Urkujenpolkija pisti yrmeänä suuren hakaraamatun takkinsa alle
odotellen käsi ojennettuna avainnippua, jonka urkuri tavallisesti antoi
hänelle.
Mutta mestari Ollivier pitelikin yhä avaimia suljettuaan asehuoneen
oven.
Oli kai sattuma, että hän viivytteli seisoen ja puristellen nyrkillään
avainnippua. Tuskinpa hän aavisti, mitkä pehmeät ja lämpöiset huulet
äsken olivat koskettaneet kylmää rautaa. Hän ajatteli vain:
sattuisikohan jonkun mieleen tuolta alhaalta kylästä juolahtamaan tulla
tänne kirkolle niin aikaiseen ... sitä minä en toivoisi.
Ja kun hän pudotti avaimet urkujenpolkijan suureen, ruskettuneeseen
käteen, kysyi hän:
"Ethän liene sattunut näkemään ihmisiä täällä kirkon luona, Bengt?"
"Mistä minä sen tietäisin?" kuului välttelevä, töksähtävä vastaus.
"Kysykää Sidseliltä!"
Sidsel aivan maiskautti kieltään kitalakeaan vasten, niin herkulliselta
tuntui ajatus saada antaa pitkä selitys, kun muuten olisi saanut
vaieten astuskella varpaisillaan pitkin tyhjiä tuolirivejä,
edestakaisin kylmällä kirkon permannolla silläaikaa kun mestari soitti:
"Niin, niin, Herra nähköön! Pitkä on vyyhti kehrättävänä sillä, joka
pyrkii selvittelemään nuorten naisten ajatuksia"...
Urkuri keskeytti:
"Ei mitään kiertelyjä, Sidsel muori! Tietäähän hän, että minä annan
hänen vartioida täällä kirkossa, ettei kukaan utelias häiritsisi minua!
Kun minä soitan seurakunnalle, hoidan minä virkaani ja minun täytyy
soittaa niinkuin virka vaatii. Mutta muina aikoina olen minä vapaa ja
tahdon käyttää vapauttani" ... ja hän lisäsi hiljaa: "kuunnellen sitä
Herraa, jota minä palvelen."
Sidsel pudisteli päätään katsellen häntä sivulta päin:
"Mutta jos nyt kuitenkin tulee nuoria naisia, jotka ovat uteliaita ja
tirkistelevät sisään ovesta, herra urkuri?" -- -- --
Mestari Ollivier'n kalpeiden kasvojen yli kulki pieni omituinen hymy.
_Se_ ajatus tuntui hänestä kovin vieraalta, kovin uudelta. Hän aikoi
kysyä ... mutta hänen kasvonsa saivat kohta tavallisen, ylevän
rauhallisen ilmeensä, niin kuin kaikki olisi ollut yhdentekevää
hänestä.
Tervehtien kohotti hän kätensä hattunsa reunalle ja ylös ilmaan,
tarttui pahkakeppinsä nuppiin ja loittoni.
Mutta vain muutaman askelen.
Hän pysähtyi kääntyen kirkkoon päin, joka seisoi siinä, kaukana
seurakunnasta ja ihmisistä, alastomalla mäellään, niin vanhana,
harmaana ja rappeutuneena, että sen melkein _näki_ horjuvan.
Tuuli oli noussut ja repinyt riekaleiksi aamusumun, ja valo säteili sen
läpi kirkon katolle ja seinille paljastaen armotta sen halkeamat ja
aukot.
Tuuli oli kylmä ja valo oli kylmää, ja vanha mestari kääri takin
ympärilleen tuskallisen liikutuksen vallassa, pää painuksissa.
Niin meni hän takaisin Bengtin ja Sidselin luo ja kysyi heihin
katsomatta:
"Mitkä nuoret naiset tulevat tänne tähän aikaan päivästä?"
"Vain täti Birgerin kaunis veljentytär, herra urkuri!" vastasi Sidsel
riemuiten.
Mestari Ollivier pudisteli päätään, löi keppinsä kovasti jäätyneeseen
maahan ja meni tiehensä suorana, reippaammin askelin kuin tavallisesti.
Toiset jäivät paikoilleen ja katselivat hänen jälkeensä ja toisiansa.
Bengt sanoi:
"Tuossa et sinä oikein onnistunut, Sidsel!"
"Höö!" sanoi Sidsel oraakelin äänellä. "Parempi olisi parempaa, mutta
hyvää on hyväkin."
"_Anna hänen olla_", sanoi Bengt töksäyttäen otteensa.
"Missä se seisoo?" kysyi Sidsel hymyillen teräksenharmaata hymyään,
huutaen kysymyksen hänen korvaansa.
"Johanneksen kahdestoista luku, seitsemäs värssy!" kajahti lyhyesti
urkujenpolkijan suusta.
"Min, niin, Herra nähköön!" huokaili Sidsel katsoen kierosti Bengtiin.
"Nyt on hänellä ainakin jotain ajateltavaa, tuolla köyhällä mestari
Suurenmoisella!"
Bengt sanoi vältellen, ympärilleen katsahtaen: "Tänään on
neljänkymmenen pyhimyksen päivä. Minkälaista ilmaa arvaisimme ennustaa
päivemmällä, pakkasta vai suojaa? Ja minkälainen kuukausihan tulee?..."
Tästä he eivät voineet päästä täydelliseen yksimielisyyteen. Sitten
sopivat he, että lähtisivät yhdessä kylään, siten nimittäin, että
heidät _nähtäisiin_ yhdessä kulkemassa.
Sillä Sidsel oli leski, kärsivällinen toivomuksissaan, sitkeä
yrityksissään -- niin kuin lesket ja vanhat piiat joskus kuuluvat
olevan.