Ukko oli ollut poissa koko talven syksyn alusta alkaen.
Tänään oli hän tullut ratsastaen kotiinsa kylään ja lähettänyt heti
sanan pojalleen läheiseen hallituskaupunkiin. Vain lauantaisin oli Peer
tavattavissa kylässä, hevoskauppiaan kunnianarvoiselta näyttävässä
talossa, joka aikaisemmin oli ollut Birgerin perheen kotitalo.
Klaus Pommerenck tervehti poikaansa hyvin lyhyesti tapansa mukaan, ja
hiukan sen jälkeen menivät he yhdessä ulos kauniiseen ilmaan.
Huoneet olivat luultavasti tuntuneet liian ahtailta puhelua varten.
He kulkivat alaspäin myllärin taloa kohti, menivät sitten joen poikki
sen padon yli, mitä pitkin tie kulkee toiselle rannalle, selännettä
kohti, minkä juurella oli kylän puistopahainen -- pari kolme puuryhmää
hiekkaisen kirkkomäen vierellä, rinteellä, missä vanha kirkko
yksinäisenä ja kolkkona kohoaa.
Puisto oli hyvin vaatimaton, vaatimattoman Peerin kylän parhaaksi
puuhaama. Tästä pienestä lehdiköstä nuorine istutuksineen, pari penkkiä
vanhan poppelin ympärillä, näkyi vain kirkon ylin osa.
Mutta kirkon katon ja tornin takaa saattoi silmä seurata maiseman
nousevia aaltoviivoja -- vuoren selännettä yhtäjaksoisina lehti- ja
havumetsineen -- entisajan ritarilinnan valtavia jäännöksiä, jotka nyt
muodostivat nykyaikaisen herrasmiehen vähentyneen ja velkaisen
omaisuuden.
Ja sinertävän metsän sylistä loistivat maaliskuun kirkkaassa auringossa
herrastalon seinät -- komeina ja ylpeinä tällaisen välimatkan päästä,
vaikka Jumala ja joka mies tiesi, että se _oli_ raunio, sangen tyylikäs
ja maalauksellinen raunio, niinkuin pieni harmaa ja yksinäinen
kirkkokin.
Tänne puistoon pysähtyi Klaus Pommerenck ja löi kiinni
merenvahapiippunsa kannen, heilutellen vartta kuin ratsupiiskaa.
Hänen vilkkuvat silmänsä tähystelivät rohkeasti ja terävästi
sinertävää metsää ja herrastalon raunioiden kirkkaita seiniä, kuin
hevosparia. Hänen pitkä, vaaleanruskea takkinsa aukeni ja paljasti
komeat kirjavat liivit, joista kellonvitjat koristeineen riippuivat
vahvalla lantiolla... Hän läimäytteli ratsastuksesta likautuneita
kaulussaappaitaan ja hänen kannuksensa helähtelivät. Isän pienet,
kiivaat silmät -- oravansilmät -- tuijottivat pojan pieniin, mutta
totisiin kärpän silmiin.
"Penikka, sinähän käyttäydyt kuin elukka!" jyrisi ukko.
Molemmat silmäparit kohtasivat toisensa kuin ratsupiiskapari.
Mutta kohta sen jälkeen olivat Peerin kasvot taas sileät ja pyöreät ja
pää lepäsi miettien, asiantuntevana ja välinpitämättömänä toisella
olalla.
Hän sanoi kuivasti:
"Minä käyttäydyn aina niin kuin se, mikä olen -- sinun poikasi."
Vanhus viittasi piipun varrella ylöspäin metsää ja taloa kohti ja
sanoi:
"Tässä minä raadan ja rimpuilen koko elämäni, että _me_ pääsisimme
_tuonne_, tuonne ylös! Ja sillä aikaa kun minä olen poissa, hajoitat
sinä kaiken maahan!"
"Sinne minäkin pyrin!" sanoi Peer.
"Häh!" ärisi Klaus pistellen piipun märällä imukkeella pojan lihavaa,
valkoista kättä -- jonka pyöreässä nimettömässä välkkyi kapea, sileä
kultarengas.
