Herraskartano -- maatila.
Talolla ja tilalla oli nimi, jota ei kukaan enää käyttänyt
jokapäiväisessä puheessa.
Hyvin vanha nimi, josta sadut ja tarinat soivat, nyt peittyneinä
aikojen unhotukseen niinkuin puoleksi kukistunut talo homeeseen ja
sammaliin.
Herraskartanoa kutsuttiin yksinkertaisesti "kartanoksi", ja
herrasmiestä, joka asui siellä, "mieheksi".
Päärakennus oli puoleksi sorana, torni kokoonlysähtänyt, vanhoilla
niityillä kasvoi villimetsä, ojat pajupensaiden ja kaislojen peitossa.
Raunio, joka sijaitsi sellaisella paikalla, että se kohosi korkeammalle
koko vuorenselännettä, jota peninkulmien alalla peitti vanha lehti- ja
havumetsä, paikkakunnan koriste, tilan ylpeys, "miehen" viimeinen
tulolähde.
Hän olisi ehkä voinut pelastaa itsensä hakkauttamalla.
Hän ei hakkauttanut.
Hän istui päivät pitkät viimeisessä nojatuolissaan, jonka kiiltäväksi
kuluneessa selkänojassa oli puoleksi himmentynyt vapaaherran kruunu.
Tuoli seisoi madonsyömällä tammipuisella korokkeella, aivan ikkunan
ääressä -- yhden niitä harvoja, joista vielä saattoi katsella ulos.
Siinä istui hän, suvun viimeinen jäsen, leininlyömänä, ravistuneena,
nuoruudestaan kaatuvatautisena, pilkaten elämän turhamaisuutta -- jolle
hän antoi täsmälleen sen arvon, minkä hän oli sille antanut, silloin
kun hän vielä tanssi ja ratsasti, soitti huilua ja pelasi korttia --
pitkien tiedottomuuskohtausten ja hiukan pitempien "valoisain hetkien"
vaihdellessa.
Hän istui tähystyspaikallaan ja katseli alas kirkonmäelle päin.
Hän katseli kirkkoa, joka sai kiittää hänen esi-isiään olemassa
olostaan, ja puhtaasta, ylhäisestä tyylistään samaa rakennusmestaria
kuin vanha vapaaherrallinen linna rakennustapaansa.
Kirkkoa, joka näytti liukuneen irti linnasta kuin sielukkaampi
ilmestys ja pysähtyneen viimeiselle kukkulalle kylän ja laakson
yläpuolella. -- -- -- -- --
"Mies" istui siis siinä valtaistuimellaan ikkunan ääressä, ja kiskoi
esiin kellahtavia pitsikalvosimiaan aamunutun poimujen alta, ja hymyili
pilkallisesti kun hänen vapisevat sormensa vielä rypistelivät
repeytyneitä pitsejä. -- -- --
"Rally!'" huusi hän, äänellä, joka kerran oli kaikunut kuin
metsästystorvi ja nyt muistutti pärisevän puupillin ääntä.
"Rally! Etkö kuule? Rachel -- _nom d'un cochon_ -- Mamsell Pfefferkorn
-- Mammy _Zum Teuffel!_ Minä tukehdun -- Tuo minulle kauralientä. --
Tai mene isiesi luo, Abrahamin, Iisakin, Jaakobin -- -- -- ho, ho,
ho!..."
"_So sachte, so sachte, Mand_!" [Hiljempaa, hiljempaa mies!] kuului
viereisestä huoneesta hyväntahtoisen, syvän naurun säestäessä. -- Ja
tämä huone oli vielä vaatimattomammin kalustettu kuin "miehen" kammio;
siellä oli vain yksi ainoa huonekalu suurta uunia vastapäätä,
hienojalkainen klaveeri, jonka koskettimet puolihämärässä loistivat
kuin suvun jäsenten kauan sitten soittamasta lakanneet, kalpeat
luurankosormet.
Miehen luo tuli keski-ikäinen, lyhyehkö, korkeapovinen nainen puettuna
yksinkertaiseen, mustaan villapukuun. Valkeita, lihavia käsivarsia
peittivät pitkät, neulotut sormettomat hansikkaat, valkean, paisuvan
kaulan ympärillä oli musta kivihelminauha. Leuka kaksinkertainen,
punaisine, hymykuoppaisine poskineen. Tukka riippui noenmustina, siellä
täällä harmahtavina kiharoina. Silmät olivat mustat, sametin pehmeät
kuin itämaiden yö, ja niistä säteili hyvyyden ja terveyden loiste, mikä
vallitsi rauniota nojatuolissa ja paistoi kirkkaana keskellä talon
autiutta ja häviötä.
"Ei saa kiukutella Rachelille, eikä puhua pahaa Pfefferkornista, ukko
hyvä! Tässä on liemi -- juokaa terveydeksenne!"
Ja israelitar nauroi kaataen lämpimän liemen korkeaan, hiottuun
kristallilasiin -- viimeiseen juhlalasiin tyhjästä kulmakaapista -- ja
antoi miehelle juoda.
Sillä hän tahtoi juoda vain pikaristaan -- vaikkapa vain kauralientä.
Hän irvisteli lopetettuaan, ollen muka välittämättä avusta. Mutta hän
katseli salaa kiitollisena mamseli Pfefferkornia, kun hän loi alas
silmänsä ja kaksoisleukansa, ja loi tyytymättömän katseen ulos
vihreästä akkunaruudusta.
"Eikö yhtään ihmistä tule tänä iltana? Eikö kultavarpunen, eikö
punatukkainen sotatyttökään tule, eikö _Monseigneur_ tule?"
Rachel pani lihavan kätensä hänen tuolinsa selustalle, taputti
häntä olalle kuin lasta viihdytellen; nousi varpailleen kuluneissa
kengissään ... katseli ulos ... hymyili:
"Gut Schabbas! Nyt täyttyy talo!"
Grethi tuli ja pikku Babli tuli.