Sitten vingahti asehuoneen ovi ruostuneilla saranoillaan. Ja Sidsel
tuolimuori astui ensiksi ulos.
Hän heitti nopean, terävän uteliaan katseen sille suunnalle, minne
neitoset olivat kadonneet.
"Niin, niin, Herra nähköön", huokaili hän pudistellen
miettivästi päätään verrattain pahanilkisen katseen tirkistellessä
teräksenharmaista silmistä, jotka uivat kellahtavassa silmänesteessä.
"Nuoret padat nuorine, pienine korvineen -- -- vanhan kirkon luona!"
Sitten hymyili hän, mutisi ja pudisteli päätään kuin vanha akka, vaikka
hän vasta oli keski-ikäinen.
Kesät ja talvet kulki hän sama villainen myssy päässään hymyillen ja
mutisten ja katsellen tarkasti ympärilleen, huulillaan aina lauseparsi,
vanha sananlasku tai omatekoinen letkaus, pudistellen tavan takaa
tottumuksen pakosta päätänsä, huoaten: "Niin, niin, Herra nähköön!"
Hän nosti lyhtyä, jota hän kantoi punotussa villalankakantimessa,
sammutti sen, hymyili ja katseli taas tarkkaan alaspäin.
Sitten tuli Bengt urkujenpolkija, entinen sotilas, jolla oli ryppyiset,
"suljetut" kasvot, pitkät käsivarret, punakarvaiset paksut kädet ja
suunnattoman suuret jalat.
Hän kulki kesät, talvet puettuna mustaan lampaannahkalakkiin ja
mustaan, kiiltäväksi kuluneeseen lampaannahkatakkiin. Kainalossaan piti
hän kieroonastuttua tohveliparia ja kädessään nuuskalla täytettyä,
suurta sarvea. Hän puhui hitaasti, -- sysäyksittäin -- syvällä,
käheällä äänellä, niin kuin tuulen suhina kirkon seinien ympärillä. Hän
oli täynnänsä raamatunlauseita siltä ajalta, kun hän oli ollut
palveluksessa vanhan papin luona ja nauttinut alkeisopetusta kasvavien
lasten kanssa. Samoihin aikoihin oli hän myös oppinut latinalaisia
sanoja ja käänteitä, joita hän usein käytti nurinkurisesti, mutta joita
hän säilytti kuin aarretta.
Aikojen kuluessa oli hänelle lennähtänyt, kuin muruja urkurin pöydältä
-- hiukan tietoja urkujen soitosta ja urkujen rakennustavasta.
"Seurakunnan neuvostossa" pidettiin häntä arvossa suur'oppisuutensa ja
syvän hurskautensa takia. Hän oli vanhapoika ja huonokuuloinen oli hän
myöskin; hän söi hitaasti ja paljon kerrallaan; oleskeli mieluimmin
kirkossa, jossa hänellä oli eväsvakkansa urkujen takana; joi
säännöllisesti, kolme pientä lasia paloviinaa huonon vatsansa takia ...
vaikkei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä juovuksissa, yhtä vähän kuin
kukaan oli kuullut hänen nauravan tai kiroilevan.
Molempia, sekä häntä että Sidseliä pidettiin taitavina
ilmojenennustajina, tai yleensä "tietäjinä", joilta kysyttiin neuvoa
monissa asioissa.
Molemmat olivat he luvanneet toisilleen pitää tarkoin salassa mitä he
tiesivät -- ja mitä eivät tienneet, jollei oma etu vaatinut ilmaisemaan
sitä satunnaiseen hintaan.
He eivät näyttäneet vanhentuvan. Vaieten kokosivat he pennin pennin
lisäksi, aivan kuin he olisivat laskeneet, että paljon saattoi muuttua,
paljon kukistua, mutta että _he_ sadan vuoden kuluttua olisivat
hyvinvoipa pari!
Viimeksi astui asehuoneen ovesta ulos kirkon vanha urkuri, mestari
Ollivier.
Samalla kun hän hillitsi kylmän värähdyksen ojensi hän vaieten suuren
hakaraamatun, jota hän kantoi kainalossaan, urkujenpolkijalle. Sitten
nosti hän villatakkinsa kauluksen korvilleen ja kopisti pitkävartisiin
saappaihin pistetyitä jalkojaan kärsimättömästi vastatusten.
