Kun ikivanha
taivahan isä
levollisin käsin
vyöryvistä pilvistä
siunaavat salamat
maanpäälle kylvää,
suutelen viimeistä
viittansa lievettä
lapsekas vavistus
rinnassa syvällä.
Sillä ei jumalten
kanssa sovi mitata
itseään ihmisen.
Jos hän ylös pyrkii,
koskettaa päälaella
tähtiä taivaan,
eivät tapaa maata
allansa anturat,
heittelevät häntä
pilvet ja tuulet.
Jos hän seisoo lujin,
jäntevin jäsenin
kestävällä, pysyvällä
maapohjalla,
ei hän voi päästä
edes tammen,
ei edes köynnöksen
korkeuden tasalle.
Mikä erottaa
ihmisistä jumalat?
Jumalten edessä
kulkevat aallot,
ikuinen virta:
meidät aalto nostaa,
meidät aalto nielee
ja me uppoamme.
Pieni kehä
saartaa elämämme,
suku suvun jälkeen
asettuu riviin
olemassaolon
jatkuvaan jonoon.