Harmaan kosteana maaliskuun aamuna, juuri ennen päivänkoittoa, kulki
kaksi nuorta naisolentoa edestakaisin sen matalan oven edessä, joka vei
vanhan, rappeutuneen kirkon asehuoneeseen.
Oven ruostuneessa lukossa riippui avainkimppu. Pitempi ja solakampi
nuorista tytöistä kumartui pelokkaan varovasti ja avasi oven raolleen.
Hän kuunteli, vetäytyneenä piiloon pitkän huntunsa alle, sumuisen
aamuhämärän kätkössä, niin kuin nuoret tytöt kuuntelevat salaperäisen
lehdon hiljaista suhinaa, kun he luulevat sen keskeltä kuulevansa
armaansa askeleita...
Mutta hän, tuo nuori nainen ovella, kuunteli vanhan urkurin hillittyä
soittoa.
Kaukaisen sydämellisiä säveleitä: aivan kuin merta ruumiittomassa
kaihossa, merta, jonka levottomalla rinnalla nuori, raitis auringonsäde
on välähtänyt, ja joka ei koskaan voi unhottaa sitä harmaassa
syvyydessään ja tuutii sen tähden säveltä sävelen jälkeen äärettömyyttä
kohti.
Säveleitä, jotka hillittyinä antoivat aavistuksen siitä voimasta, mikä
piti niitä kahlittuina. Kaihoisaa tuskaa, ei heikkoutta huokuvia
säveleitä, yhä uudelleen syveneviä rikkaisiin sielunvaltakuntiin,
toistellen kaikkea, mitä siellä voi löytää ja kokea kaunista ja korkeaa
-- työntäen luotaan kaiken hedelmättömän ja halvan -- sulattaen
epäsointujen katkeruuden suureksi, miehekkääksi hymyksi, joka nostaa
katseen kohti kattokaaren halkeamia ja aukkoja ja näkee taivaan
avoimena ja taiteen äärettömänä -- vaikka kirkon katto ja kuorin
holvaus murtuisivatkin ja taittaisivat urkujen pillit kuin lasiputket!
Hän kuunteli syvään hengittäen kuin olisi hänelle kannettu kutsuja
maailmoista täynnä puhtauden innostusta, aaltoilusta ja kuohunasta,
johon kaiku vastasi hänen omassa, palavassa sielussaan, ja
paljasti tuskallisesti hänen ympäristönsä yksinkertaisuuden ja
ymmärtämättömyyden.
Näytti siltä kuin olisi hänen elämänsä riippunut siitä, että hän
kuunteli loppuun saakka noita sävelaaltoja, että hän seurasi niitä,
kunnes virran viimeinen loiske hälveni, saadakseen lähettää vapisevan:
"Kiitos, mestari Ollivier!" autioon kirkkoon -- -- --
Ja nyt vaikeni soitto. Ja lyhdyn himmeä valo näytti liikkuvan kirkon
sisällä.
"Grethi!", kuiskasi toinen nuorista tytöistä, tuo pienempi, joka ei
juuri näyttänyt lasta varttuneemmalta. "Kuuletko! Kohta on täysi päivä!
Jos joku tulisi ja näkisi meidät, sanoisin minä, -- niin, minä
sanoisin, että kaikki on sinun syytäsi Grethi! Ethän toki aio ottaa
hänen avaimiaan mukaasi? Tule, minua palelee ja minua pelottaa olla
täällä kirkkomaalla!"
Ja hän tempoili ystävättärensä pitkää huntua, joka ulottui melkein
maahan saakka.
Grethi seisoi yhä kumarassa oven edessä ja kosketti lämpimillä,
pehmeillä huulillaan sumusta kosteaa avainkimppua, joka kohta katoaisi
_hänen_ käsiinsä. Ja sitten sanoi hän kääntymättä lapseen päin:
"Nyt menee hän kotiinsa, köyhään, yksinäiseen majaansa. Ajatteleppa,
kuinka yksin hän on! Eikö sinunkin mielestäsi tule häntä sääli, Babli?"
Mutta pieni Babli vain nauroi ja sanoi: "Onhan hänellä kottarainen ja
rastaskin ja kaksi kanarialintua ja kissa. Minun täytyy tyytyä
'Bijouhun', ja se koira on niin kiukkuinen ja äkäinen, ettei tuvassa
uskalla mainita _kissan_ nimeäkään... Hys! tuolla on Sidsel,
tuolimuori! -- -- --"
Grethi peitti ystävättärensä nopeasti pitkällä hunnullaan. Ja kuin
kaksi haukanpoikaa kiisivät molemmat tytöt kirkkomaan poikki,
heittäytyivät matalan kiviaidan yli, juoksivat autiota kirkkomäkeä alas
ja katosivat sumuun kylän puolella.
Ja silloin alkoi päivä valeta ylempänä, kun kylässä, alhaalla laaksossa
sammutettiin valot ja lamput, kylässä, joka heräsi niinkuin pikkukylät
ainakin unisena, välinpitämättömänä, jokapäiväisine huolineen.
Vanha rappeutunut kirkko kohotti iästään ja murtuneisuudestaan
huolimatta kattoaan ja torniaan heikosti kellertävää taivasta kohti.
Että katto ja torni olivat olleet kuparilla peitetyt -- sanottiinpa
osaksi kullatutkin -- mutta nyt vain paanuilla katetut, tuulen ja
sateen puremat ja takkuiset kuin vanha tekotukka; että sammalvihreät
peruskivet olivat alkaneet vajota löysään hiekkaperustukseen; että
tukipylväät olivat alkaneet horjua; että itäisessä kuoriholvissa ja
läntisessä tornissa näkyi ammottavia halkeamia; että repeämät ja aukot
uhkasivat rakennusta häviöllä: sitä ei näkynyt tänä aavistuttavana
aamuhetkenä, jolloin päivä ei vielä ollut asettanut teräviä, arkisia
laseja silmien eteen.
Mutta kokonaisuuden muodon ja suhteet saattoi nähdä. Ja tuo kokonaisuus
oli jalo yksinkertaisuudessaan, puhdas ja sointuisa, niinkuin se
oppikin, joka varmasti oli kaikunut ja jonka aina pitäisi saada kaikua
harmaiden kaariholvien alla.