Ei ollut mikään ihme, että häntä paleli.
Hän oli soittanut ainakin tuntikauden, niin kuin hänellä oli tapana
tehdä läpi vuoden joka aamu kesäisin ja talvisin.
_Silloin_ luuli hän olevansa huomaamatta. Hän vietti hartaushetkiään
tuolla autiossa, raa'an kosteassa kirkossa. Hän antoi mielikuvituksensa
lentää hakaraamattu avoinna edessään urkujen koskettimilla.
Maalaiset käsittivät sen siten, että hän osaksi "harjotteli", osaksi
koetteli kuinka paljon kirkko voi kestää.
Ei ollut mikään salaisuus kirkkoraadille, eikä seurakunnan neuvostolle,
että urkujen ääni oli vankka, ja että niiden olisi tullut olla kylän ja
paikkakunnan ylpeyden aiheena, kun taas kirkko itse oli heikko ja laho
ja korjauksen tarpeessa.
Mutta on toista mitä neuvosto tietää ja toista mihin seurakunnalla on
varoja.
Mestari Ollivier piti päässään korkeaa, kolmikulmaista
majavannahkahattua poikittain ja hiukan otsalle painettuna, niin kuin
muoti vallankumouksen aikana vaati.
Melkein ihmisiän kuluttua siitä ajasta oli hän kai ainoa, joka maalla
piti ja saattoi pitää sellaista päähinettä joutumatta naurunalaiseksi.
Pitäjän kasvava nuoriso oli tottunut näkemään hänet sellaisena, tai
sitten herätti heissä kunnioitusta tuo alkuaan suora, iän mukana
kumartunut, mutta suljettu ja itsetietoinen olemus, joka meni ja tuli
rauhalliseen tapaansa kulkien säännöllistä rataansa tarkasti
minuutilleen, vieläpä sekunnilleenkin.
Hän ei koskaan katsahtanut sivuilleen, ei suoraan eteensä, eikä ylös
harmaata tai sinistä, pilvistä, tai pilvetöntä taivasta kohti.
Vahankalpeita, kapeita kasvoja hienopiirteisine nenineen vallitsi
leveä, selväpiirteinen otsa, jossa yksikään ryppy ei ollut saanut
jalansijaa, vaan jossa paksut, tummat kulmakarvat joskus vetäytyivät
kokoon kuin uhaten, varoittaen...
Ja sitten välkkyi tuon käskevän "poistieltäilmeen" alla lempeä,
sisäänpäin kääntynyt silmäpari, joka näytti kuin syvä, kirkas lampi
metsäisen rinteen alla kuvastelevan ikuisesti sinertävää taivasta.
Silmien loiste ei kyllä aina ollut yhtä voimakas ja askeleetkin
saattoivat käydä raskaiksi ja horjuviksi. Etenkin kun kevät läheni, tai
syksy alkoi saapua, näytti katse muuttuvan sumeaksi ja korkea vartalo
kumartuvan väsyneenä tuskan alla.
Mutta jos joku kulki tervehtien hänen ohitseen, oikeni vartalo tahdon
ponnistuksella melkein sotilaalliseksi. Ja hän nosti valkean, pitkä- ja
hoikkasormisen kätensä kolmikolkkaisen hattunsa reunalle, ja sitten
sirosti kumartaen ylemmäs ilmaan.
Ja kun taivas oli korkea ja puhdas, kun aurinko paistoi lämpimänä,
muttei painostavana, ja etenkin kun näkymättömät pikkulinnut lauloivat
iloisia, pieniä laulujaan yhä ja yhä uudelleen: silloin loistivat
harmaan urkurin silmät, ja hän heilutti kädessään punottua keppiään,
löi sen voimakkaasti maahan ja saattoi jäädä seisomaan siihen asentoon
katseen kierrellessä etsien loppumattomalla taivaalla, haltioitumisen
vallassa, mikä näytti imevän säveleitä valo- ja ilma-aaltojen
sopusointuisesta kulusta äärettömän avaruuden halki.