Oli päästy melkein maaliskuun puoliväliin. Vuoden ensimäinen neljännes
eteni taistellen pakkasen ja suojan, auringon ja tuulen läpi
päästäkseen kevääseen.
Samoin taisteli vuosisatakin, jonka ensimäinen neljännes myöskin oli
loppumassa, kevättä kohti ankaran talven jälkeen.
Ympäriinsä niissä maissa, jotka lähinnä rajoittuivat Ranskaan,
hieroivat kansat silmiään ja tunnustelivat päätään.
Heistä tuntui kuin heidän muuttopäivänsä olisi tullut. Jättiläinen,
suuri vallankumous, oli kohottanut punaiselta palavan päänsä maan yli,
nostattaen useat hurjaan intoon, kauhistuttaen ja hämmentäen vielä
useampia.
Sitten oli jättiläisen oma poika lyönyt sen maahan, asettanut keisarin
kruunun päähänsä, pakottanut miljoonat ihmiset kantamaan sotilaan
otsamerkkiä. Maailma aiottiin valloittaa. Ranskan henki, tavat, puvut
ja kieli hallitseisi kansoja!
Mutta jättiläinen itse lyötiin _maahan_. Ranska läähätti verissään.
Useiden sen parhaista pojista oli jo kauan sitten täytynyt hakea
elatuksensa -- joskus hyvin vaivaloisestikin -- kierrellen
naapurimaissa, jossa kansat yhä puhuivat heidän vanhaa kieltänsä ja
alkoivat taas hitaasti tointua. Mitä oli tapahtunut?
Kaupungeissa olivat monet suuret suvut ruvenneet horjumaan, joutuneetpa
häviöönkin. Maalla sai ostaa maatilan, herraskartanonkin jokseenkin
talonpoikaistalon hinnasta rahan entisen arvon mukaan.
Jos kauppakaupungit olivat köyhtyneet, olivat kauppalat ja kylät
loppuun kidutetut. Kurt, talonpoika oli puinut viljansa ja halusi myydä
jyvänsä, täytyi _hänen_ antaa kauppiaalle maksuaikaa. Ja kauppias
syytti käsityöläisiä, ja käsityöläiset syyttivät toisiaan.
Mutta sellaisina aikoina on poikkeuksia -- itsestään huolehtivia
luonteita, joille yhteinen haaksirikko tarjoo sopivan tilaisuuden
itsensä pelastamiseen ja kuivalle pääsyyn.
Heistä tulee hitaasti, mutta varmasti rikkaita miehiä. Ja jos he eivät
alusta alkain olekkaan paatuneita, paatuvat he varmasti ja nopeasti.
Sellainen oli aika kauppaloissa ja kylissä, ja sellainen tässäkin
kylässä.
Mielissä oli -- ainaisen epävarmuuden tähden hengestä ja omaisuudesta
-- tapahtunut lamautuminen. Tahto oli kukistettu, sydämien rohkeus oli
muuttunut ummehtuneeksi, pimeäksi itsensätutkistelemiseksi. Miten
olemme me vihastuttaneet Kaikkivaltiaan? Ja millä saisi hänet
leppymään? Olihan kyllä niitäkin, jotka käyttivät kauniita
verkakankaita, pitkäliepeistä takkia, kirjavia, kiiltonappisia
liivejä ... mutta he muodostivat kuitenkin vähemmistön! Ja niin kuin
kaikki tuo olivat he kai Herralle kauhistuksena.
Jumalahan on -- niinkuin Bengt urkujenpolkija sanoi -- ei ainoastaan
vahva vähäisissä, vaan myöskin vahva _monissa!_
Sakset otettiin esille, ja pitkät liepeet putosivat, ja nöyrä arkipuku
verhosi kuin veltto säkki noita monilukuisia selkiä ja kylkiä.