Peer ei vetänyt kättään pois. Se sormus saisi kyllä jäädä siihen,
missä se oli! Hän otti vain taskustaan puhtaan nenäliinansa, pyyhki
pois isän suun kosteuden ja silmäili omituisella katseella ruskeita
hevoskauppiaan käsiä, joiden pakkasen punertamat sormet muistuttivat
kultasepän näyteikkunaa markkina-aikana sormuksineen täynnä kiviä,
levyjä ja kaiverruksia.
"Niin", sanoi Peer lyhyesti. "Olen mennyt kihloihin kuten näet."
"Olisitpa sitten, hitto vie, voinut ottaa _vielä_ köyhemmän tytön,
mokomakin pöllö! Mutta se on vale!" ärjyi ukko.
"Se ei muutu siitä minnekään!" vastasi poika. Ja taas kohtasivat
molemmat silmäparit toisensa.
Ukko säpsähti. Hän oli tottunut siihen, että poika toimi omin päin ja
toimi hyvin.
Piiliköhän tässä jotain? Tai olikohan hänen oma lihansa ja verensä
mennyt piloille?
Kun isä ja poika joskus tapasivat toisensa maakunnan pääkaupungissa,
missä Peerillä sattumalta oli pieniä lainopillisia tehtäviä, saattoivat
he yhdessä viettää hauskan illan. Silloin oli asianajajalla vähemmän
halua panna päänsä kallelleen; silloin saivat taivaalliset asiat hiukan
levätä, kun taas maalliset tarpeet olivat vallassa. Ja kun isä ja poika
Pommerenck aamupuolella erosivat, pulpahteli yksinkertaisen
hevoskauppiaan kurkku isällisestä naurusta, sillä tiet ja suunta, johon
poika lähti, oli isä nuoruudessaan ja vanhuudessaankin hyvin tuntenut.
Mutta kumpikaan ei ilmaissut mitään toiselle ja nämähän olivat vain
sivuseikkoja ja syrjähyppyjä asioitten yleisessä kulussa.
Olikohan tämä sitten jotain muuta? Ja mitä tämä muu sitten
oli? -- -- --
"Olisitko hyvä ja selittäisit asian!" sanoi Klaus, ottaen takkinsa
taskusta hollantilaisella tupakalla täytetyn sianrakon ja täyttäen
piippunsa.
Peer, joka ei polttanut, otti liivintaskustaan pienen hopeisen
nuuskarasian, pisti hyppysensä ruskeaan tomuun hartaana kuin sormiaan
vihkivedessä kasteleva katoolinen, nuuskasi, siivoili huultansa
nenäliinallaan ja sanoi, valiten tarkasti sanansa, liittäen lauseen
lauseeseen, varmana ja varmasti kuin asianajaja oikeuden edessä:
"Minä olen tarkan mietinnän jälkeen ja perehdyttyäni perinpohjin
kaikkiin asianhaaroihin kihlannut neito Marguerite Birgerin,
neuvosvainaja Herman Birgerin ainoan tyttären, jonka isä on syntynyt
tässä kylässä, ja jonka sisarista toinen, neiti Dorothea Birger,
yleensä tunnettu nimellä 'täti' Birger, vielä elää, kun taas nuorempi
veli Franck..."
Tässä keskeytti ukko:
"Enkö minä muka _tiedä_, kuka noista hassuista Birgereistä vietä elää,
tai ei elä? Enkö _minä_ ole ostanut heidän, vanhaa taloaan ja
korjauttanut sen -- suurilla kustannuksilla? -- -- --"
"Sinä olet", jatkoi Peer häiriytymättä, "maksanut hyvin pienen
kauppasumman arvokkaasta omaisuudesta -- ja _minä_ sain kaupan
syntymään -- ja korjaukset olet sinä antanut _minun_ maksaa -- ja nyt
täytyy sinun kuunnella minua keskeyttämättä!"...
"Häh", ärisi ukko imien piippuaan, niin että korina kävi
kastanjanruskeassa kopassa.
"Birgeriläiset", sanoi Peer, "ovat kyllä tavallaan hassuja, ja tuo
vanha hupakko, täti Birger, hiukan enemmänkin, mutta Herman edistyi
kuitenkin nopeasti lakimiehen uralla, meni aikaisin pääkaupunkiin, sai
verrattain suuren tuttavapiirin ja pääsi nimineuvokseksi. Sitten meni
hän naimisiin hupsun naisen kanssa, joka soitti ja lauloi ja
kirjoitteli romaaneja ja sai Hermaninkin pään pyörälle, niin että hän
löi tehtävänsä laimin. -- Sillä hän oli kaunis nainen, ja tytär on
hänen sukuaan", lisäsi Peer miettivästi.
