herättämään kaiun
kuolleissa huoneissa ja molempien asukkaiden nuoruuden muistelmissa.
Mies ja Rachel toruivat lasta, -- hymyilivät hänelle ja hänen kanssaan,
ahtoivat häneen makeisia ja kotona leivottuja kakkuja... Ja niin kului
moni surullinen iltapäivä yksitoikkoisina viikkoina.
Ja sunnuntaisin tuli _Monseigneur_.