Seurakunta oli jakaantunut kahtia. Hännystakit ja kiiltävät napit
liittyivät läheisesti yhteen "kirkkoraadissa", kun taas mullankarvaiset
arkitakit -- ei suinkaan ilman _omaa_ itsetuntoaan -- muodostivat
"seurakunnanneuvoston" -- Herran oman neuvoston, nuo pienet ja
lukuisat! -- -- -- -- --
Kylässä oli kaksi itsestään huolehtivaa luonnetta, kaksi, joista olisi
riittänyt useammallekin: Klaus Pommerenck ja Peer Pommerenck -- isä ja
poika.
Isä, jättiläiskokoinen härkä- ja hevoskauppiastyyppi oli syntynyt
täällä, mutta oli useimmiten poissa kylästä kauppamatkoilla puoli, jopa
kolmeneljännesvuottakin kerrallaan.
Suuren, leveälierisen luuhkahatun alta kiilsi punainen, karkeaviivainen
naama verestävine, vilkkuvine silmineen. Alaleuka oli kuin mustalla
silkkihuivilla köytetty turpapussi. Jos huivin solmu olisi avattu,
olisi luullut pään putoavan.
Mutta siinä se istui, vahvasti kyllä, kiukkuisen itsepäisenä, kuin
suljettu pääkirja; luettelo suurista ja pienistä konnankoukuista.
Se aukeni vain hymyilemään, kun se asetettiin kasvoista kasvoihin Peer
pojan kanssa.
Ukko oli oman onnensa seppä. Hänen poikansa oli hänen ainoa
ylpeytensä. Peer oli saanut kirjallisen kasvatuksensa läheisessä
maakuntakaupungissa, oli suorittanut lainopillisen tutkinnon ja päässyt
oikeusneuvoksen oikeaksi kädeksi, ahkeraksi, pelottavaksi ja pelätyksi
kädeksi, johon rahat ja maallinen hyvyys tarttuivat kuin itsestään, kun
tuo kalpean lihavahko lakimiehen pää, sievine, liikkumattomine
piirteineen, ei millään lailla saattanut taivaallista puolta huonoon
huutoon maallisen työn takia.
Jo nuorena oli viraston notaario selvillä maailman menosta ja asioitten
vaatimuksista.
Teologi, joka kiintyy tarkkaamaan tämän maailman puuhia, on mies, joka
pahasti paljastaa itsensä. Mutta lakimies, joka ottaa huomioon omansa
ja muitten tarpeet toinen silmä aina taivasta kohti käännettynä, on
voimakas mies.
Ainoasta ruumiinviastaankin oli hän aikojen kuluessa osannut muodostaa
osan voimaansa. Hänen syntymänsä oli maksanut hänen äidilleen --
varakkaan talonpojan ainoalle tyttärelle -- hengen; Peerille oli se
jättänyt pään hiukan vinoon asentoon oikeata olkapäätä kohti.
Kunnianhimoista isää ja kunnianhimoista poikaa oli molempia suututtanut
tuo vahinko. Mutta ajan kuluessa, kun kylä ja kauppala taipuivat yhä
enemmän _päältä näkyvään_ nöyryyteen, piti Peer vahinkoaan etuna. Hänen
ei tarvinnut, kuten muiden, _panna_ päätään kallelleen. Hän saattoi
ilman erikoista vaivaa hakea toisella silmällään lohdutusta ja tukea
taivaasta, kun toinen silmä taas haki kunniaa ja etua maan päältä.
Sievää, pyöreää ja kiiltävää, aina mustiin ja siististi puettua
kirjuria pidettiin työteliäänä, kunnollisena, kaunopuheisena ja ennen
kaikkea nöyränä ja siveänä miehenä, johon aina tuon tuostakin kirkon ja
seurakunnan neuvosto sokeasti uskoi, ja jonka johdettavaksi ne sokeasti
jättäytyivät.
Lopuksi uskoi hän sokeasti itseensä.
Ja silloin tuli isästä ja pojasta yksi.