"Niin mutta...?" kysyi Klaus.
"Niin -- sitten tulivat kaikki nuo vararikot", jatkoi Peer
virallisesti. "Ja keskellä vaikeuksia kuoli nimineuvoksetar, ja mies
suri sitä kauheasti, löi kaikki laimin ja hullusti kävi ja hullulta
näytti kaikki!"
"Mitäs se meitä liikuttaa?" kysyi Klaus taas tupakkapilven keskeltä.
"Sepä sattuu liikuttamaan minua", vastasi Peer ja otti hopearasian
esiin.
"Minä toivon, ettet sinä...!" ärjäsi hevoskauppias.
"Niin", sanoi Peer naputtaen kantta. "Minä matkustin pääkaupunkiin
viime syksynä, kun sinä olit poissa. Täti Birger tuli nimittäin
luokseni itkeä ulisten enemmän kuin tavallisesti ja kertoi minulle
joukon asioita ja antoi minulle kasan papereita, joitten joukossa
kirjeitä Franck veljeltä, joka oli tehnyt tyhmyyksiä ja kauan sitten
livistänyt Brasiliaan..."
"Mitä saakelia se meitä liikuttaa!" huusi Klaus, joka oli alkanut
kadottaa kärsivällisyytensä. Peerin pää oli aivan kallellaan ja hän
heitti isäänsä silmäyksen alhaalta ylöspäin.
"Pysyppäs nyt nahkoissasi, ukko, tai minä pidän salaisuuteni
itselläni!"
"Hurrurrr...!" kuului piipun kopasta.
"Minä huomasin, että tässä oli jotain tehtävää", sanoi Peer. "Ja että
täytyi liikkua nopeasti. Minä matkustin Herman Birgerin luo. Hän oli
aivan suunniltaan, puhui vain vaimonsa kuolemasta, ja että hän kohta
tulisi seuraamaan häntä. Minä pelastin hänet, niin että hän joka
tapauksessa sai kuolla asiat selvillä."
Tässä kulki jotain taivaallista notaarion kalpeiden, sileiden kasvojen
yli, ja hän jatkoi:
"Herman Birger kuoli nimittäen minua itsensä ja ainoan lapsensa
pelastajaksi ja uskoi tämän lapsen tulevaisuuden minulle. Ja minusta se
nyt riippuu!"
"Elukka!" mörisi vanhus. "Miksi olet sijoittanut tuon tytön tänne täti
Birgerin luo? Eikö sinulla ole kylliksi hempukoita pääkaupungissa?"
Peer nosteli ainoata olkapäätään -- ja sanoi:
"Aion nyt helluntaina mennä naimisiin neito Marguerite Birgerin kanssa,
koska hän hyvin pian on viidensadantuhannen hopeamarkan arvoinen,
kaikki menot perinnöstä pois luettuina!"
Piippu erkani äkkiä vanhan hevoskauppiaan suusta ja alaleuka paisui
pussissaan:
"Mistä ne rahat tulevat?" kysyi hän. "Putoavatko ne kuusta?"
"Ne kuuluvat minun vaimolleni Franck Birgerin ainoana perillisenä, tuon
sedän, joka meni Brasiliaan ja kuoli jättämättä perhettä jälkeensä!"
sanoi Peer ja pullisti pyöreää rintaansa tiukkojen, mustien liivien
alla.
"Onko sinulla se kirjallisesti?" kysyi Klaus matalalla äänellä,
hymyilemättä.
"Kaikki paperit ovat järjestyksessä!" hymyili Peer. "Ei puutu muuta
kuin -- minun hääni!" -- --
Nyt oli taivaallinen ilme kokonaan kadonnut lakimiehen kasvoilta.
Pistävä auringonpaiste, raikas tuuli ja sangen vilkas keskustelu olivat
nostaneet kalpean pyöreille poskille heikon punan. Hän näytti mieheltä,
jolla on hyvä omatunto, hyvä ruuansulatus ja koko elämän toiminta
järjestyksessä.
Hän puheli itsetietoisesti, huolimattomasti:
"Tuo Franck ei ollut ainoastaan kevytmielinen velikulta, vaan aika
mies. Hän tuli toiselle puolen paraaseen aikaan, erään hampurilaisen
kauppahuoneen palveluksessa, osti kaivoksia, möi metsää, piti
konttooria ja pankkitiliä Riossa, ja oli juuri purjehtimaisillaan
takaisin Bremeniin auttaakseen veljeään, joka aikoinaan oli tukenut
häntä.
"Silloin vei kuume hänet. Hän on poissa, veli on poissa, veljen vaimo
on poissa. Jälellä on vain Marguerite ja täti Birger.
"Täti Birgeristä pääsemme me helpolla. Kaikki on selvillä. Kukaan ei
tiedä mitään. Minun tuleva vaimoni kaikkein vähimmän. Asiapaperit ovat
_minulla_.
"Ja nyt, ukko, saatamme alkaa katsella ympärillemme tässä
kylässä ja pitäjässä! Herrasmies tuolla 'hovissa' -- no, hän on vain
hylky. Me voimme antaa hänen olla paikoillaan sen lyhyen ajan, mikä
hänen kuolemaansa kuluu -- tai saatamme kohta myydä kaikki
pakkohuutokaupalla. 'Kirkkoneuvosto' on hieman arka hänestä --
vanhastaan. Saimmehan häneltä kirkon, kirkonmäen ja puiston
mitättömästä hinnasta. Mutta seurakunta ei ole voinut koskaan sietää
hänen elosteluaan tuolla ylhäällä, ja hänen juutalaisnaisensa on
tikkuna heidän kaikkien silmissä.
"Me tulemme mullistamaan aikalailla, ukko! Kirkon me revitämme --
kaatuuhan se muuten kohta meidän kaikkien niskaan. Bengt urkujenpolkija
on varoittanut meitä. Tuo karannut poropeukalo, joka soittaa urkuja, ei
edes uskalla tarjota meille oikeata soittoa. Kirkon täytyy pois,
urkurin täytyy pois. Me emme voi antaa armoleipää joka vieraalle,
mikä jäytää kuntaa. Bengt ei sitäpaitsi ole tyytyväinen häneen, ja
Bengt on luotettava mies, -- vanha velikulta -- olkoon menneeksi --
mutta hyvin vaikutusvaltainen. Sekä Bengt että Sidsel muori ovat
tyytymättömiä urkujensoittajaan. He sanovat että 'hän pitää meitä
kaikkia mitättöminä', ja että hänellä on omat mielipiteensä sekä
jumalanpalveluksesta että veisaamisesta. _Hänellä_, tuolla raukalla,
_omia_ mielipiteitä!
"Sellaista väkeä emme me voi sietää keskuudessamme! Ei, ukko! Sinä ja
minä, me tahdomme saada sekä julkisen että yksityisen mielipiteen
käytettäväksemme, ja se on seuraava Pommerenckin sukua tuonne _ylös_,
missä me kohta olemme kuin kotonamme!..."
Näin sanoen viittasi Peer Pommerenck ylöspäin, ei aivan taivasta kohti,
mutta puoliväliin sinertävään metsään päin, mikä verhosi tilan ja
kartanon.
Vanha Klaus Pommerenck pisti sanaakaan sanomatta merenvahapiippunsa
taskuun -- ja käsivartensa pojan kainaloon.
_Nyt_ hymyili isä. Poika oli kuitenkin ja tuli olemaan hänen
ylpeytensä.
Ja hymy seurasi häntä, kun hän samana iltana lähti kylästä hehkuvan
punaisena auringonlaskussa tyhjennettyään pari pulloa sodanaikuista,
erinomaista ranskalaista viiniä, jonka molemmat olivat jakaneet
viettäessään hauskan illan.
Auringonlaskun valaistuksessa ratsasti jättiläismäinen hevoskauppias
pois pitkälle matkalle. Ja vuorijonon ylimmällä harjalla pidätti hän
rotevan westfalilaisen hevosensa ja katseli hymyillen linnanraunioiden
loistavia seiniä ja pientä, harmaata kirkkoa alhaalla:
"Tuolla", ajatteli ukko, "vihitään siis minun poikani ja
viisisataatuhatta hopeamarkkaa. Jos vain joku voisi sanoa minulle,
_kuinka_ paljon perintöveroon menee?"...
Ja hän alkoi pelätä, että Pommerenckin sukua petettäisiin.